Joitakin kuukausia sitten kävi niin, että astuin uimahallin saunaan. Siellä istui ennestään kaksi naista. Istuin paikalleni ja tein kuten etikettiin kuuluu: kysäisin, saako heittää löylyä. Karmaisevaksi järkytyksekseni toinen naisista sanoi: mieluummin ei, mulla on tosi kuuma.
Itsehän olin jo kuuppa kädessä puolimatkassa kiukaalle, koska en odottanut tällaista täysin normista poikkeavaa vastausta. Nöyryytettynä jouduin istumaan takaisin alas ja palauttamaan kauhan kiuluun, tuhahdellen tietysti kaiken aikaa asiaankuuluvalla tavalla. Lähtekää menemään, saatana, jos saunassa on liian kuuma. Saunassa kuuma! Saunassa. (Jos ette vielä ymmärtänyt, yritän tässä alleviivata sitä, että saunassa vähän niin kuin kuuluukin olla kuuma. Se on katsokaas sauna.)
Silloin sen tajusin. "Saako heittää lisää löylyä?" on kysymys, johon on vain yksi vastaus. "Saa." Ja yhden vastauksen kysymyksiä on muitakin.
Kysymys, johon on vain yksi vastaus: Otatko viiniä? ÖÖÖ OTAN.
Kysymys: Pitäiskö ottaa ihan pullo?
Ainoa vastaus: Pitäis. Siksi tilasin sen jo.
Kysymys: Haluaisitko sinä olla tämän lapsen kummi?
Ainoa vastaus: Tottakai! Mikä kunnia! (Vaikka todellisuudessahan minä en tästä mitään tiedä, kun minua ei ole koskaan kummiksi pyydelty, ai minäkö katkera, miten niin?)
Kysymys: Saanko laittaa Toton African soimaan?
Ainoa vastaus: Ai uudelleen vai? Tietysti.
Kysymys: Otetaanko vielä yhdet?
Ainoa vastaus: Todellakin otetaan.
Kysymys: (rannalla) Mennäänkö uimaan?
Ainoa vastaus: Mää oon jo täällä vedessä!
Kysymys: Veisitkö roskat?
Ainoa vastaus: Voi vittu okei.
Kysymys: Mitä jos mä tarjoaisin nämä?
Ainoa vastaus: Kiitos! Mutta hei, mä tarjoan seuraavat. Ellei sun pidä just lähteä näiden jälkeen. Siinä tapauksessa mä tarjoan seuraavalla kerralla. Ellen enää esim vastaa sun puheluihin tai jotain. Mulle hei Corona!
Lue myös:
Vastaan heti otsikon kysymykseen: sieniä.
Pesusieniä.
Kun menen ulkomaille, haluan päästä paikalliseen supermarkettiin. En välttämättä osta sieltä mitään – haluan vain nähdä, millä tavoin tuotteet ovat esillä, mitä sellaista sieltä löytyy, mitä meillä ei ole, millaisia tuoreita hedelmiä en tunnista, ovatko kaikki muovipussit biojätepusseja kuten vaikka Italiassa – paitsi pesusieniä. Jos tarjolla on hyviä, siis.
Siksi hamstraan niitä ulkomailta. Kun pari viikkoa sitten kävin Meksikossa, ostin paikallisesta supermarketista vähän paikallista karkkia tuliaisiksi, sipsejä heti syötäviksi (duh) sekä kuusi vaaleanpunaista pesusientä.
Käytän pesusieniä tiskaukseen. Uskon, että nuorena aikuisena vaihto-oppilaana ja au pairina viettämäni aika keskieurooppalaisissa maissa on saanut minut karttamaan tiskiharjan käyttöä, ja tiskaan kaiken sienellä. Niin ne siellä tekevät. Ongelmana on se, etten voi koskea sellaiseen vaahtomuovisieneen. Se on kuin raastaisi kynsiä liitutaululla, panisi villatumpun hampaiden väliin ja hinkkaisi haarukkaa puhtaaseen posliinilautaseen. Yhtä aikaa. Eikä mistään kaupasta löydy muunlaisia pesusieniä.
Siksi ostan ulkomailta aina pesusieniä.
Lue myös:
En tiedä mikä ihme suomalaisia kauppoja vaivaa, mutta tällaisia reikäisiä pesusieniä ei saa nykyisin mistään. Mistään.
Tässä kaikki (edit: paitsi muna suuhun -lajin) vitsikkäät heitot, jota voit tarvita pääsiäisenä. Muista käyttää niitä runsaasti ja aina, kun on mahdollisuus.
Sukulaisissa: "Ai munajahti? Yleensä oon kyllä tehnyt sitä vasta pilkun jälkeen"
Pääsiäispöydässä: "No, kuka haluaa kokeilla saako munan pysymään pystyssä?"
Tilanteessa, jossa on eri kokoisia pääsiäismunia: "Vau, tuo on kyllä isoin/pienin muna mitä oon koskaan nähnyt"
Missä tahansa: "Saispa munaa"
Kaupan makeisosastolla: "Onpa täällä paljon munaa"
Kaupan kassalla toiselle asiakkaalle, joka ostaa pääsiäismunia: "Onpa sulla paljon munaa"
Kaupan kassalla: "Aika harvoin sitä joutuu kyllä munasta maksamaan että tota"
Pääsiäismunaa avatessa: "Kerrankin tietää varmasti että muna on kiva, ei ikävä yllätys"
Kenelle tahansa, jolla on pääsiäismunia: "Näytä muna"
Pilkun jälkeen: "Leikitäänkö munanpiilotusta?"
Pääsiäisen jälkeen: "No, saitko paljon munaa?"
Pääsiäisen jälkeen: "Oli kyllä ihan munaton pääsiäinen. Ja maidoton"
EHHEHE
Lue myös:
Olen syönyt viimeisen 48 tunnin aikana kuusitoista Maraboun töhnämunaa.
Jos et tiedä mitä ne ovat, minä voin kyllä tämän kerran kertoa. En nimittäin itsekään tiennyt vielä viime viikolla, millaisesta suunsisäisestä ilotulituksesta olinkaan tähän asti jäänyt paitsi. Mutta varaudu sitten siihen, että kehität niihin armottoman pakkomielteen.
Töhnämunat ovat kennoissa myytäviä, onttoja suklaamunia, joiden sisällä on jonkinlaista laittoman herkullista tahnaa. En tiedä tarkkaan, mistä tahna on tehty, mutta uskoisin näiden Maraboun munien sisältävän viattomien sielujen kiitollisuudesta ja enkelten kyyneleistä tehtyä massaa, johon on varmaan sekoitettu hiukan jumalten nektaria ja kaikkea sitä, mikä on maailmassa hyvää. Ja pikkuisen crackia.
En olisi ikinä uskonut, että hurahdan tällaiseen herkkuun: suklaamuniin, joiden mukana tulee pari pikkuista muovilusikkaa (Maraboulle muuten sellaisia terveisiä, että voitte jättää ne lusikat pois. Survon munan suuhun ihan käsin EHHEHE). Turhin herkku maailmassa. Muistan, kun töhnämunista puhuttiin jo toissavuonna, ja pääsiäishysteria riehui villinä, kun keskustelupalstoilla kirjoitettiin, ettei niitä saa enää mistään. Ja olin itse ihan että höpö höpö, eivät mitkään pääsiäismunat voi olla noin hyviä. Sitten tuli viime viikko ja koti-illallinen, jolle halusin ostaa pienen jälkkärin. Otin sokkona kirkkaan violetin munakennon kaupasta ja jäin välittömästi koukkuun. Sen jälkeen olenkin notkunut S-Marketin hyllyllä miettimässä, kuinka monta kennoa voin lappaa koriini ennen kuin minun pitää keksiä niille jokin puolivillainen selitys (päiväkodissa on pääsiäisrieha tai töissä Erittäin Tärkeä Munakokous).
Miksi helvetissä nämä ovat niin jumalattoman hyviä???
Olen kuullut huhua, että Lidlissä on hyvät töhnämunat, ja että Lindtin töhnikset ovat kalliita, mutta hintansa arvoisia. Netistä olen myös nähnyt, että niitä voi tehdä kotona, mutten ole vielä keksinyt, missä viattomia sieluja ja laadukasta crackia myydään. Mutta jos on olemassa vielä näitäkin parempia munia, kertokaa minulle. Haluan tietää, mitä teidän suosikitöhniksenne ovat ja mistä niitä saa.
(Sain viikonloppuna Instagramissa monta viestiä, että Maraboun Oreo-töhnikset olisivat tosi hyviä, mutta minusta niistä puuttuu jotakin. Ehkä sitä crackia.)
Paljastakaa parhaat töhnänne!
Lue myös:
Kaupallinen yhteistyö: Familon
Okei. Minulla siis on tai ehkä ei olekaan välilevyn rappeuma, jonka kanssa olen oppinut elämään entistä paremmin viimeisen puolentoista vuoden aikana. Elän pääasiassa melko kivutonta elämää, vaikken pääsekään oikein kumartelemaan aamuisin (on muuten hyvä tekosyy, jos haluaa velvoittaa jonkun tekemään jotakin puolestaan, vink vink). Uskon, että suurin saamani apu johtuu liikunnasta: tanssimisesta, vesijuoksusta sekä selkäjumpasta, jota teen usein aamuisin. Vielä sängyssä maatessani. Sänkyjumppa paras jumppa! (Tirsk.)
Tässä siis kolme supersimppeliä liikettä, joilla selkää voi vetreyttää aamuisin nousematta sängystä lainkaan. Ei sisällä penetraatiota. EHHEHE
Haluaisin muistuttaa, etten ole mikään fysioterapeutti tai kehon asiantuntija. Olen pelkkä torspo. Ohjeet näihin liikkeisiin olen kuitenkin saanut minua hoitaneilta ammattilaisilta, joten jos ne ovat päin helvettiä, on syy heidän. Ei suinkaan se, että minä olisin ymmärtänyt jotakin väärin. Voin antaa heidän yhteystietonsa tulikivenkatkuisia palauteviestejä varten tarvittaessa.
(Haluaisin muuten myös kertoa, että saadakseni nämä gifit kuvattua teippasin puhelimeni makuuhuoneeni kattoon. En yletä sinne millään, joten käytin apuna rikkalapiota. Projektin aikana tallennettu making of -video on nähtävillä Instagram-tililläni.)
Olkapään voitelu:
Pyöritä kylkimakuulla jalat koukussa päällimmäistä kättä suorana ja seuraa sitä katseellasi. Pysähdy venyttelemään kohtia, jotka tuntuvat kireiltä. Liike lämmittää ja herättelee olkapäätä, rintarankaa ja koko rankaa. Riemastunut ilme vapaaehtoinen. Tee myös toinen puoli.
Yläselän ja rintarangan avaus:
Tämä on tuota noin niin tällainen niinkutsuttu kyynerpäänsaksiavausliike, latinalaiselta nimeltään boutros boutros gali. Makaa kyljelläsi ja availe kyynerpääsaksiasi kuin viimeistä päivää. Tee myös toinen puoli.
Polven kierto:
Makaa selälläsi toinen jalka suorassa, toinen koukussa. Kierrä koukkupolvea rauhallisesti puolelta toiselle herätelläksesi alaselkää. Jos kierrät vielä ylävartaloa vähän vastakkaiselle puolelle, saat koko selälle "kivan" kierron. Jos "kiva" siis tarkoittaa liikettä, joka saa sinut parkumaan tuskasta. (Tästä meinasi muuten tulla tosi härski pätkä, kunnes tajusin korjata aamutakkia.) Tee myös toinen jalka.
Kaikki kuvissa näkyvät, ihanat vuodevaatteet on saatu Familonilta postausta vastaan: muun muassa ihanan muhkeat untuvapeitot ja -tyynyt (eettistä ja ekologista untuvaa), vaaleanpunaiset pellavalakanat, valkoiset percale-lakanat sekä selkävaivaisille tarkoitettu Ergo Selkä -vartalotyyny, jota ilman en ihan oikeasti enää pärjäisi.
Muita hyviä sänkyjumppaliikkeitä?
Lue myös:
Olin koko viime viikon työmatkalla Meksikossa (saatte lukea siitä lisää Ellestä myöhemmin), ja kuten niin moni meistä, otin ainakin biljaaardi kuvaa matkalta. Mutta koska spämmäsin Instagramin niin maan perkeleen täyteen, en enää viitsi jakaa samoja biitsi/allas/palmu/drinkki/valas/delfiinikuvia täällä.
Niiden sijaan haluan näyttää paskimmat matkalta ottamani kuvat. Koska tiedättehän, että jos ottaa yhden viikon aikana ainakin biljaaardi kuvaa, on seassa aika helvetin monta virheotosta. Ja tässä niistä osa.
Tämä kuva on delfiinistä:
Tämä hienosta maisemasta. Maisemasta, jonka edessä on joku vitun saniainen:
Näin Meksikon yötaivaalla enemmän tähtiä kuin koskaan aiemmin. Ja sitten otin niistä tämän upean kuvan:
Kävimme ajelulla:
Puerto Vallartan kasvitieteellisessä puutarhassa oli mieletön valikoima orkideoita ja kaktuksia. Ja minä otin sieltä tällaisen kuvan:
Yksi kivoimmista matkapuuhista oli vierailu viinatehtaalla:
Matkalla täytyy aina välillä ottaa selfie todellisesta onnellisuuden hetkestä. Tässä kuvassa tyytyväisyys suorastaan loistaa kasvoiltani:
Oli puoli tuntia siihen, että kahdeksannen luokan kemiantunti alkaisi ja pelkäsin, että myöhästyn koulusta. Juoksin bussipysäkille ja käännyin katsomaan, joko bussini tulee. Niskasta kuului naks, bussi tuli, mutta pääni ei enää kääntynyt takaisin paikalleen.
Ehdin bussiin, onneksi. Mutta vielä kouluunkaan päästyäni ei jumi helpottanut. Yritin kääntää päätä, mutta valkoisena vihlova kipu ei antanut minun tehdä niin. Sanoin kemianopettajalle, etten voi tulla tunnille, koska niskani niksahti ja minun oli mentävä terveydenhoitajalle. (Kemianopettaja vei muut oppilaat luokkaan ja sanoi niille, että Tiia ei nyt tule, Tiialla naksahti katsokaas päässä. Että kiitos vaan Irja.)
Istuin sairaalan päivystyksessä nelisen tuntia. Kun pääsin vihdoin lääkärille, hän antoi minulle Otrivin-geeliä. Olisin saanut sitä apteekista ihan ilman lääkäriäkin, eikä siitä ollut edes mitään hyötyä. Niska oli vinossa kolme päivää, kunnes jumi helpotti. Sen jälkeen juoksin bussipysäkille aina taakseni katsomatta. Aina kuitenkin juoksin, koska eihän sitä voi ajoissa olla. Ikinä.
Päivänä, jona täytin 23, kumarruin nostamaan paperin lattialta enkä enää päässyt ylös. Lähdin luennon sijaan lääkärille, joka kysyi, että oletko varma, ettet kaatunut ja satuttanut itseäsi viikonloppuna synttäreitä juhliessasi. Kiitos luottamuksesta. Noidannuoli, hän sanoi. (Opin myöhemmin, ettei noidannuoli ole mikään oikea diagnoosi. Se on yhtä kuin kaikki selittämättömät selkäkivut.) Vietin pari päivää mutkalla ja söin särkylääkkeitä, kunnes selkä suoristui.
Vuonna 2011 olin selkäjumin vuoksi kolme viikkoa sairaslomalla työstäni Helsingin ḱaupungilla. Selkäni röntgenkuvattiin työterveyslääkärillä, ja sain diagnoosikseni välilevyn rappeuman. Enkä suoraan sanoen vieläkään ole ihan varma, mitä se tarkoittaa.
Kannoin diagnoosia mukanani kuin turvariepua ja punoin sen osaksi identiteettiäni. Uppouduin selkäsairaan rooliini ja hyväksyin tylpästi sen, että tällaista elämäni nyt tulee olemaan. Lääkäri kielsi lenkkeilyn, ja sen myötä kielsin itse itseltäni kaiken muunkin urheilun. Muistan, kuinka katsoin kateellisena minua reilusti vanhempia naisia rojahtelemassa patjoille ja säkkituoleihin elokuvissa (nyt ihmettelet varmaan että mikäs perkeleen elokuva se tuollainen on ja minä vastaan että ihan nyt justiinsa en muista sen nimeä mutta katson sen varmasti sinulle myöhemmin) ja ajattelin, että voi jeesus, minä en ikinä tule pystymään tuohon. Itkeskelin iltaisin sitä, etten voisi koskaan hankkia lapsia, kun en edes pystyisi nostamaan niitä syliin. (Tässä kohtaa äitini sanoi että älä hupaja, myös pyörätuoleihin sidotuilla ihmisillä on lapsia ja ne pärjäävät niiden kanssa ihan hyvin.)
Noin vuosi sitten selkäni kuvattiin vuosien inttämisen päätteeksi uudelleen omalla terveysasemallani, kun kivut eivät fysioterapian, osteopaatin ja liikunnankaan avulla loppuneet. Lisäksi niiden kaveriksi oli tullut ilkeä vihlonta vasempaan lantioon. Ja arvatkaa mikä oli diagnoosi?
Normaali selkä. "Ei täällä mitään rappeumaa ole", sanoi lääkäri.
Koska rappeumat eivät parane tai katoa, ei kyseessä mielestäni voi kerta kaikkiaan olla mikään muu kuin jumalallinen väliintulo. Eräänlainen selkäkeiju, tai ehkä välilevypupu. Mutta parasta mitä se sai aikaan, oli vapautus jonka kehossani koin, kun en yhtäkkiä enää ollutkaan selkäsairas. Toisin kuin olin vuosia luullut. Kivut eivät täysin kaikonneet, mutta ne lievenivät, ja tunsin itseni todella paljon terveemmäksi. Aloin lenkkeillä, ilmoittauduin tanssitunneille ja olen uskaltautunut jopa sellaiseen trampoliinipuistoon, joka on käytännössä selkäsairaiden saattohoitolaitos. Ja elämästä tuli paljon parempaa. En edelleenkään pysty kumartumaan aamuisin, mutta pystyn rojahtamaan säkkituoliin tai patjalle. Kunhan sitä ei tarvitse tehdä heti aamusta.
(En muuten tiedä yhtään, mistä tämä diagnoosisekoilu johtuu. Oletan, että koska kaikilla on tietojeni mukaan selässä varsinkin iän myötä vähän rappeumaa, on lääkäri vuonna 2011 tulkinnut röntgenkuvani dramaattisemmin kuin lääkäri vuonna 2017. Olen yrittänyt saada käsiini vanhoja röntgenkuvia siinä onnistumatta.)
Mutta lisäksi olen tehnyt muutakin! Vaikka juuri viime postauksessa dumasin kaikki selkäneuvot, jaan niitä nyt itse. Nämä asiat neuvon sinuakin tekemään, jos sinua sattuu selkään:
Hanki hyvä kallis sänky, se on sen arvoinen (testaamalla selviää, mikä on itselle paras, mutta selkävaivaisille toimii yleensä muutenkin sänkyhommista tuttu neuvo: mitä kovempi, sen parempi, tirsk)
Osta myös kunnon tyyny, joka tukee niskaa, ja/tai selkävaivaisille tarkoitettu pitkulainen tyyny, jota voi käyttää erilaisin tavoin selän tukena nukkuessa
Tee toimistotöitä seisten, jos mahdollista, äläkä hanki liian hyvää tuolia, sillä on terveellisempää vaihtaa asentoa ja liikuskella
Kävele niin paljon kuin pystyt
Hanki resepti hyviin särkylääkkeisiin ja syö niitä silloin, kun kipu ei anna myöten
Jumppaa, älä bodypumppaa. Vanhuksille tarkoitetut jumppaliikkeet ja -lajit ovat selkävaivaisille hyväksi: suosi venyttelyä, vesijuoksua ja rauhallista kotijumppaa
Treenaa reisiä ja pakaroita, ne kannattelevat selkää
Anna itsellesi armoa, sillä se käy lankeemuksen edellä (tai jotain, en minä tiedä, ajattelin vaan että tänne väliin olisi hyvä saada jotakin hiukan henkisempää)
Hanki toinen mielipide mahdolliselle diagnoosillesi – niin minäkin aion vielä tehdä
Älä identifioidu selkäsairaaksi, jollei ole pakko. Pyydä jotakuta muistuttamaan sinua säännöllisesti siitä, että olet terve.
Lisää hyviä neuvoja otetaan vastaan!
Lue myös:
Heruttelin aiemin tällä viikolla, että minulla on Kaverin puolesta kyselen -podcastiimme liittyen kivoja uutisia. Olin onnesta soikeana, että saan kerrankin tehdä blogiheruttelun ja olla ihan että on muuten yksi tosi kiva juttu joka kohta tapahtuu, mutten vielä viitsi kertoa, mutta varmasti lisää ensi viikolla, muistathan tulla taas lueskelemaan, mutta sitten pilasin koko homman paljastamalla uutiset instagramissa ja facebookissa ja snäpissä ja kaikkialla enkä kirjoittanut mitään aiheesta blogiin.
Kuva: Eino Nurmisto
Niin että tämä nyt tulee vähän myöhässä, mutta Kaverin puolesta kyselen -podcastimme siirtyy lähiviikkoina Yle Areenaan! Siitä tulee Ylen podcast, ja saamme tehdä sitä ihan rahaa vastaan. On lievästi ilmaistuna mahtavaa päästä tekemään sitä oikeasti työkseen, ja vielä ihanampaa on se, että Ylellä uskotaan meihin. Kaikista ihaninta on kuitenkin se, että Antti Holman podcast Radio Sodoma on myös Ylen podcast, joten se tuo Holman taas pikkuisen lähemmäksi sitä pistettä, jossa hän on ylin ystäväni ja järjestämme pyjamabileitä yhdessä ja laulamme Mariah Careyta kilpaa.
Kaikki ensimmäisen kauden KPK-jaksot on kuunneltavissa iTunesissa ja Soundcloudissa ja Kiekussa ja Acastissa, ja koko homma siirtyy Areenaan sitten, kun toista kautta aletaan julkaista. Se tapahtunee sellaisen ajan sisällä, jota kutsutaan mieluummin viikoiksi kun kuukausiksi. Eli en uskalla vielä luvata, mutta enemmänkin pian kuin tosi pitkän ajan päästä. Sillä lailla, että silloin on vuodenaika, josta todennäköisesti puhutaan keväänä. Niin kuin että aikaa vähän kuluu, mutta ei sillä tavalla liiaksi.
Sillä välin kannattaa seurata KPK:ta Instagramissa @kaverinpuolestakyselen.
Kiitos kaikille, jotka ovat kuunnelleet jaksoja!
Lue myös:
Selässäni on välilevyn rappeuma. Tai no, oikeastaan sitä ei uusimman röntgenin mukaan enää ole (olen ihmeparantunut), mutta siitä lisää juttusarjan seuraavassa osassa. Joka tapauksessa olen kärsinyt jatkuvista selkäkivuista jo 11 vuotta. Kumartelu on vaikeaa (ja aamuisin mahdotonta), käveleminen vihloo viikoittain ja tavaroiden nostelu aiheuttaa pelkotiloja siitä, että jäänkin kyykkykumaraan päiväkausiksi.
Kun selkään sattuu, on jokaisella antaa neuvo. Ja se on tietysti ihan tosi ihanaa, koska hyvät neuvot ovat selkäkivuissa todellakin kallisarvoisia. Ongelmana on se, että selkäkivut ovat vähän niin kuin ihonhoito tai maitotuotteet tai uskonto: kukaan ei voi tietää omien kokemustensa perusteella, mikä toimii jollekulle toiselle. (Olen tyystin lopettanut ihonhoitotuotteiden suosituksiin uskomisen. Jos suosittelijalla ei ole koskaan yhtään näppyä, kiitos kuuluu hänen äitinsä, ruokavalionsa, ympäröivän ilmaston ja kosmisten paravoimien yhteisvaikutukselle, ei naamarasvalle.)
Olen kuitenkin saanut selkäkipuihini valtavan paljon neuvoja. Olen yrittänyt noudattaa niitä kaikkia, mutta olen tajunnut, että se veisi minut todennäköisesti psykoosiin. Saamani neuvot ovat nimittäin seuraavat:
mene hierojalle
älä hyvä luoja mene koskaan hierojalle, ei kipeää selkää saa hieroa
mene magneettiin
älä vaan mene magneettikuvauksiin, kuolet klaustrofobiaan eivätkä ne kuitenkaan kuvaa oikeaa kohtaa
venyttele
älä herranen aika venyttele, pahennat vaan tilannetta
mene röntgeniin
ei röntgenissä kannata kenenkään käydä, saat syövän
mene kiropraktikolle
älä hyvä ihminen kiropraktikolle mene
lepää
älä missään tapauksessa lepää ollenkaan, se on saatanasta
liiku
mitä tahansa teetkin, älä vaan liiku
mene osteopaatille
jos menet osteopaatille, et enää koskaan kävele
mene lenkille
älä vaan lenkkeile, selkäsi menee sijoiltaan
mene jäsenkorjaajalle
jäsenkorjaajat osaa mitään tehdä, minäkin voin heilutella sulkia pääsi päällä ja syöttää sinulle pupun papanoita
mene akupunktioon
älä hullu mene ainakaan akupunktioon, nehän ovat ihan oikeita neuloja
mene fysioterapeutille
älä vaan mene fysioterapeutille, ne ovat puoskareita kaikki
mene salille
älä missään tapauksessa mene salille, kuolet
Että sillä lailla.
Onko teillä selkäkipuja? Millaisia neuvoja te olette saaneet? Ja ennen kaikkea: onko neuvoista ollut hyötyä?
Lue myös:
(Kuvissa olevat ihanat, vaaleanpunaiset pellavalakanat ja niiden sisällä olevat peitot on saatu Familonilta blogin kautta. Ja kyllä. Pallerehdin niissä ALASTI.)
Pupulandian Jenni eli tuttavallisemmin Pupu-Jenni teki nostalgiset ja heitti minulle blogihaasteen. Tehtävänä on luetella kolme hyvää asiaa itsestä, elämästä ja blogista. Haasteen saatteeksi hän kirjoitti: "Haluaisin kuulla, onnistuuko maailman hauskin nainen, Mua vieläkö lemmit, Kustaa -blogin Tiia, vääntämään tämänkin vitsiksi vai nähdäänkö neitokaisesta kerrankin vakavampi puoli."
Toim. huom. En itse lisännyt tuota maailman hauskin nainen -kohtaa tuonne, vaikka siis olisin kyllä lisännyt, jos se ei olisi siellä valmiiksi ollut. Mutta samalla olisin kyllä korjannut blogini nimen oikein :D
Kolme hyvää asiaa päivissäni: alastomuus, pyykinpesu, telkkari.
Koska työskentelen kotoa, voin tehdä mitä tahansa (eli olla alasti, pestä pyykkiä ja katsoa töllöä) ihan milloin vaan. Tuntuu suorastaan hirveältä, että ainoa aika, jolloin voisi nakuilla, pyykätä tai uppoutua häämekko-ohjelmien maailmaan olisi iltaisin töiden jälkeen. Kyllä ihmisellä on kuulkaa asiat hyvin silloin kun hän voi katsoa telkkaria ja pestä pyykkiä keskellä päivää. Esimerkiksi alasti.
Kolme hyvää asiaa minussa: kielitaito, kynnet, vitsit.
Lähdin miettimään tätä tuttavieni ja läheisteni silmin. Olen sillä tavalla hyödyllinen kaverina, että jos pitää vaikka ymmärtää ruokalistaa Espanjassa tai kiroilla Italiassa, voin todennäköisesti olla avuksi. Lisäksi minulla on aina takataskussani vitsi tai pari ja myös kerron niitä aina, kun tulee mahdollisuus, joten jos tykkää vitseistä niin se on kai ihan hyvä juttu. Vahvoista, pitkistä, luonnollisen kauniista kynsistäni ei ole kenellekään muulle mitään hyötyä, mutta onpahan yksi asia vähemmän josta tuntea itse kelpaamattomuutta hei!
Kolme hyvää asiaa elämässäni: perhe, yksin asuminen, internet.
Mulla on niin helvetin upea perhe, etten aina tiedä, mistä minut on nykäisty siihen joukkoon. On ihaninta, kun viihtyy oman perheensä seurassa. Mutta sitten toisaalta on ihanaa, kun niiden (tai kenenkään muunkaan) kanssa ei tarvitse olla koko aikaa: minä rrrrrakastan asua yksin. Voi katsoa häämekko-ohjelmia alasti vaikka aina, eikä kukaan arvostele yhtään. Ja internet? No onhan se nyt aika helmi hei.
Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: podcast, työt, kesäloma.
Minun ja ystäväni Annan podcast Kaverin puolesta kyselen on menestynyt uskomattoman hyvin, ja meillä onkin siihen liittyen pian tosi kivoja uutisia (HAH pääsinpäs kerrankin tekemään tämän raivostuttavan blogiheruttelun!). Tänä vuonna kivaa on myös se, että työskentelen aidommin yrittäjänä ja mulla on ihan huippukivoja duuneja, jotka muun muassa vievät minut parin viikon päästä Meksikoon MEKSIKOON JES. Niiden lomassa aion pitää ainakin kuukauden kesäloman (julistaa hän helmikuussa, katsotaan miten muijan käy).
Kolme hyvää asiaa blogissani: nimi, kommentit, darra.
Blogin nimi herättää jatkuvasti paitsi kysymyksiä, myös herkullisia muunnoksia, kuten Valeäitikin vastikään kirjoitti: Mua muisteletko Kustaa, Oletko vielä Kustaa, Saako vielä kusta, Minäkö oletko Kustaa, Lempeä vai Kustaa jne. Niistä irtoaa hyvin huumoria. Vielä parempaa on kuitenkin se, että saan todella, todella harvoin inhottavia kommentteja blogiini. Kommentoijat ovat yleensä maailman ihanimpia ja haluaisin tarjota heille kaikille kaljan. Ja vaikka krapula on mielestäni hieno ilmiö, en tarkoita tässä nyt sitä, vaan sitä, että blogissa on yksi vanha postaus, joka saa minut vieläkin nauramaan: Tulevaisuudesta päättää darra. Jos et ole lukenut sitä, lue se. Mieluummin darrassa.
Kolme bloggaajaa joiden toivon vastaavan kysymyksiin: Tämän kylän homopoika -Eino, Missä olet Laura? -Laura, Juliaihminen-Julia.
Oikeastaan toivoisin että tämän tekisivät ihan kaikki, oli blogia tai ei. Minusta oli nimittäin ainakin yllättävän vaikea keksiä hyviä asioita ilman, että niihin yhdistäisi jonkin negatiivisen disclaimerin. Tyyliin "hyvää minussa: tukka, vaikka se onkin tuollainen luiru" tai "hyvää päivissäni: aikatauluttomuus, mutta on siinä huonojakin puolia kuten se ettei ole enää minkäänlaista otetta elämästä". Että kannattaisi varmaan harjoitella hiukan tuota ihan peruspositiivisuutta.
Lue myös:
Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi.
No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There.
Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä.
Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)
Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".
Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.
Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut).
Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille).
Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan.
Unelmahommissa.
Oletko sinä unelmahommissasi?
Lue myös:
Sain blogin kommentteihin viime kuussa vienon pyynnön, joka kuului jotakuinkin näin: Voisitko nyt jo saatana kertoa mikä helvetti niissä podcasteissa oikein viehättää perkele kun en itse oikein ymmärrä niitä? eikun Miksi podcast?
Keksin ainakin miljoona syytä, miksi podcasteista kannattaa tykätä. Ne ovat koukuttavia, kiinnostavia, opettavaisia, hauskoja ja niitä kuunnellessa tuntuu kuin tutustuisi uusiin ihmisiin (My Favorite Murderin juontajat Karen ja Georgia ovat nykyään parhaita ystäviäni. Varsinkin Karen). Mutta yksi syy on yli muiden. Podcastit ovat ihania, koska
niitä voi kuunnella samalla kun tekee jotakin muuta.
Katson tuhottomasti Netflixiä ja HBO:ta ja muita suoratoistopalveluja. Kun kokkaan, yritän samalla vilkuilla Blacklistin toista tuotantokautta (olen aloittanut jakson numero 17 ainakin kahdeksan kertaa, koska en kerta kaikkiaan ehdi keskittyä. Sarja ei edes itse asiassa ole kovin hyvä, mutta kun nyt kerran aloitin...) ja kun meikkaan, laitan samalla edellisenä iltana kesken jääneen elokuvan lopun soimaan. Valtaosan ajasta en siis oikeasti edes katso mitään.
Suddenly, a wild podcast appears.
Podcasteja voi kuunnella siivotessa lenkkeillessä vaatteita silittäessä sipulia pilkkoessa epiloidessa ja meikatessa. (Jos siivoisin tai lenkkeilisin, kuuntelisin kyllä silloinkin jotakin podcastia.) Podcasteja voi kuunnella autossa bussissa pyöräillessä sohvalla istuessa. (Jos nousen joskus bussiin tai pyörän selkään, kuuntelen takuulla podcastia.) Podcasteja voi kuunnella salilla rannalla lentokoneessa ja kotona. (Minua tuskin tullaan enää salilla näkemään, mutta jos joskus joudun sinne, kuuntelen ihan varmasti sielläkin jotakin podcastia. Ja heti kun Lidliin tulee taas kivoja uikkareita, saatan uskaltautua myös rannalle, ja arvatkaa mitä aion siellä tehdä? Kuunnella podcastia.)
Jos et ole koskaan kuunnellut yhtään podcastia, teen muutaman täsmäsuosituksen. Aloita The Mystery Show'n jaksosta Case #2: Britney. Huonosti menestynyt kirjailija haluaa selvittää, onko Britney Spears todella lukenut hänen kirjoittamansa kirjan, jota Britney pitää kädessään eräässä paparazzi-kuvassa.
Kuuntele sitten internet-ohjelma Reply Allin neliosainen saaga On the Inside, tarina miehestä, joka bloggaa vankilasta. Jos se on liian raju, kuuntele jakso #56 Zardulu, tarina mysteerinaisesta, joka kouluttaa rottia New Yorkissa luodakseen nettisensaatioita. Tai kuuntele #79 Boy In Photo, jossa jäljitetään tyyppi random valokuvasta.
Sitten kuuntele Criminalin jakso 71: A Bump in the Night, josta en uskalla kertoa mitään, jottei homman juoni paljastu. Ja sen jälkeen kuuntele jakso #15: He's Neutral, jossa mies onnistuu tuhoamaan ikkunansa alle muodostuvan roskakasan Buddha-patsaan avulla.
Kuuntele myös Heavyweight-podcastin jakso #10 Rose, jossa juontaja selvittää, miksi Rose potkittiin ulos sisarkunnasta yli kymmenen vuotta sitten.
Ja sitten kuuntele rikospodcast Serialin ensimmäinen kausi.
Ja sitten rakastu podcasteihin ole hyvä, ja kuuntele kaikkien näiden podcastien kaikki jaksot aaaaaaa! Ai niin ja kuuntele myös minun ja ystäväni Annan podcast, Kaverin puolesta kyselen. Jaamme noloja tarinoita, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi nolostella, ja samalla nauramme kaverille itsellemme hieman helvetisti. Uusi jakso joka maanantai ja perjantai! (Kamoon, pakkohan minun on sitä tässä mainostaa.)
Lue myös:
Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.
Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:
Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.
Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.
Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten.
Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.
Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)
On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)
Muista tämä myös ystävänpäivän kunniaksi!
Lue myös:
Pääsin toissaviikolla pikavisiitille Milanoon Camparin lehdistömatkalle, ja ai että kuulkaa kuinka toi Italia vie kerta kerralla suuremman palan minulta sydämestä. (Se on minulle tosi yllättävää, koska olen aina ollut enemmän Ranska- ja Espanja-orientoitunut. Ja siis ihminenhän ei kerta kaikkiaan voi rakastaa kolmea eurooppalaista ulkomaata yhtä aikaa, luoja paratkoon.)
Mukana oli onneksi Eeva "Milanon-minkki" Kolu, koska ilman sitä olisin löytänyt vain oman hotellini baarin, istunut siellä ja huudellut Allora! aina kahdenkymmenen minuutin välein kuin jokin heikkopäinen käkikello. Suurimmasta osasta vinkkejä kuuluu siis kiitos Eevalle, joka muuten julkaisi tätä paremman minkkilistan vinkkilistan juuri Uudessa Muusassa.
Syö:
Perinteinen italialaisrafla Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Söin milanolaisen sahramirisoton, joka tarkoiltiin parmesaanista tehdyssä kulhossa. Parmesaanista tehdyssä kulhossa. PARMESAANISTA TEHDYSSÄ KULHOSSA.
Kaikkea tryffelillä. Todella kaikkea. Jokaiseen annokseen voi valita budjettinsa mukaan joko mustaa tai valkoista tryffeliä. Ja jos pöytäseurueessa on joku, joka ei pidä tryffelistä, tulee häntä läpsiä vähän hän voi valita annoksen tyystin ilman tryffeliä.
Viimekesäisellä Cinque Terren -matkalla vietimme yhden yön Milanossa ja päädyimme kaverin suosituksesta ihanaan Drogheria Milanese -ravintolaan, joita on kaksi. Söimme Carrobbion pisteessä, jonka kaikki tarjoilijat olivat jumalaisen hyvännäköisiä. Ravintolan alakerrassa on 60-lukulainen salakapakka, johon mennään vaatekomeron läpi ja johon jumalaisen hyvännäköiset tarjoilijat kutsuvat kuulemma vain kaverinsa (yeah right).
Kun tarvitset pientä, halpaa syötävää shoppailun lomassa, mene Luiniin. Täytettyjä taikinakääröjä eli panzerottoja take awayna myyvä Luini on niin suosittu, että siinä on jatkuvasti jono ja edessä skarppiin pukuun pukeutunut portsari, whaat? Rasvaisia kääröjä on kymmenillä eri täytteillä ja ne maksavat vain muutaman euron. Huom! Täällä käy vain käteinen.
Juo:
Legendaarinen Campari-baari Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Aperitiivibaari on avattu jo 1915! Vinkki: tilaa jokin Campari-pohjainen cocktail. (Älä ole yksi niistä tyypeistä, jotka kysyvät Corona-baarissa, saako sieltä Solia.)
Vaikka Fondazione Pradassa sijaitseva Bar Luce on avattu vasta muutama vuosi sitten, se näyttää, tuntuu ja kuulostaa ihan 1950-luvulta. Se on kuin elokuvasta, eikä ihme: sen on suunnitellut ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Anderson. Jukeboksista voi soittaa italialaisia ikivihreitä, ja drinkkiä tai kahvia odotellessa peleta vaikka Steve Zissou -teemaista flipperiä. Siis jos pystyt olemaan edes hetken räpsimättä kuvia.
Ihastele:
Villa Invernizzi on vanha milanolainen kartano, jonka puutarhassa tepastelee ihan muina kaupunkilintuina toistakymmentä vaaleanpunaista flamingoa. Näky on kertakaikkisen maaginen. Linnut ovat kuulemma asustelleet puutarhassa jo 70-luvulta saakka, eivätkä ole lentäneet mihinkään vaikka voisivat. Taisi Milano viedä niidenkin sydämet.
Vihaan kuvioitua talouspaperia. En tiedä mitään turhempaa koko maailmassa. (Tai no okei, tiedän montakin turhempaa asiaa. Esim muovi. Ja vesivessa. Ja muovi tomaattipakkauksissa. Ja vesivessa, jossa ei ole huuhtelun säädintä. Mutta vihaan silti kuvioitua talouspaperia.)
(Kuvioidut talouspaperinpalat näyttävät minusta yhtä paljon serveteiltä kuin tämä sheet mask aidolta tiikeriltä.)
En tiedä, kuinka paljon talouspaperin kuvittaminen maksaa, mutta luulen, ettei se ole ihan halvimmasta päästä. Jokuhan ne sirpit ja kolmiot ja viivat niihin suunnittelee, tai maksaa muumien käyttöoikeudesta, ja jollakin ne on niihin painettava, ja värjättävä, ja sitten vielä tuotettava uudet pakkaukset, joissa lukee että IHANA KUVIOITU TALOUSPAPERI DESIGN BY PAPERIFIRMAN INNOVATIIVINEN SUUNNITTELUOSASTO vaikka oikeasti se kuvio on ihan turha.
Talouspaperi nimittäin näyttää silti talouspaperilta, vaikka se olisi kuvioitu Nazcan linjoilla. Sen imukyky tai teho tai käyttöaste ei parane ollenkaan sillä, että rullaan on lätkitty viivoja sinne tänne. Eikä se edes näytä hyvältä (tai no, muumit best, mutta kaikki muut kuviot crap). Siksi olen sitä mieltä, että kuvioitu taluspaperi on yhtä hyödyllinen tuote kuin...
... paskalta haiseva oksennus
... luomi
... väritön huulipuna
... paperihaava
... kuvioitu räkä
... kofeiiniton kahvi
... herpes
... "näkymättömät" silikoniolkaimet rintaliiveissä
... nappikuulokkeet, joissa ei ole mikkiä.
Turhia kaikki tyynni.
Lue myös:
Sitä aina nuorena ajattelee, että minusta ei muuten takuulla tule sitä sellaista ehhehe-tyyppiä, tätiä tai setää, joka heittää joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa kuluneimman vitsin tai käytetyimmän kliseisen lausahduksen. Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa päästävänsä sellaisen suustaan.
Olen tullut siihen tulokseen, että meissä kaikissa asuu pieni ehhehe-kommentoija, eikä sen esiintuloa kerta kaikkiaan voi estää. Voi olla kuitenkin avuksi, jos tunnistaa tilanteet, joissa nämä todella omaperäiset lauseet yleensä karkaavat huulilta. Silloin niitä vastaan saattaa oppia taistelemaan. Klassisimpia ovat nämä "no sun ei kyllä tarvii" -osaston ehhehe-kommentit:
Remontti- tai muuttomiehelle: "No sun ei varmaan tartte paljo salilla käydä!"
Vaatesuunnittelijalle tai ompelijalle: "No sun ei varmaan tartte ikinä ostaa mitään vaatteita!"
Postinkuljettajalle: "No sun ei varmaan paljo tartte kävelylle lähteä! Askelmittari aivan tapissa!"
Siistijälle: "No sulla on varmaan kotonaskin aina ihan siistiä!"
Julkisen liikenteen kuljettajalle: "No sää et varmaan kyllä autoo paljo tartte!"
Suomalaiselle: "No sulla ei varmaan oo ikinä kylmä kun oot tottunu!"
Mutta onhan niitä muitakin:
Alkon myyjälle, kun hän kysyy henkilöllisyystodistusta: "Kyllä mulla ikää on, vähän liikaakin!"
Valokuvaajalle: "No säähän voit sitte fotoshopata musta paremman näköisen!"
Lentokentän turvatarkastajalle: "Kaikki nesteet on mulla mahassa!"
Kaverille, joka kehuu siskon lasta: "On tullut tätiinsä kato!"
Käytetyn tavaran myyjälle: "No tää on varmaan ilmainen kun tässä ei oo hintaa!"
Kaupan kassalle, kun hän tarjoaa kuittia: "Emmää tarvii, ei mee verotukseen!"
Lentokentän kahvilan kassalle, kun hän toivottaa hyvää matkaa: "Kiitos samoin! EHHEHE"
(Tietäjät jo varmasti tietävätkin Rontticomicsin klassikoksi muodostuneen sarjakuvan aiheesta.)
Oletko sinä ehhehe-kommentoija?
Lue myös:
Olen pitänyt viime päivinä melko tarkkaa ruokapäiväkirjaa selvittääkseni, miten voisin syödä järkevämmin. Viivyttelen vahingossa syömistä usein niin pitkään, että voin huonosti, ja haluan oppia tekemään asialle jotain.
Jokainen, joka on joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa tietää, että se on eha herveetä hommaa. On nöyryyttävää kirjata ylös, että on syönyt pussillisen sipsiä illallisen sijaan tai jälkiruokaa päivän jokaisella aterialla – aamu- ja välipalaa myöten. Siksi ainakin minulla on tapana näköjään vähän selitellä syömisiäni. Tällaisia merkintöjä ruokapäiväkirjastani nimittäin löytyy:
Perjantai klo 15.00: olut. Ihan sellainen pieni olut. Oikeasti.
Lauantai klo 10.30: kaksi piiiikkuruista suklaadonitsia. Oikeastaan niitä voisi kutsua kekseiksi. Joo, kaksi keksiä.
Lauantai klo 21.10: lasi punaviiniä. Okei, kaksi. Vittu. Kolme. Noniin, me juotiin melkein koko tonkka.
Sunnuntai klo 13.25: kahvi, kaksi avokadoleipää. Heräsin kyllä paljon aikaisemmin mutta en vaan jotenkin syönyt tai silleen tai siis kyllähän eilen meni vähän myöhään mutta täytyyhän sitä joskus antaa itselleen lupa vähän nauttia ja sillä lailla.
Sunnuntai 22.30: kingis (palkinnoksi kävelylenkistä, emmäämuute).
Maanantai 15.15: puolikas dallaspulla. Hyvä minä!
Maanantai 16.00: puolikas dallaspulla. Krhm.
Tiistai: 14:00: maapähkinä-bataattikeittoa, parsakaalia, kukkakaalia, kidneypapuja. Lähes normaaliin lounasaikaan. YAAASSS. Olen maailman keisari! Kyllä! Pystyn mihin vaan! Oikeat ruokailuajat for life, täältä tullaan!
Keskiviikko 11.30: lasi lehtikuohuvaa. HUOMIO! ALKOHOLITON.
Keskiviikko 12.00: olut, lasi valkoviiniä, lasi punaviiniä. Hups.
(Toim. huom.: syön toki paljon muutakin.)
Opettakaa mut valehtelemaan paremmin ruokapäiväkirjassa jooko.
Lue myös: