Posts tagged työ
Tärkein tavoitteeni työelämässä

Minulla on työelämässä yksi pyrkimys. Se ei liity etenemiseen, menestykseen tai palkkioihin. Eikä edes työkykyyn, työaikoihin, työn sisältöön tai omaan tyytyväisyyden tasooni.

Se liittyy sähköpostiin.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Jätän sähköpostilaatikkoon lukemattomiksi kaikki sellaiset viestit, jotka vaativat minulta toimenpiteitä. Lasku, jota ei ole maksettu, merkitään lukemattomaksi. Ketju, johon en ole vastannut (vaikka olen lukenut sen), merkitään lukemattomaksi. Tapahtumakutsu, johon en ole vastannut koska en vielä tiedä, haluanko osallistua tapahtumaan, merkitään lukemattomaksi.

(Huomasin kirjoittavani passiivissa “merkitään lukemattomaksi” ihan kuin minulla olisi joku jakkupukuinen tiimi, jonka kanssa on sovittu, että näin täällä meillä toimitaan. On aina toimittu ja tullaan aina toimimaan, ja keitäpäs tyttö kahvit. Todellisuudessa teen tietenkin töitä aina yksin keittiön pöydän ääressä paskaisessa tukassa ilman vaatteita. Siinä niitä meilejä sitten merkitään passiivissa menemään lukemattomiksi. Näin kauas olen vieraantunut todellisuudesta.)

Jokainen lukematon meili symboloi tehtävää, joka on tekemättä. Tehtävää, joka kuiskii alituisesti korvalehdellä, millainen luokaton ihmisperse olet, kun et ole tätäkään vielä hoitanut. Se sykkii punaisena ja syyllistävänä, irvokkaana pallerona ikonin kulmassa puhelimen ruudulla. Se näyttää numeerista paska ihminen -indeksiä selaimen välilehden otsikkopalkissa (jossa tällä hetkellä lukee Inbox (9) tiia.m.rantanen(a)gmail.com, joka ei ole hyvä, muttei huonokaan: muistan erään kuukauden, kun minusta tuntui, etten millään pääse 23 lukemattoman säköpostin alle).

Ja tehtäväni ihmisenä, yrittäjänä, tämän maailman kansalaisena, on se, että kaikki sähköpostit olisi aina luettu. Silloin on maailmassa (lue: minun sielussani) rauha (lue: mahdollisuus nukkua aamulla vielä hiukan pidempään) ja ihmisillä (lue: minulla) hyvä tahto (lue: aikaa katsoa vielä yksi true crime -dokumentti).

Ihan lähimmissä ystävissäni on ihmisiä, joiden puhelimen pikkuinen paholaisen meili-ikoni vilkuttaa jatkuvasti jotakin 3826:a lukematonta sähköpostia, ja minä kysyn heiltä MIKÄ SAATANA TEITÄ VAIVAA ja vastaan samalla itse omaan kysymykseeni, sillä saatanahan se on, vanha vihtahousu itse, joka houkuttelee lukemattomien meilien kiviselle tielle. En tiedä, miten heidät voisi pelastaa. Ehkä he selviävät. (Mutten tiedä miten. He eivät varmaan koskaan katso true crime -dokumentteja.)

Siksi minulla on nyt kaksi kysymystä: 1) kuinka monta meiliä sinulla on lukematta juuri tällä hetkellä? Ja 2) miten voit elää niiden kanssa?

Lue myös:

15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

Kun aloitin yrittäjänä noin neljä ja puoli vuotta sitten, ajattelin, että oma firma tekee minusta skarpin, vakavasti otettavan aikuisen. Sellaisen, jolla on nimikoitu kuulakärkikynä, sähköpostissa järkevät kansiot ja kalenteri täynnä merkintöjä, joissa jopa lukee mitä varten ne on tehty. (Ja avaimenperässä ostoskärrypoletti. Vai hetkinen. Liittyiköhän se vanhemmuuteen, ei aikuisuuteen? Tai siihen, että omistaa auton?) Kävi kuitenkin ilmi, että sellainen pitäisi osata olla ihan itse. 

elämänhallinta

Onneni on, että ympärilläni on paljon muitakin itsensätyöllistäjiä, joilla on samanlaisia elämänhallintahaasteita kuin minulla. Ei niistä mitään hyötyä ole, mutta on kiva välillä tietää ettei ole näiden ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa aivan yksin. Sanottakoon, etten suinkaan väitä, että nämä ovat yrittäjien yksinoikeuksia. Mutta olen kyllä huomannut, että oireet kasaantuvat kaltaisteni lapsettomien itsensätyöllistäjien keskuudessa. Osa tosin saattaa sopia myös nisteihin. Hups.

No mutta. Tiedät, että elämänhallintasi on kohdillaan (yhtä kohdillaan kuin minulla), jos nämä merkit sopivat sinuun:

  • Tavallinen aamiaisaikasi arkena on noin kello 13 (kuvassa)

  • Heräät silti usein kylmässä hiessä aamuseitsemältä, koska riittääkö sinulla töitä/aika kaikkiin töihin

  • Olet oppinut ajattelemaan, ettei suihkuun tarvitse mennä jollei ole menossa jonnekin koskaan

  • Sinulla on ergonominen ergonomisehko työpiste, joka toimii lähinnä vaatetelineenä, koska teet työt aina kumarassa liian matalan sohvapöydän ääressä tai peittokasan keskeltä sängystä

  • Tiskaat useammin kuin koskaan

  • Sinusta on edelleen hienoa, että voit tehdä töitä vaikka alasti, vaikka luulit että glamour kaikkoaisi ajan myötä, ja välillä sinun tekee mieli kirjoittaa se sähköposteihin tai kuiskata vaivihkaa puhelimessa: "arvaa mitä olen nakuna"

  • Sinulla on krooninen huono omatunto kaikesta: siitä että olet koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä, etkä ole koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä

  • Askelmittarisi saattaa helposti näyttää monenakin päivänä noin 210 askelta, ja käänteinen enkkasi on 96 askelta, vaikka olit hereillä ja työn touhussa koko päivän (#vainkotonatyöskentelyjutut)

  • Käyt lounaalla yleensä puoli viiden aikoihin

  • Muistat pestä hampaat ensimmäistä kertaa koko päivänä vasta juuri ennen lounasta

  • Sinulla on hirveä kiire, mutta ehdit hyvin katsoa työpäivän aikana kokonaisen kauden kiinnostavaa tv-sarjaa

  • Olet jo tällä viikolla mennyt nukkumaan ainakin kolme kertaa vasta aamukahden jälkeen ilman että olet ollut rimpsalla (ja mitään hyväähän ei koskaan tapahtu aamukahden jälkeen, vaikka se on kyllä minusta ihan puppua, minulle on esimerkiksi ihan viime aikoina tapahtunut paljonkin kivaa aamukahden jälkeen, pussailu liittyy)

  • Aamutakki, jota et koskaan uskonut käyttäväsi, on jokapäiväisessä käytössä ainoa vaate, jota käytät

  • Olet oppinut järkeilemään itsellesi, että sipsipussi on ihan tasapainoinen ateria, jos sen kaveriksi syö porkkanan tai kolme miniluumutomaattia, tai jos tomaatit ja porkkanakin vahingossa unohtuvat, se lasketaan silti ihan tasapainoiseksi ateriaksi, koska se ei ole esim jäätelö

  • Olet hyväksynyt että hätätapauksessa myös jäätelö on ihan tasapainoinen ateria.

P.S. Kun perustin yrityksen, sain porttiteorianomaisesti postissa nimikoidun kuulakärkikynän, jollaisia minun toivottiin tilaavan suorastaan sadoittain, ja sen mukana seuraavanlaisen viestin: "Ajattele, kuinka vaikuttuneita asiakkaasi ja liiketuttavasi ovat, kun annat heille tämän erityisen liikelahjan. He muistavat huomaavaisuutesi päivittäin nähdessään mainosviestisi kynässään ja näyttävät kynää lisäksi ystävilleen, jotka myös ihastuvat tähän ainutlaatuiseen lahjaan." Kirjeessä mainittiin myös "rohkea, nykyaikainen muotoilu". Kynää en valitettavasti löytänyt enää mistään, mutta onneksi minulla on siitä tämä ikivanha instatallenne. 

yrityslahja
Neljä vuotta yrittäjänä – mitä olen oppinut?

Olisin hirveästi halunnut kirjoittaa tähän tekstikenttään vain kaksi sanaa: "en mitään". Mutta sitten ajattelin että a) siitä ei olisi kyllä kenellekään hyötyä, b) se naurattaa vain vähän ja c) se ei edes pidä lainkaan paikkaansa. 

ehhehe.jpg

Yritykseni (tai siis toiminimeni) täyttää tänään neljä vuotta. Aika tuntuu yhtä aikaa tosi lyhyeltä, koska eihän siitä ole kuin pikku turahdus kun raavin viimeisetkin rahani kokoon, jotta sain maksettua sen 118 euroa, joka patentti- ja rekisterihallitukselle maksetaan, ja tosi pitkältä, koska minusta tuntuu että olen tehnyt näitä samoja hommia niin kauan kuin muistan.  (Tosin minulla on kyllä ihan naurettavan huono muisti, että saattaahan se pitää paikkansakin.)

Tutkiskelin Facebook-aikajanaani vuodelta 2014 ja yritin löytää jonkin voitonriemuisen päivityksen yrityksen perustamisesta, muttei sellaista ollut. Eikä kyllä mikään ihme: väänsin opinnäytetyötä, kärsin sydänsuruista, tein helvetisti töitä ja tappelin starttiraha- ja liiketoimintasuunnitelmapaperikasojen kanssa. Ei siinä varmaan yksi yrityksen rekisteröinti paljoa tuntunut.

No, sitten itse asiaan. Kun panin firman pystyyn (minusta on ihana puhua firmasta, vaikka olenkin pelkkä toiminimiyrittäjä), kaikki varoittelivat että se on sitten hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Ja että se on hieno juttu, jota tekemällä oppii paljon. Ja tässä se, mitä olen oppinut:

Saa tekosyyn valittaa aina kaikesta. Mulla ei ole hei ollenkaan lomaa, kun olen katsos yrittäjä. Tämä on katsos hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Eihän mulla ole edes työterveyttä, ei meillä yrittäjillä katsos sellaisia luksuksia ole. Minähän olen katsos nytkin töissä, kun ei yrittäjällä ole kato aikaa levätä. Joo, voin laittaa firman piikkiin, mutta minähän sen katsos maksan itse kuitenkin. Ja niin edelleen. Ja valittaminen on elämän suola. 

Ihmiset pitävät sinua pikkuisen rohkeampana ja vahvempana kuin muut. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa minulle on sanottu: on kyllä rohkea veto tolla lailla heittäytyä yrittäjäksi, itse en pystyisi. Joo, on tosi rohkeaa nukkua aamuisin pitkään ja tehdä hommia kylpytakissa sohvannurkasta ja menettää elämänhallinta täysin. Tunnenkin itseni tosi vahvaksi.

Yrittäjä on cool. Ehkä minulla ei ole kovin korkeat tavoitteet elämässä, mutta minusta on edelleen ihan käsittämättömän coolia sanoa "mulla on oma yritys". 

Kaikkein tärkeintä yrittämisessä on, että on hyvä kirjanpitäjä. Tosin siinä on myös ongelma, ja se on se, ettei juuri kukaan halua vinkata omastaan. Parhaimpia kirjanpitäjiä ovat äidit, puolisot ja pikkuruisten pitäjien perinteikkäät paperinpyörittelijät, joille kuitit pitää lähettää kirjepostissa ihan fyysisesti, mutta ne eivät tietekään ota asiakkaita, jotka eivät ole niiden puolisoita, tyttäriä tai poikia tai ylipäätään uusia ihmisiä. 

Verot ovat perseestä. Maksan niitä mielelläni ihan oikeasti, mutten aiemmin tiennyt, että yrittäjänä ne pitää oikeasti fyysisesti oma-aloitteisesti maksaa. Ne eivät mene automaattisesti jostain naps vaan. Ja koska ne eivät mene automaattisesti, on niillä myös deadline, jonka joku yrittäjä saattaa joskus unohtaa, ja sitten tulee myöhästymismaksuja ja se on perseestä. 

Yrittäminen on parasta. Saa itse päättää kaikesta, valittaa koko ajan, olla mukarohkea ja mukavahva, tehdä töitä silloin kun haluaa ja ainakin yrittää pitää aivan helvetin pitkän kesäloman (kerron sitten elokuussa, miten meni). Suosittelen kaikille. 

Lue myös: 

Ammatinvaihdosta ja uraunelmista

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

Oletko sinä unelmahommissasi?

Lue myös: 

#Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.

bullmentula

Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:

Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.

Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.

Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten. 

Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.

Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)

On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)

  

työTiia RantanentyöComment