Vauva on jo kymmenen kuukautta! Double digits! Aika menee kyllä niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kyselee multa että äiti oliko kaikki tuollaista Valencia-filtteriä silloin kun sinä olit nuori. (Let’s face it, olihan se.)

Olen aloittanut puolivahingossa vauvan kanssa ihanan itarutiinin. Nostan sen aina iltapuuron jälkeen syliin, ja tanssimme hiljaa samalla kun laulan jonkin laulun (yleensä Nature Boy, jota lauloin sille jo mahassa, joskus Puff Lohikäärme. Yhtenä iltana yritin laulaa Mandoliinimiehen, mutten osannutkaan sen sanoja?? Mitvit miksi se sitten soi mulla jatkuvasti päässä ja kestää ikuisuuden??). Aloin tehdä tätä joskus pari kuukautta sitten, kun halusin varmistaa ettei vauvalta tule puklu heti kun se nostetaan vaipanvaihtoon tai pannaan sänkyyn, ja sitten se jäi. Tykkään ajatella että tanssimme yhdessä illan viimeiset hitaat.

Vauva on oppinut paljon asioita! Kuten esimerkiksi nostamaan kädet ylös ja menemään lötköpötköksi. Se on hir-ve-ää. Olen meinannut tiputtaa sen kymmeniä kertoja! Sitä paitsi luulin että lapset tajuavat tämän kikan vasta joskus vanhempana? On ultimaattinen kärsivällisyysharjoitus yrittää pukea sylissä lasta, joka vetää aivan veteläksi ja kieltäytyy tyystin yhteistyöstä. Mutta sitten samalla olen oudosti ylpeä tuosta pikku tyypistä. Äsken sinä olit sellainen avuton pikku toukka ja siinä sinä nyt osoitat mieltä ja saat äidin repimään kaiken tukan päästään! Hienoa.

Vauvan persoonallisuus on alkanut näkyä tooooosi selvästi viimeisen kuukauden aikana, ja oon oppinut että meidän lapsi on aikamoinen velmu. Se tykkää mennä karkuun, ja se tykkää olla lötköpötkö, ja se tykkää vakoilla, ja se tykkää tehdä juuri sen jutun mitä siltä on kielletty – ja nauraa rätkättää päälle. Mutta samalla oon huomannut että se on tosi sosiaalinen ja tykkää hirveästi muista ihmisistä, etenkin lapsista. Se haluaisi aina ottaa kontaktia kaikkiin muihin, eikä vielä tähän päivään mennessä oo vierastanut oikein ketään. Muutamiin miehiin se suhtautuu vähän varauksella, mutta yleensä se on vaan kiinnostunut kaikista. (Itsekin suhtaudun muutamiin miehiin varauksella, joten ihan tervettä lienee.)

Tässä kuussa vauva oli ekaa kertaa yökylässä. Se meni mun puolison vanhemmille eli mummilaan, ja me Tuomaksen kanssa mentiin kertakaikkisesti hotelliin – ei haluttu että kävisi niin, että käytettäis tuiki tärkeä vapaa vuorokausi siihen että alettais jotain pesemään pyykkiä tai hinkuttamaan liesituuletinta, ehei. (Plus meillä oli lahjakortti.) Mulla oli tosi epärealistiset tavoitteet meidän vapaayölle: halusin juoda drinkkejä, käydä syömässä, ottaa kylvyn, kuherrella, valvoa ja jutella, katsoa elokuvia, ja silti nukkua kerrankin kunnolliset yöunet. Mutta siis oikeastaan kaikki toteutui??!!! You truly can have it all. Jos siis menet drinkeille ja syömään jo viideltä. Sen jälkeen ehtii katsoa leffan tai kaksi, jutella ja kuherrella samalla ja mennä kympiltä nukkumaan. (Aamukylpy ftw.)

Meidän tapaamisesta tuli pääsiäisenä viisi vuotta! Kutsuttiin Tuomaksen vanhemmat meille syömään.

Ai niin! Vauva oppi myöskin juomaan pillipullosta. Olin ostanut S-Marketista pillipullon, kun yhtäkkiä tajusin että öö hmm meidän vauva on yhdeksän kuukautta eikä kukaan ole kertonut että pillipulloharjoittelu pitäisi aloittaa jo puolivuotiaana. Kysyin parilta vauvalliselta kaverilta ja he sanoivat että juu meidän vauva on juonut veden pillipullosta kuusikuisesta lähtien. Fak. No mutta sitten siis ostin sen pillipullon, yritin sitä vauvalle tarjota, mutta se vaan puri sitä pilliä enkä yhtään ymmärtänyt miten se voisi oppia juomaan siitä. Kunnes! Valitin tästä asiasta meidän mammatreeniryhmässä, ja yksi äiti suositteli Emma-merkkistä pillipulloa, jonka pillistä tulee vettä kun pulloa vähän puristaa. Sen avulla vauvaa voi auttaa ymmärtämään että pillistä tulee vettä. Olin ihan että jes, valittaminen kannattaa, nyt tämä onnistuu, ostan vain sen pullon – mutta mä olin siis jo ostanut sen! Se meidän pullo oli se sama Emma-pullo, maksaa alle viisi euroa, en vaan ollut tajunnut että sitä voi puristaa. Muutamassa päivässä vauva tajusi kupletin juonen, ja nyt se imeksii vettä itsenäisesti ihan ylpeänä. Se on tosi söpöä: aina vettä imaistuaan se katsoo minua ja hymyilee voitonriemuisesti (ainoa huono puoli on että se unohtaa usein nielaista, ja hymyillessään valuttaa kaiken veden rinnuksilleen. Söpöä yhtä kaikki. Märkää vain).

Yhdeksän kuukautta täytettyään vauva alkoi vaikuttaa siltä että se ottaisi pian ensimmäiset askeleet. Se uhkarohkeasti kurotteli ottamaan tukea tosi kaukaisista asioista ja alkoi liikkua rajoittamattomammin pitkin asuntoa. Vitsi se tuntuu varmaan siistiltä. Ajattele nyt, että olisit päässyt liikkumaan ainoastaan nuohoamalla jonkun huonekalun reunaa pitkin (ja toki kontaten mihin vaan), ja yhtäkkiä sua ei pidättele oikein mikään. On varmaan aika upea tunne kun pystyy sellaiseen!

Ja sitten, yhtäkkiä, yhdeksän ja puoli kuukautta vanhana, pikku kukku otti ensimmäiset askeleensa. On ihan käsittämätöntä, miten nopeasti ekojen askelten jälkeen se vaan alkoi painella menemään pitkin kämppää huojuvasti katkokävellen. Se on niin suloinen ja ihana!

Samalla kun vauva oppi kävelemään, se oppi liikkumaan muutenkin eri tasoissa ja kokeilemaan, miten ahtaista raoista se mahtuu. Se alkoi painaa poskeaan lattiaan arvioiden, mahtuisiko se limboamaan syöttötuolin poikkijalan tai muun vastaavan alta, ja joka kerta jos sen eteen meni vaikka kyykkyyn, se lähti samantien puskemaan pepun alta selkäpuolelle. Samoin, jos pilkoin vaikka vihanneksia keittiön tiskin ääressä, se tuli aina paikalle ja änkesi minun jalkojeni ja tiskin väliin. Se tuntui musta ihastuttavasti siltä, että se haluaa kokeilla rajojaan, siis ihan fyysisesti, ja katsoa, mihin se pystyy. Tällä tavalla sitä ihminen varmaan oppii hahmottamaan oman vartalonsa äärirajat!

Huono puoli on, että se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan ja aiheuttaa minulle pieniä sydänkohtauksia tekemällä niin. (Edellä mainittu velmuus liittyy.)

Tässä kuussa se on myös alkanut sohia asioita esineillä. Musta tuntuu että tää on joku sellainen leluilla leikkimisen esiaste (tää menis tänne ja tää tekis tälleen). Sillä on kädessä vaikkapa kenkälusikka tai mehupurkki (sen lempilelut atm) ja sitten se niillä sohii ja siirtelee jotakin toista lelua tai esinettä. En tiedä miten tajusin edes kiinnittää tällaiseen huomiota, kun ei se ole mikään varsinainen taito, mutta sen touhuissa oli yhtäkkiä niin selvä ero edelliseen, että panin tämän merkille. Kai tämäkin on jotain tilan hahmottamishommaa tai syy-seuraussuhteen tajuamista tai jotakin.

Me myytiin meidän asunto, kaupat on nyt tehty, ja ostettiin uusi! Nekin kaupat on tehty. Joten nyt on vihdoin tipahtanut ja saa nuolaista! Ja muutto on niin pian että hirvittää. Mitään ei tietenkään olla vielä pakattu, koska ”kyyyyllä sitä ehtii”. En tiiä miten sitä kyyyyllä muka ehtii, kun en oikein ehdi edes rauhassa vessassa käydä. Mutta kai sitä sitten kyyyyllä ehtii. Pakkohan se on. Kyyyyllä kyllä.

Tuomas sai töitä (jee!), ja se tarkoittaa sitä että mun pitää palata ainakin osittain vanhempainvapaalle. Tuomaksen vanhemmista on onneksi apua siihen asti, kunnes pystyn jäämään täysin kotiin. Nyt on vielä työvelvollisuuksia, joiden vuoksi me tarvitaan vauvalle hoitaja. Oon hirveän kiitollinen avusta, enkä voi uskoa että asiat voivat oikeasti järjestyä näin hyvin. Tuomaksen vanhemmat asuvat neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä, joten kaikki vaatii pientä säätämistä, mutta onneksi säätäminen kuitenkin onnistuu joten kuten. Oon ollut aika pahoillani siitä, ettei meillä ole Helsingissä oikein mitään tukiverkostoa, ja siksi me etsittiin asuntoa myös Tampereelta (ei löytynyt), mutta onneksi Klaukkala ei ole ylitsepääsemättömän kaukana. Olis silti tosi tosi kiva, jos olis sellainen tilanne, että vauvan voisi viedä matalalla kynnyksellä nopsasti vaikka tunniksi jonnekin, tai jos joku voisi vaikka vaunulenkittää vauvaa hetken, jotta saisi tehtyä joitakin pieniä spontaaneja juttuja kuten vaikka ikkunanpesu tai hieronta tai ullakkovarastossa käynti. Mutta onneksi apua ylipäätään on, kiitokset siitä mummilaan!

Mutta mun on kyllä pakko myöntää, etten haluaisi palata vanhempainvapaalle. Mun mielestä oli ihan parasta mennä töihin ja tehdä taas aikuisten asioita, ja vanhempainvapaalle paluu tuntuu askeleelta taaksepäin – vaikka vauva tietysti on tosi ihana ja suloinen. Mutta yritän ottaa tästä ajasta ilon irti, koska syksyllä vauva menee päiväkotiin, ja sitten varmaan ajattelen että yhyyy saisinpa pitää vauvan vielä kotona. (Aloin itkeä jo kun selasin päivähoitopaikkoja kaupungin sivuilta. Meidän pieni kukku sinne isoon maailmaan!)

Kymmenkuinen vauva

• kävelee jo tosi hienosti ja yrittää ottaa jopa juoksuaskeleita

• osaa juoda pillipullosta itse, mutta tuttipullosta ei

• poimii lattialta jokaisen pienen asian suuhunsa etusormi edellä

• on alkanut irvistellä ja rupistella naamaansa tosi söpösti

• kälättää lakkaamatta – se on minusta ihanaa

Äiti

• haluaisi johonkin vitaepro-kylpyyn, josko sillä saisi nivelet ja lihakset voideltua

• on alkanut hyväksyä sen, että kengät ja vaatteet pitää kerta kaikkiaan vaihtaa kokoa tai kahta isompiin

• saa nykyään nukuttua aika hyvin! Taikasanat ovat kympiltä nukkumaan ja vauva viideltä kainaloon

Vauva on jo yhdeksän kuukautta! Aika menee kyllä ihan niin kuin FFW-nappia VHS-nauhurista painaisi (sumeasti ja töksähtelevästi, mutta nopeasti). Kohta se jo lukee tätä ja kysyy että mikä on VHS-nauhuri!

Tapahtui viime jaksossa: vauva nousi seisomaan, alkoi nukkua omassa sängyssä ja jätti hampaanjälkiä kaikkeen, mitä nakersi (eli kaikkeen).

Kahdeksan kuukautta täytettyään vauva alkoi yhtäkkiä kieltäytyä hampaidenpesusta. En ole koskaan nähnyt yhtä tiukasti yhteen puristettuja huulia kuin joka aamu ja ilta, kun yritämme työntää pikkuruisen vauvahammasharjan pikkuruiseen suuhun harjataksemme nopeasti kaksi alaleuassa killottavaa hampaannaskalia. Ja kun vauva kieltäytyy jostakin, se kieltäytyy täysiä. Ei auta mikään minuutin-kahden odottelu, ei auta huijaaminen, naurattaminen, laulaminen, hämäys, ei mikään. Ainoa mitä se suunsa lukitsemisen lisäksi tekee, on joko raivoisa murina tai loukkaantunut poispäin kääntyminen, jolloin se esittää, ettei edes huomaisi minun olevan paikalla (vaikka se istuu siis sylissäni). Hampaiden pesu on tosi vaikeaa, kun turhautuneen lisäksi olemme yleensä tosi huvittuneita sen käytöksestä. Se on niin dramaattinen!

Ongelma oli kuitenkin todellinen: aloin pelätä, että sen pienet kauniit helmet mätänevät suuhun, jollemme saa pestyä niitä edes toisinaan. Kysyimme neuvolasta apua, ja meille sanottiin, että koittakaa kutitella lasta tai jotenkin hämätä sitä hampaidenpesun yhteydessä. Öööö millähän kädellä se pitäisi tehdä, kun yhdellä yrittää pestä hampaita ja toisella pitää lasta sylissä niin, ettei se putoaisi. En minä voinut edes yrittää. Mutta sitten tämäkin vaihe tuli päätökseensä ja muutaman päivän jälkeen vauva antoi taas minun pestä sen hampaat. Mystisiä ovat imeväisten tiet.

(Toki sittemmin totaalikieltäytyminen on taas alkanut, joten katsotaan nyt. En kuitenkaan enää pelkää hampaiden mätänemistä. Ehkä se pieni pyyhkäisy, jonka saan yleensä aikaan, riittää pitämään hampaat tarpeeksi puhtaina.)

In other hammasnews: vauvalle on alkanut kasvaa vampyyrihampaat! Yläleuan kulmahampaat siis. Se oli yhdessä vaiheessa hirveän kärttyinen ja ärtyisä, ja halusi purra koko ajan aivan kaikkea (erityisesti minua), ja sitten tajusimme kurkata sen suuhun. Sieltä syylliset pilkottivat, vaaleina ienlihan läpi. Sain muuten vinkin, että kurkku tai porkkana on hyvä purulelu! Kurkku on meidän vauvalle jo liian hajoavaa matskua, mutta porkkana toimii. On itse asiassa aika suloista, kun se haluaa kuskata sitä oranssia pötköä joka paikkaan kanssaan. Se hieroo sillä kaikki nurkat aina silloin kun se ei ole sen suussa, joten porkkana on toisinaan sellaisen ihanan pölykuorrutuksen peitossa, mutta ainakin se on helppo huuhdella.

Vietin ensimmäistä kertaa vuorokauden vauvasta erossa, kun sain kutsun hotelli Kalastajatorpan häätapahtumaan, jonne menimme kaasojeni kanssa – ja myös yövyimme hotellissa. Se oli tosi kivaa! Mietin monta kertaa päivän aikana, haluaisinko kuitenkin mieluummin nukkua yön yksin, koska yksinolo on nykyisin suurinta luksusta, mutta päädyimme siihen, että olisi hauskinta tilata huoneeseen yhdessä ruokaa ja katsoa umk:ta telkkarista. Ja niin se olikin! Nukuin makeasti, vaikka menimmekin minusta vähän liian myöhään nukkumaan, vasta puoliltayön, hui, mutta nukuin seitsemän ja puoli tuntia ja heräsin vasta vähän vaille kahdeksan! Mikä ihana nautinto.

Sillä välin kun olin poissa, vauva oppi taputtamaan. Se on suloisinta, mitä tiedän. Aiemmin yleensä aina nyrkkiin puristetut kädet ovat auenneet, ja niistä kuuluu mojova “läisk” kun se hakkaa niitä yhteen ja nauraa. Rakastan sitä. Joskus aamuisin kun lähden töihin, vauva taputtaa mulle hyvästiksi, ja se on minusta huvittavaa. Ihan kuin se sanoisi: hyvin vedetty aamu, äiti. Sitä paitsi kukapa ei haluaisi poistua mistä tahansa raikuvin aplodein saateltuna.

Meidän haasteena on ollut viime viikkoina se, että vauva heräilee yleensä aamuviideltä. Ollaan kokeiltu vähän kaikenlaista (vähemmän päikkäreitä, lyhyempiä päikkäreitä, myöhäisempää nukkumaanmenoaikaa, aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa), mutta nyt tuntuu että jokin on ehkä auttanut (ja se jokin on ehkä aika, tai sitten se, että vauva on alkanut nukahtaa taas omaan sänkyyn kainalon sijaan). Nyt vauva herää aamuisin jo vähän lähempänä kuutta. Odotan mielenkiinnolla kellojen siirtoa ja sitä miten se tähän vaikuttaa! Keväällä vaikutus on varmaan ihan hyvä, mutta katsotaan sitten syssymmällä kuinka käy. Esitän muuten pahoitteluni siitä, että olen tähän asti pitänyt ihmisten kellojen siirto -valitusta ihan tyhjänpäiväisenä dadana ja ollut ihan että “tunti sinne tänne, mitäs sitten”. Nyt ymmärrän. Tunti mielellään tänne, ei sinne.

Viime kk-postauksessa haaveilin katkeamattomista yöunista, ja nyt on kuulkaa käynyt niin, että meillä on ollut muutama sellainen yö, ettei vauva ole herännyt kertaakaan. Nautintoa himmentää hiukan se, että herääminen tosiaan tapahtuu yleensä viimeistään 5.30, mutta nautinto se on himmeäkin nautinto.

On tosi hauskaa, miten vauva haluaa olla mukana kaikessa mitä me teemme. Kauppaostoksien purkaminen on yksi huvittavimmista askareista: se juoksee aina mun perässäni jääkaapille viemään voin ja kuivakaapille viemään kahvit ja haluaa tietenkin kurkata kaappeihin sisään ja räplätä niissä kaikkea mitä ehtii. Mutta kun juokseminen on vielä konttaamista ja ryömimistä ja kuitenkin hitaampaa kuin mun kävely, vauva ehtii paikalle vasta juuri kun laitan kunkin kaapin ovea kiinni. Vauva on niin kuin se sarjakuvan ukko, jota Pink Panther tai joku jekuttaa lompakolla, johon on sidottu naru: aina kun ukko on saamassa lompakon kiinni, Pink Panther vetää sen narusta taas hiukan kauemmas. Mutta vauva ei tästä lannistu, ehei, vaan se nyssyttää perässä innostuneesti huohottaen taas heti kun menen seuraavaan paikkaan.

Vauvalla on nykyään myös koko ajan kieli ulkona. Se oppi joitakin viikkoja sitten näyttämään kieltä pyynnöstä, ja nyt mietin, pyysimmekö kielennäyttämistä niin usein, että se ajatteli että on vaivattomampaa vain roikottaa sitä suun ulkopuolella koko ajan. Tämäkin on tietysti hauskaa: se näyttää ekstrakeskittyneeltä touhutessaan kieli keskellä suuta. Ihan kuin joku pikku keksijä tiedemies.

Nyt olemme vihdoin päättäneet hääpäivän ja tehneet tilavarauksen ja varanneet vihkijän ja minä olen tilannut hääpuvun. Olin kirjoittanut tähän kohtaan luonnosvaiheessa että “nyt olemme vihdoin TOIVOTTAVASTI JUMALAUTA VARANNEET JO SEN TILAN???” heh. Olipa tyydyttävää saada pyyhkiä se pois. Asiat etenevät! Kirjoitan hääsuunnittelusta lisää ihan erikseen myöhemmin.

Lisäksi me myytiin meidän asunto! Tai siis: hyväksyttiin ostotarjous. Asunto ei suinkaan ole vielä myyty. Olen innoissani, mutten aio nuolaista ennen kuin tipahtaa. Jos olemme jotakin oppineet näinä viime vuosina, on se se, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Mutta siis meillä ei myöskään ole vielä uutta asuntoa kiikarissa, joten raivokas metsästys alkaa än yy tee nyt. Avainten luovutus on 30.4., joten aikaa ei ole ihan ylettömästi (sanon, mutta tarkoitan että aaaaaaaaapuaaaaaaa). Kirjoitin eilen Instagramiin, että olen päättänyt, että tämän vuoden teema on se mikä autokoulussa kiellettiin: nopeat liikkeet suurissa tilannenopeuksissa. Häät järjestetään aika pikaisella aikataululla ja näköjään nyt muutetaankin aika pikaisella aikataululla (“aika pikaisella”, sanon, mutta tarkoitan että ffffuuuu aaaapuaaaa oikeestiiiii). Vauhti se on mikä kannattaa (sanon, mutta siis aaaaapuaaaaa kannattaako????).

Lopuksi minulla on viesti vastasyntyneiden vanhemmille: se helpottaa.

Olin tässä yhtenä päivänä vauvan kanssa kahdestaan liikkeellä. Meidän piti lähteä karkuun, koska asunnossamme pidettiin näyttöä, ja Tuomas oli pelireissulla. Lähdön hetkellä oli vauvan nukkumaanmenoaika, ja se on aina nukahtanut hyvin vaunuihin, joten laitoin vaan selkänojan alas ja verhon eteen, ja tsädäm se nukahti alta aikayksikön. Menin syömään lounasta ostoskeskuksen meluisaan ravintolaan ja tajusin yhtäkkiä, etten enää pelkää että vauva heräisi kesken kaiken. Miten ihanaa! Kahdella tavalla: a) vauva ei enää herää ellei se ole nukkunut tarpeeksi. Pienempänä se aina heräsi jos tultiin ulkoa sisälle tai vaunujen liike loppui. Nykyään se herää vasta kun se on nukkunut sen tarvittavan puolitoista tuntia ja b) vaikka vauva heräisi, en enää pelkää, koska sen saa pidettyä tosi vähällä tyytyväisenä. Ei ehkä kovin pitkään, mutta ainakin niin kauan että saa lounaan syötyä. Sitä voi istuttaa syöttötuolissa ja sille voi antaa naksuja, ja riippuen ravintolasta myös jotain omalta lautaselta (oon antanut esim avokadoa ja leipää. Ja vettä, vesi on iso hitti meidän vauvan elämässä. Se rakastaa vettä ja on ihan valtavan ylpeä aina juotuaan sitä kulauksen). Se seurailee kiinnostuneina muita ihmisiä ja naurattaa usein viereisiä pöytiä, ja sen seurassa on oikeasti ihan kiva olla.

Sanon tämän siksi koska silloin kun jäin vauvan kanssa yksin kotiin ja halusin käydä vaikka lounaalla, pelkäsin koko ajan että se herää, koska se ei viihtynyt oikein vaunukopassa hereillä. Sitä olisi täytynyt pitää sylissä, ja vaikka sekin toki onnistuu, voi se tehdä syömisestä vaikeaa ja vähintään sellaista ettei se ole kovin rentouttavaa. Jos sulla on vauvan kanssa sellainen olo, tämä viesti on sulle: pian on paljon kivempaa.

Yhdeksänkuukautinen vauva

• kävelee tukea vasten like a boss

• on oppinut konttaamaan, vaikka olin varma että se jättäisi sen vaiheen väliin

• tutkii ympäristöään aivan uudenlaisella kiinnostuksella, ja katselee yhtäkkiä paljon ylöspäin ja kattoon. Sitten sille tekee mieli sanoa että katso se on lamppu, enkä enää yhtään ihmettele, että monen lapsen ensimmäisiä sanoja on “lamppu”

• syö nykyään jo viisi kiinteää ateriaa päivässä, eikä se ole mun mielestä yhtään niin raskasta kuin alun perin pelkäsin

• on siirtynyt housuvaippoihin!! Ja se on järkyttävää koska öö mihin meidän pikkuvauva meni, mutta myöskin siksi että olimme opetelleet rullaamaan teippivaipat uskomattoman tiukkoihin pikku paketteihin – ja housuvaipoissa on vain yksi teippi eikä se onnistu!! En kestä että vaipparoskis täyttyy niin paljon nopeammin näin.

Yhdeksänkuukautisen vauvan äiti

• on hakenut unelmien työpaikkaa, muttei päässyt edes haastatteluun. Taitaa olla työnhakutaidot aika ruosteessa (en voi uskoa että jossain entisessä elämässä autoin ihmisiä työhakemusten ja ansioluetteloiden tekemisessä ihan työkseni)

• aikoo pian päästää vauvan yökylään isovanhemmilleen

• aikoo sekä syödä ravintolassa että käydä kylvyssä että halailla puolison kanssa että katsoa elokuvia että nukkua toki makeasti kun vauva on yökylässä

• tiedostaa hyvin ettei pysty todennäköisesti tekemään yhtään em. asioista muttei välitä: aikominen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin tekeminen.

En voi uskoa että vauva on jo kahdeksan kuukautta! Aika menee niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kärrää mut äänestyskoppiin eikä toisinpäin!

Kun vauva oli täyttänyt seitsemän kuukautta, se oppi nousemaan seisomaan tukea vasten. Se yhtäkkiä sohvalla mun vieressä touhutessaan vain kiipesi mua vasten jaloilleen seisomaan! Se on niin hieno ja taitava.

Kuukauden mittaan uuden taidon harjoittelu alkoi täyttää vauvan päivät – ja myös yöt. Se alkoi nukkua tosi huonosti, koska koko ajan piti päästä kiipeämään. Samassa sille tuli toinen hammas ja vissiin tässä vaiheessa on myös joku uusi uniregressio, joten uni on nykyään asia, josta joudumme tinkimään. Eniten ongelmia aiheuttaa se, että vauva haluaisi herätä uuteen päivään jo hiukan viiden jälkeen, eikä oikein suostu enää unille, vaikka mitä yrittäisimme. Sekin on toisaalta aika huvittavaa: kuulen, kun se kääntyilee sängyssään (sänky natisee ihan tietyllä tavalla silloin kun se alkaa nousta), ja sitten kuulen, kun se tarttuu tahmatassuillaan sängyn “pinnoista”, ja kun kurkkaan, näen että pieni kalju nuppi näkyy sängyn laidan yli. Se on tietysti ärsyttävää, koska se merkitsee, että silloin pitää nousta, mutta joka kerta mua myös naurattaa se ihan hirveästi. Vauva on niin huvittava.

Saatoit huomata äskeisestä, että vauva nukkuu nykyään omassa sängyssä! Kyllä vain! En oikein edes tiedä, miten siinä kävi niin. Varmaan siksi että minä olin jo palannut töihin ja puolisoni hoiti homman. Hän alkoi nukuttaa vauvaa omaan sänkyynsä ensin päiväunille, ja sitten pikku hiljaa myös yöunille. Ja kaikki sujui tosi vauvattomasti (lol mikä typo. Jätän sen tähän koska se hymyilyttää)! Heräilemme yöllä välillä antamaan sille tutin, kun se on tippunut, mutta nyt se alkaa löytää senkin jo itse. Olemme siis saaneet puolisoni kanssa palata nukkumaan samaan huoneeseen ja samaan sänkyyn, ja se tekee mut tosi onnelliseksi. (Vaikkakin totuuden nimissä on pakko sanoa, että kun nukuin pari viikkoa sohvalla, nukuin ihan mielettömän hyvin). Vauva on nukkunut omassa sängyssään oikein makeasti, mutta nyt kun se on oppinut seisomaan, on sen nukuttaminen siihen käynyt ihan mahdottomaksi. Nukutamme sen nykyään siis viereen ja siirrämme sitten sänkyyn. Seisomistaidon uutuudenviehätyksen on pakko kulua jossain vaiheessa loppuun. (Onhan? Onhan???)

Muistan, kun meidän vauva oli ihan pieni, tai olikohan se edes vielä syntynyt, kun yksi mun kaveri lähetti ryhmächattiin viestin, että hänen kahdeksankuukautinen vauvansa nukkui ekaa kertaa elämässään täyden yön ja 11-tuntiset unet. Olin silloin ihan että jes noni helmikuussa mekin sitten. Not. Mutta toivo elää! Ja minäkin vielä joten kuten.

Muuten tämä kaikkea vasten seisomaan opetteluvaihe on kyllä aika raskas. Vauva osaa hyvin ylös, mutta vähän huonosti takaisin alas, joten koko ajan saa olla vahtimassa ja – koska meille ei ole vielä kasvanut silmiä selkään – kärsimässä kaameista kopsahduksista ja korvia raastavasta itkusta. Vauvan pikku nuppi on pienillä kuhmuilla ja kolhuilla joka puolelta, kun se limpsahtaa jatkuvasti pää edellä lattiaan.

Mutta on tässä hauskakin puoli: nyt kun vauvalla on kaksi hammasta, se jättää erityisen huvittavia jälkiä kaikkeen, mitä se nakertaa. Huomasin yhtenä päivänä, että meidän sohvapöydän laita on täynnä ihmeellisiä naarmuja, kunnes tajusin, että vauvahan nakertaa sitä aina kun se nousee sitä vasten seisomaan. Sillä on itse asiassa hyvin ennalta-arvattava kaava: heti, kun se näkee jotain, jota vasten voi nousta seisomaan, se ryömii sitä kohti huohottaen, nouse seisomaan sitä vasten kiljuen, ja sitten työntää suunsa sitä vasten ja maistaa sitä (ja sitten muksahtaa otsa edellä tantereeseen). Näin on käynyt mm. kaikkien tuolien laidoille, keittiön laatikoiden kahvoille, hoitopöydän alemmalle tasolle ja vauvan sängyn reunalle.

Yhtenä päivänä vauva alkoi jokellella ihan uudella tavalla! Äänet, jotka olivat ennen muotoa täättäää tättää tää, olivat yhtäkkiä kotlkotlkotl ja dyrläydlydläy. Se alkaa jo kuulostaa siltä, että se yrittäisi muodostaa joitakin sanoja. Tai ainakin kirjanosaaminen on monipuolisempaa.

Vauvan tukka on kasvanut sellaisiin mittoihin, että sitä voi pikkuisen pörröttää. En kestä että sen pieni kalju pää peittyy jossain vaiheessa kokonaan tukkaan! Korvien päällä on jo sellaisia ihania avuttomia tukkatikkuja. Rakastan niitä!

Ja ai niin! Muistatteko kun viimeksi kirjoitin, ettei meidän vauva ole vielä ollut kauhean kiinnostunut sähköjohdoista ja pistorasioista? No nyt sitä voisi luulla sähköasentajaksi, niin paljon se nysvää lattianrajassa rasoioita tutkimassa. Sen lempijuttu on hyökätä pistorasian tai sähköjohdon kimppuun (sen suosikkijohto on antennipuiha), rytyyttää niitä kuin viimeistä päivää ja painaa ne suuhun. Ja kun sanomme sille tiukasti ei, se katsoo meitä silmiin, hymyilee hurmaavasti, ja työntää töpseliä syvemmälle nieluunsa.

Minä aloitin työt, ja vuokrasin itselleni pöydän coworking-toimistosta! Se on ollut toistaiseksi aivan ihanaa: toimisto on superkaunis, siellä saa kahvia ja vissyä (ja kerran sain viinipullonkin), ja siellä on kivoja, inspiroivia ihmisiä, ja pöytäläisyyteen kuuluu jokaviikkoiset ilmaiset treenit – ja sitten on tietenkin se, etten saisi yhtään mitään aikaiseksi kotona. Töihinpaluu on tahmeaa ja vaikeaa, muttei siksi että ikävöisin vauvaa tai siksi että työt olisivat jotenkin hankalia, vaan siksi, että tässä on tullut paljon pettymyksiä, töitä on lähtenyt alta ja suunniteltuja projekteja peruttu. Olen luonteeltani (aivan kauhea valittaja, mutta myös) aika perustavanlainen optimisti, ja uskon ja toivon kyllä, että tilanne tästä piristyy, mutta on vaikeaa yrittää kehitellä jotain luovia projekteja, kun takaraivossa jyskyttää huoli toimeentulosta. Mutta ainakin kehittelen ja jyskyttelen kauniissa toimistossa ihan rauhassa ilman että kukaan kipeää mun jalkoja pitkin seisomaan. Tai no, toimistolla käyvät koirat saattavat joskus tehdä niinkin, mutta se on kivaa vaihtelua.

Me aloimme suunnitella häitä, nyt hieman kiireellä. Häät ovat nimittäin jo tänä vuonna, enkä kyllä voi suositella kenellekään hääsuunnittelua samalla kun yrittää selvitä arjesta pienen vauvan kanssa ja palata töihin joita ei ole. Kävin sovittamassa hääpukuja, ja konsultoimassa ihanaa suunnittelijaa, ja näytti siltä, että saan ihanan, monikäyttöisen hääpuvun! Mutta sitten mun työtilanteen realiteetit iski: mun tämän vuoden suunnitelluista töistä noin 80 prosenttia ei toteudu. Joten mulla ei oo rahaa mihinkään. Mutta haluamme – tai ehkä lähinnä minä haluan – mennä tänä vuonna naimisiin. Menee elämä ihan vatuloimiseksi jos häitä siirretään vaikkapa vuodella eteenpäin. Ehkä me sitten vaan järjestetään ne aivan minimaalisella budjetilla. Also: lottoan nykyään aktiivisemmin.

Samassa hyrskeessä on muitakin elämänmuutoksia: meidän asunto meni myyntiin! Se on jännittävää ja hermostuttavaa ja no, on se myönnettävä että pikkuisen innostuttavaakin. Mutta lähinnä jännittää hirveästi. Ollaan käyty katsomassa aika paljon asuntoja, muttei olla vielä löydetty mitään sellaista, josta haluttais tarjota. Ehkä ihan hyväkin, koska se oma ei tosiaan ole vielä myyty.

Kahdeksankuukautinen vauva

• on lähes aina riemukas, mutta erityisesti silloin, kun tulen töistä kotiin. Se on lempijuttuni: se hymyilee silloin aina niin täysiä, että nenä menee vähän ryppyyn. Kutsun sitä riemuiivariksi

• rrrrakastaa säikäytellä vanhempiaan testaamalla kykyjään: se nousee jotakin vasten seisomaan ja showmiehen elkein irrottaa toisen kätensä, ja minä meinaan saada joka kerta sydänkohtauksen

• on ylpeä 5 a.m. clubin jäsen, vaikka olen yrittänyt kertoa sille ettei kannata, että sen molemmat vanhemmat ovat aamun torkkuja

• ei vieläkään elä minkään rytmin mukaisesti, ja olemme alkaneet epäillä onko sellainen koskaan mahdollistakaan

Minä

• olen aloittanut laitepilateksen – ja rrakastan sitä

• olen löytänyt laitepilateksessa joitakin niin syviä lihaksia, etten ole joinakin pilateksen jälkeisinä päivinä pystynyt kävelemään

• olen jäänyt koukkuun Picnicin salaatteihin ja patonkeihin, ja mietin, että jos 14-vuotias minäni näkisi minut hakemassa patonkia Picnicistä, se ajattelisi että “toi nainen elää mun unelmaa”. Picnic oli varsinainen pyhiinvaelluspaikka minulle yläasteella, ja hain sieltä patongin aina, kun tulimme käymään Helsingissä.

Vauva on jo seitsemän kuukautta! Aika menee kyllä niin tiedätte-kyllä-miten. Kohta se valittaa jo kotitöistä!

Previously on baby posts: uusi sänky, työttömyys, imetyskriisi a.k.a. “pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vähän tissiä”.

Vauvan täytettyä puoli vuotta tapahtui hirveästi asioita: nyt sille sai alkaa syöttää uudenlaisia asioita (tosin en aluksi saanut oikein aikaiseksi, kun se sose- ja puurohomma toimi niin hyvin etten jaksanut alkaa tehdä suuria muutoksia), vaunukoppa vaihtui ratasistuimeen (Googlen perusteella jotkut tekevät tämän jo tosi paljon aiemmin ja toiset tosi paljon myöhemmin. Itse kysyin ammattilaiselta, eli Wauvakaupan henkilökunnalta, voiko istuimen jo vaihtaa, ja sain siunauksen) ja vauvaa sai alkaa istuttaa syöttötuolissa. Se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan, sillä lailla että pitää istuimen laidoista tai tarjottimesta kiinni. Se on huvittavaa, koska se näyttää pitävän jotakin todella ponnekasta puhetta puhujanpöntöstä käsin. Vauva for president!

Odotimme monta viikkoa, että vauvalle tulisi hampaita. Sen ruokahalu sahasi eestaas, ja se oli toisinaan tosi kärttyinen. Pari päivää ennen joulua puolisoni kuuli kolistelua mukia vasten maitoa vauvalle hörppyyttäessään. Kyllä vain, siellä pilkotti pienen pieni hampaan kulma! Olin (ja olen) hirveän ylpeä vauvasta. Se on niin taitava! Osasi tehdä itselleen hampaan! Hammas on ihan perkeleen terävä, ja mua huvittaa että me pestään se – ei hampaat, vaan yksi hammas – joka aamu ja ilta.

Vauvan ensimmäinen joulu meni tosi kivasti. Oltiin Tampereella hotelli Ilveksessä muutama yö, ja käytiin jouluaattona ja -päivänä syömässä mun vanhemmilla. Ilveksestä oli tosi kauniit näkymät, ja käytiin Tuomaksen kanssa allasosastolla uimassa monta kertaa. Vauvalla ei vielä oo uikkareita, joten kylvettiin vuorotellen. Ilveksessä ois kyllä ollut myös lasten allas! Vauva sai ihanan maltillisesti lahjoja (emme hankkineet sille itse mitään) ja se jaksoi tosi hyvin juhlia joulua syleissä ja lattialla ja syöttötuolissa.

Jouluna vauva oppi myös menemään konttausasentoon, muttei vielä osaa liikkua siinä mihinkään. Nytkyttelee kyllä taitavasti ees taas! Oletamme, että konttaaminen alkaa pian.

Eikä siinä vielä kaikki: vauvalle alkoi kasvaa tukka! Se on hentoista ja joka valossa eri väristä, mutta se kasvaa tiheästi, enkä malta odottaa, millainen siitä tulee. Mutta nyt sitä voi jo vähän pörröttää, vaikka etäältä (eli noin puolen metrin päästä) vauva näyttää edelleen ihan kaljulta. Lisäksi vauvan silmät ovat taas vaihtaneet vähän väriä. Musta tuntuu, että ne ovat edelleen saman väriset, mutta vaaleammat kuin ennen.

Mitään merkkejä istumaan nousemisesta ei vielä ole.

Minä palaan nyt töihin, tai siis yritän kovasti keksiä itselleni tälle vuodelle jotakin töitä, ja Tuomas jää vauvan kanssa kotiin. Vielä viime vuoden puolella mua hirvitti koko ajatus, ajattelin että hyi ei, vauva on vielä niin kauhean pieni ja miten niitä töitä edes tehdään, mutta totuuden nimissä minusta on ihanaa alkaa olla taas itsenäinen aikuinen. Tilanne voisi olla toinen, jos mulla olisi jokin aikaan ja paikkaan sidottu työ, ja vauva pitäisi joka aamu jättää sänkyyn tuhisemaan, mutta koska voin lähteä kotoa milloin tahdon ja olla pois vaikka vaan muutaman tunnin, ei mulla ole minkäänlaista tuskaa tästä erosta. Toisaalta en saa vielä mistään mitään palkkaakaan joten win-lose, heh.

Viimeksi kerroin siitä, että ostimme lapselle oman sängyn, suomalaista designia (hyvä me), käytettynä (hyvä me), ja palkkasimme korttelin huonekalukorjaajan maalaamaan sen uusiksi (hyvä me, plus siitä tuli tosi kaunis). No nyt olemme myös siirtäneet huonekaluja uusiin paikkoihin ja konfiguroineet kämpän sellaiseksi että sänky mahtuu makuuhuoneemme nurkkaan. Lapsi ei ole kuitenkaan vielä nukkunut silmäystäkään siinä, että sinänsä ihan turhaa vouhotusta kaikki. Mutta en tosin ole ehtinyt yrittääkään kuin kerran: ollaan nukuttu aamun ensimmäiset päikkärit lähes joka kerta lapsen kanssa, joten sen nukuttaminen meidän sänkyyn meidän viereen on helpointa (plus se nukkuu pidempään, jos joku nukkuu sen vieressä. Ittellä sama), toiset päikkärit ollaan yleensä liikkeellä, ja kolmansia päikkäreitä vastaan se taistelee niin paljon, että kaikki keinot on käytettävä, ja toimivin niistä ei ole uuteen paikkaan nukuttaminen. Että tuota… No, ehkä vielä jonakin päivänä me saadaan se nukkumaan omaan sänkyyn.

(Luin jostain, että tämän ikäisenä vauvat usein taistelevat lähes kuolemaan saakka päivän viimeisiä nokosia vastaan, ja että vanhempien kannattaa tehdä kaikkensa, jotta saisivat vauvansa kuitenkin nukkumaan. Että niiden ryökäleiden ei saa antaa huijata vanhempia luulemaan etteivät ne enää tarvitse kolmansia päikkäreitä, koska ne kyllä tarvitsevat sellaiset vielä. Ne voi vaikka viedä ajelulle tai mikä nyt ikinä juuri omalle vauvalle toimii. Niin olen sitten kuunnellut tätä neuvoa vaikken tiedä mihin se perustuu, lol.)

Nyt kun vauva liikkuu jo aika omatoimisesti pitkin kämppää, se pääsee jo repimään ja käpäilemään kaikkea, mihin sillä ei aiemmin ollut pääsyä. Eniten kiinnostavat kaikenlaiset saranat, ruuvit ja kolot, sekä jokainen kori, jossa on mitään, mitä voi repiä (vauvan lelukori, minun villasukkakorini ja pöydän alla oleva säläkori, jossa on tavaroita joille en keksi paikkaa, kuten kipukoukku ja kangaskassi ja vauvan nimiäislahjaksi saamat kengät laatikossa). Hyvin usein vauvan löytää myös eteisestä mutustelemasta minun mustavalkoisia Vansejani (ne tuntuvat olevan hänen suosikkikenkänsä, ja sattumoisin nuo edellämainitut nimiäislahjakengät ovat samanlaiset. En malta odottaa että voimme käyttää mustavalkoisia Vansejamme yhtä aikaa, yhyyyy) ja keittiöstä nuolemasta rikkalapiota (vauva rakastaa rikkalapiota, lähes yhtä paljon kuin telkkarin säätiedotuksia). Tämä on johtanut siihen, että vauvaa tulee komenneltua ja kiellettyä aiempaa useammin – ainoa ongelma on se, ettei se vielä oikein ymmärrä sellaista. Oonkin tajunnut, että tää on aika ihanaa aikaa vauvan elämässä, kun se ei vielä koe häpeää tai nolostumisen tunnetta. Kun se tekee jotain mitä ei saisi, ja saan sen kiinni ja torun sitä, se vaan jatkaa sen kielletyn asian nuolemista ja katsoo minua ihan että vau miten hienosti heilut ja huudat siinä äiti.

Mutta tällä kaikella on yllättävä kultareunus: pistorasiat ja johdot ovat toistaiseksi saaneet olla melko rauhassa!

Edit: kirjoitin tuon äskeisen tekstin kahvilassa, ja kun pääsin kotiin, vauva hyökkäsi heti sähköjohtojen ja pistorasioiden kimppuun. Siis kirjaimellisesti löysin sen töpseli suussa pöydän alta. Se rontti aistii jotenkin mitä minä tänne kirjoittelen!

Hyviä uutisia: imetyskriisini on tullut vihdoin päätökseen. En enää imetä – paitsi joskus harvoin öisin, mutta minusta tuntuu että se on lähinnä tissin tuttina käyttämistä, lohduksi, eikä varsinaista ruokailua. Yhtenä päivänä vaan kävi niin, että oltiin liikkeellä niin paljon etten ehtinyt imettää, ja huomasin sen vasta nukkumaan mennessä. Seuraavana päivänä ajattelin että no, ehkä en imetä tänäänkään, ja siihen se vaan loppui. Lopulta kaikki kävi siis hyvin luonnollisesti – eikä ihme, sillä musta tuntuu, että imetys on ollut enemmän mun kuin vauvan puuha. Se ei ole vaikuttanut kaipaavan sitä ollenkaan. Ja sitten siitä voi kuitenkin vielä vähän pitää kiinni tarjoamalla rintaa lohduksi yöllä. Plussaa on myös se, ettei vauva unissaan tajua purra nänniä uutuudenkiiltävällä hampaallaan. Se on pari kertaa hereillä ollessaan tehnyt niin, ja jumalauta että se teki kipeää. (Pari kertaa juuri siksi, ettei se tajunnut kun toruin sitä ja kielsin tekemästä niin toiste.) Ajoitus on siis tosi hyvä: ei tarvitse pelätä naskaleita nännilihassa.

Loppuun pieni yhteenveto:

Seitsenkuinen vauva…

• jokeltelee jo monin tavoin: papapapa, tätätätä, puh, puh, prllöyyy jne

• haluaisi seistä ja olla jaloillaan ihan koko ajan. Jos sen yrittää laskea lattialle mahalleen tai istualleen, se työntää jalat luotisuorina alas niin että kaikki muu kuin seisominen on mahdotonta

• riipii ja raapii nukahtaessaan edelleen äidin tukkaa ja naamaa, jos se sattuu olemaan siinä lähellä

• tarvitsisi asun, johon on ommeltu mikrokuituliina rinnuksiin. Se on nuohonnut kämpän kaikki nurkat ja on jatkuvasti kaikenmoisen pölyn ja nöyhdän peitossa

Seitsenkuisen vauvan äiti…

• suunnittelee jo yötä erossa vauvasta

• ei keksi tähän oikein mitään muuta koska tämä postaus on jo yli viikon myöhässä hups.

Vauva on jo puolivuotias! Vitsi aika menee vauhdilla. Kohta se pääsee jo eläkkeelle!

Viime kerralla: koko perheen korona, suun jänteiden leikkaus, nukkumissekoilua ja ajatuksia töihinpaluusta.

Mun on oikeasti vähän vaikea uskoa että meidän pikku kukku on jo puolivuotias. Se syö jo kiinteitä, ryömii pitkiä (eli kahdenkymmenen sentin) matkoja ja on aloittanut hitaan mutta varman hammastuotannon (tämä ei ole mitään tehotuotantoa, vaan artesaanihommia).

Viralliset puolivuotispotretit.

Me ostettiin Torista sille oma sänky (tähän asti se on nukkunut mun vieressä meidän sängyssä, myös päikkärit). Olin saanut naapurilta vinkin ja päättänyt jo ennen vauvan syntymää, että hankin sitten Ava Roomin sängyn, koska se on pienempi kuin pinnasängyt yleensä, eli se saattaa jopa mahtua meidän piskuiseen makkariin. Kun sängyn hankinta alkoi tulla ajankohtaiseksi, menin etsimään sitä netistä – mutta nettisivuja ei enää löytynytkään. Firma oli mennyt konkurssiin (ja saamieni tietojen mukaan se ei ole mikään ihme: asiakkailta on otettu rahat, muttei koskaan toimitettu tuotteita. Plääh). Mutta onneksi löysin sängyn Torista, ihan muutaman korttelin päästä – ja tosi edullisesti. Niin edullisesti että oikeutin itselleni sen maalauttamisen ammattilaisella. Meidän korttelissa on huonekalukorjaamo, johon vein sängyn. Siellä se on nyt maalattavana, ja kukku pääsee jouluksi omaan sänkyyn! (Jos se siis kelpuuttaa sen, heh.) Odotan kovasti myös sitä, ettei mun tarttis enää herätä aamulla siihen, kun vauva rutistelee teräväkyntisillä pikku kätösillään mun nenää. Se rutistelee sillä lailla vähän kaikkea, ja se on meistä tosi suloista. Se ikään kuin tunnustelee, miltä kaikki tuntuu, ja kokeilee millainen ääni rutistellessa ja rapsutellessa lähtee. Sohvasta lähtee kraah kraah kraah, äidin nenästä uh ih auts.

Helsinkiin saapui talvi. Uusi säätila toi eteemme ihan uusia ongelmia: miten vaunuilla pääsee lumessa eteenpäin (niihin myydään talvirenkaita. Se naurattaa mua jostain syystä hirveästi), millä hoitaa vauvan pakkasesta rohtuneita poskia (no rasvalla tietty), miten eväsmaito säilyy vaunun säilytyskopassa jäätymättä 13 asteen pakkasessa (tai no siis ei se umpeen jäätynyt, mutta oli tosi kylmää, enkä oo koskaan vielä joutunut missään lämmittämään vauvalle maitoa), ja suurin: miten vaunuissa hyvin nukkuva vauva saadaan pysymään unessa sekä pakkasessa että sisällä, kun sille on puettu miljoona kerrosta vaatetta päälle ja sisällä on kuuma. Vauvan pukeminen on ollut musta alusta asti vaikeaa, ja pakkaskelien tultua se on ollut vielä vaikeampaa. Onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli se sellainen pukemis- ja lämpötilataulukko for dummies, olen ihan aidosti käyttänyt sitä tosi monta kertaa. Mutta silti: hyvä kun osaan pukea itseänikään erilaisiin säihin. Vielä vähemmän vauvaa! Siksi vauvoilla on varmaan aina niin helvetisti kamaa mukana. (Ja siitä muistankin, että meidän pitänee pian hankkia ihan oikea hoitolaukku. Ilmaiseksi saatu Libero-laukku alkaa vedellä viimeisiään, eikä siihen mahdu kaikki ne kamat, mitä rausku tarvitsee.)

Pari viikkoa sitten vauva alkoi ryömiä. Se ihan yhtäkkiä vaan hilasi pikku kroppaansa käsivarsilla viisi senttiä eteenpäin! Se on tietty ihan luonnollista, ja tällä tavalla oppiminen tapahtuu, mutta on musta silti aivan häkellyttävää, että yhtenä päivänä se ei osaa jotakin asiaa, ja seuraavana päivänä se vaan pumps tekee sen. Se liikkuu toistaiseksi hyvin lyhyitä matkoja, mutta ottaa kyllä tilan jokaisen tuuman haltuun möyriessään ja kieriessään meidän olkkarin lattialla. Ja jostain syystä se menee aina lipaston tai sohvan tai pöydän alle, oikein hakeutuu peruuttamalla niihin hankaliin paikkoihin, joissa nuppi kalahtaa takuulla johonkin terävään kulmaan? Tykkää haasteista varmaan. Mutta siis nyt alan tajuta, että meidän pitää tehdä asap jotain babyprooffaustoimenpiteitä. Ehdin varmaan räpyttää silmiäni kolmesti, kun se jo kiskoo pöytäliinoja, kaivelee laatikoita ja työntää kielensä pistorasioihin.

Minusta on ihanaa, että vauva syö nyt kiinteitä. Sen syöminen on tosi söpöä ja olen siitä valtavan ylpeä. Mutta aluksi kiinteiden syöminen stressasi mua ihan hirveästi, koska kukaan ei oikein neuvo, miten asiassa pitäisi edetä. Sanotaan vaan että maisteluannoksia voi alkaa tarjota, mutta mitä sekin tarkoittaa? Ja miten siitä siirrytään siihen, että ateriat ovat ns. kokonaisia? Ja millaisia määriä tuollainen pikku kukkunen syö? Ja kun tästä kysyy, vastaus on että “annoksia voi antaa vauvan tahtiin” tms höttöä. Vauvathan ovat vähän hölmöjä ja voivat helposti syödä liikaa – tai kieltäytyä ruuasta esim siksi että on kakkahätä, eivätkä siksi ettei olisi enää nälkä. Vauvan tahti on ihan pilipalijazzia. Plus poikkeuksetta on joka kerta käynyt niin, että kun olen antanut vauvalle jotakin syötävää, oli se sitten kiinteää tai maitoa, ja se vaikuttaa siltä että se haluaisi lisää, on se menettänyt ruokahalunsa siihen mennessä kun olen saanut sille lisää ruokaa lautaselle tai pulloon. Tulkitse siinä nyt niitä viestejä sitten. Mutta! Olen omine neuvoineni nyt tehnyt niin, että vauva saa tällä hetkellä kolme kiinteää ateriaa päivässä, aamulla, päivällä ja illalla, jonkun sellaisen itse kehittelemäni määrän joka ei perustu mihinkään, ja niiden välissä kaksi pelkkää maitovälipalaa. Jossain välissä lisätään niihin välipaloihinkin sitten sosetta. Kai? (Miksi tämä on niin vaikeaa????)

Paljon on taas tapahtunut, mutta ihan kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut: kamppailen edelleen imetyskriisissä. “Jee”. Vauva on saanut jo pitkään suurimman osan maidosta pullosta, koska oma maitoni ei kerta kaikkiaan riitä. Ja nyt, kun se syö kiinteitä kolme kertaa päivässä, on ruokailuhetkissä aika monta liikkuvaa osaa: ensin vasen tissi, sitten oikea tissi, sitten pullo, sitten puuro tai sose – ja olisi tosi helpottavaa, jos yhden niistä voisi jättää pois (ja se yksi olisi tietenkin imetys). Ja niin minä aina ajattelenkin: olen ihan että hei, tällä kertaa jätän imettämättä. Mutta sitten kun ruokailun aika tulee, mieleeni hiipii ajatus että “pitäiskö kuitenkin kokeilla jos se ottaisi vähän tissiä” ja vastaukseni on aina että “joo kyllä ehdottomasti pitäis”. En uskalla päästää imetyksestä irti, vaikka haluaisin. Mua on toden teolla yllättänyt, miten tunteisiin menevä asia imetys on, vaikken koekaan imettäessäni mitään euforiaa tai syvää yhteyttä vauvaan. Imetyksestä tuntuu tosi hankalalta luopua, vaikka se varmaan helpottaisi meidän kaikkien elämää. Lisäksi, kun vauvan sänky on maalattu, haluaisin että se alkaa nukkua siinä, ja olisi kiva jos vaikka yösyötöt voisivat pikku hiljaa kadota. Saisimme ehkä kaikki nukuttua vähän paremmin. Mutta siis hmm pitäiskö vielä kuitenkin kokeilla jos se ottais vähän tissiä?

Mun kihlatulla loppui nyt sitten työt (työnantaja meni konkurssiin, jos muistatte), joten hän on muutaman viikon työttömänä ja aloittaa sitten vanhempainvapaat. Se tarkoittaa siis sitä, että mun pitää palata jo tammikuussa töihin. Huomaan, että kaipaan vähän jo päiviä, jolloin voisin tehdä aikuisten asioita ja olla ilman vauvaa, mutta muuten töihinpaluu aiheuttaa lähinnä huolta, kun eihän mulla ole mitään työtä mihin palata. Yritän kehitellä joitakin projekteja, mutta vauva vie edelleen mun aivokapasiteetistani suurimman osan, enkä oo ihan terävimmilläni tai kekseliäimmilläni. Töitä saa siis tarjota! Jos tarvitsee jonkun ei-niin-kekseliään-tai-terävän tyypin hommiin heh. Eiköhän ne aivotkin ala pikku hiljaa sitten palautua (toivon todella niin).

Tuntuu, että vauva oppii nyt uusia taitoja ihan pikakelaustahtiin (tässä asiassa vauvan tahti on jotain speed metalia). Pari päivää ennen puolivuotissyntymäpäiväänsä vauva oppi taidon, jonka en edes tajunnut olevan taito: pudistamaan päätään. Aluksi se teki sitä lähinnä silloin, kun ei enää halunnut maitoa, ja olin ihan että vauuuu, se osaa sanoa ei jo noin pienenä vaikka itsellä olisi siinä vielä nelikymppisenäkin opittavaa, mutta sitten se alkoi sheikata nuppiaan muulloinkin – myös unissaan. Luulen, että pudistaminen tuntuu vauvasta kivalta, koska sillä saa pään vähän sekaisin hetkeksi :D

Samoihin aikoihin vauva oppi kiljumaan – ja sekös vasta huvittavaa onkin. Nyt se siis pudistaa päätään ja kiljuu kuin heikkopäinen yhtä aikaa, ja jos en tietäisi että se on vaan innoissaan uusista taidoistaan, kutsuisin varmaan manaajan. On nimittäin melko riivatun kaltaista touhua.

Luulen myös, että se tekee nyt hampaita. Se on ollut viikon verran oudosti kärttyinen, syönyt vähän huonosti (ruokaa siis – muuten se mälvää kyllä kaikkea: tuolien jalkoja, kaappien reunoja, joulukalenterin kulmaa, meidän varpaita) ja kuolannut litroittain. Se kuolasi paljon jo aiemminkin, mutta nyt sitä tulee kuin hanasta, ja alahampaiden paikat ovat selvästi näkyvillä. Odotan hampaiden tuloa yhtä aikaa valtavasti, ja toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Sitten kun sillä on ne pienet naskalit suussa, ei se enää ole semmoinen ienlihasta tehty pikku vauveli, yhyy. Plus: pelkään miten mun nännien käy, koska pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vielä vähän tissiä.

Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen on tosi ihanaa, että vauva osaa niin paljon asioita. Se viihtyy lelujaan lattialla tutkien jo tosi pitkiä aikoja, ja vedän takaisin lausuntoni siitä, että meillä on vauva jota pitää koko ajan viihdyttää. Pienempien vauvojen vanhemmille haluan siis sanoa, että hyviä juttuja (ja vapaita käsiä) on tulossa. Hang in there!

Puolivuotias vauva

• on hirveän hyväntuulinen: joka kerta kun menen sen kanssa jonnekin missä on muita ihmisiä, ne kysyvät ”onko se aina noin iloinen?”

• ryömii, kiljuu ja pudistaa päätään, ja osaa hienosti mennä jo omine päineen lelukorille kaivelemaan sieltä kaiken ulos

• rakastaa aamutelkkarin säätiedotusta

• vihaa kun sen naamaa pyyhitään, ja alkaa rupistaa kasvojaan jo kaukaa, kun näkee jonkun tulevan kohti esim talouspaperin kanssa

• tekee jo niin usein sitä draw me like one of your french girls -potkashow-asentoa, että olen varma, että se alkaa kohta istua (olen myös varma että olen väärässä)
  

Minä

• yritän puolisoni kanssa tosi kovasti kutsua vauvaa omalla nimellään, jotta se joskus tajuaisi että sen nimi ei ihan oikeasti ole kukku

• epäonnistun jatkuvasti edellisessä

• haaveilen häistä

• haaveilen muutosta

• haaveilen rahasta jolla voisi toteuttaa edelliset.

Vauva on jo viisi kuukautta! Aika menee – you guessed it – niin nopeasti. Kohta se on puoli vuotta ja sitten vuoden ja sitten neljä ja sitten kymmenen ja sitten neljäkymmentä ja ja ja ja.

Tapahtui viime kerralla: en enää muista mitä, mutta imetyskeksit, hulinat ja kosinta ehkä liittyi? (On tosi hyvä ihan itseni kannalta, että kirjoittelen näitä kk-postauksia. Selvästikin unohdan heti kaiken mitä tapahtuu, enkä muistaisi varmaan koko vauvaa, ellen laittaisi asioita ylös. Olisin ihan että excuse me öö kuka kalju pienihminen meillä asuu?)

Viralliset viisikuukautispotretit.

Viime kuukausipostauksen jälkeen on kyllä tapahtunut. Monet lempivaatteet alkavat jäädä pieneksi, ja taas piti siirtyä kokoa isompiin vaippoihin. Vauva viihtyy vatsallaan jo selvästi pidempiä aikoja, ja valvoo helposti yli kaksi tuntia putkeen (mun viihdytysarsenaalini on joutunut kasvamaan lukuisilla uusilla lauluilla). Ja kun neljä kuukautta tuli mittariin, vauva alkoi tosi aktiivisesti harjoitella tutin itse suuhun panemista. Se oli niin huvittavaa, koska tutti meni suuhun miten päin sattuu, ja monesti myös ohi – mutta myös hyödyllistä, koska tutista tuli ikään kuin uusi lelu. Meillä on ollut nukkuessa vähän haasteena se, että vauva herää usein kun tutti tippuu, joten toivon että tämä on hyvä alku sille, että se oppii laittamaan itse suuhun myös nukkuessaan. (Odotan tosi tosi kovasti kokonaisia yöunia, huomaako sen?)

Tuttiharjoittelun lomassa löysimme uuden salaisen levelin vanhemmuuden tasoloikkapelistä, kun tulin kipeäksi ja silti piti tietenkin hoitaa vauvaa. Mulla oli joku ärsyttävä flunssahommeli: päänsärkyä, niiskutusta ja kurkkukipua, ja myös kuumeoireita, vaikkei mittari lämpöä näyttänyt. Päivät vauvan kanssa sujuivat ihan hyvin: makoilin sen kanssa ja nukuin sen kanssa päikkäreitä, mutta iltaisin, kun se alkoi olla levoton, alkoi mun jaksamiseni myös loppua. Sulhoni on sellaisissa töissä, ettei hän ole kotona ennen iltaa, joten toisen aikuisen helpotusta ei saanut. Ja sitten kun sai, olikin kyse siitä että myös sulhoni sairastui ja olimme molemmat kipeinä kotona. Tulin taas ajatelleeksi, millaisia supersankareita vanhemmat ovat. Varsinkin, jos lapsia on useampia, ne ovat erityisen itkuisia tai niillä on erityistarpeita. Lepää siinä sitten, kun ihmistaimi vaatii huolenpitoa. Hommia ei vaan voi jättää tekemättä. (Edit: meillä oli korona. Kirjoitin tämän, kun olimme edelleen kipeitä, emmekä vielä tienneet.)

Kerroin viime postauksessa imetys- ja painonnousuhaasteista, ja niiden myötä vauvalta leikattiinkin sitten kireät huuli- ja kielijänteet. Sepä vasta olikin kokemus. Leikkaus tehtiin yksityisellä hammaslääkäriasemalla (julkisella näitä ei ymmärtääkseni oikein tehdä, tai ainakaan hyvin, jos on Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmää uskominen. Jos on asiasta mitään kysyttävää tai jokin pohdinta päällä, kannattaa liittyä ryhmään. Sieltä saa hyvin vastauksen kaikkiin kysymyksiin pelkästään seurailemalla julkaisuja) jollakin edistyneellä laserilla, ja lääkäri sanoi mulle ettei leikkausta “tarvitse katsoa, mutta on kyllä hyvin informatiivista jos pystyy katsomaan”. Minä katsoin koska info kiinnosti. Verta ei tullut muistaakseni ehkä yhtään, tai jos tulikin, hyvin vähän. Mutta mulle verta hirveämpiä asioita ovat valitettavasti juuri kaikenlaiset jänteet ja niiden katkaisut. Yhh. Uinu uinu lemmikkini -elokuvan akillesjänteen sivallus mielessäin. Informatiivista se tietysti kyllä oli, jos nyt jotain kultareunuksia haetaan, ja olen nyt inforikas siinä että tiedän miltä näyttää kun kieli- ja huulijänne laseroidaan poikki. Kultareunus on myös se, että vaikka vauva itki hirveästi, se rauhoittui nopeasti, ja suostui imetettäväksi heti, vaikka ajattelin että suu tuntuu varmaan niin oudolta ettei se pysty siihen.

Leikkaus meni siis hyvin, mutta sen ahdistavin osa eli jälkihoito oli vasta edessä: leikattujen jänteiden haavoja pitää venyttää monta kertaa vuorokaudessa usean viikon ajan, jotta ne eivät parantuessaan kuroudu umpeen. Vauva piti (ja pitää edelleen) myös herättää haavahoitoon keskellä yötä. Tuoreen haavan venyttäminen ei tietenkään tunnu vauvasta kivalta, joten sen mukana tulee yleensä massiivinen raivoitku – enkä syytä vauvaa siitä. Itsekin olisin massiivisesti raivoissani, jos joku päättäisi käyttää kielijännettäni jumppakuminauhana. Toisaalta olen kuullut (eli nähnyt Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmästä) että kaikkien vauvat eivät edes herää venyttelyihin. Mutta melkein hirveämpää kuin vauvan tuska on minusta ollut se, etten voi olla täysin varma, teenkö venytykset oikein. Mitä jos kiusaan ja itketän vauvaa ihan turhaan, eikä venytyksistä olekaan mitään hyötyä? Uusi äitikaverini ja jännetukihenkilöni tosin lohdutti mua sanomalla ettei jälkihoitoa teetettäisi maallikoilla, ellei me pystyttäisi siihen vaivatta, joten yritän lohduttautua sillä. Jälkihoitoon kuuluu myös haavakontrolli ja fyssari/osteopaattikäyntejä, ja niissä on toistaiseksi katsottu että paraneminen sujuu ihan hyvin. Hankalaa hommasta on tullut (sen lisäksi että minun pitää tosiaan venyttää vauvani kieltä) siksi, että vauva on oppinut muuraamaan suunsa umpeen, kun sormeni menevät lähellekään sen huulia. Yleensä saan jotenkin kuitenkin lipsautettua sormet sen suuhun, ja voin kertoa, että viisikuiset ikenet kaivautuvat syvemmälle niveliin kuin uskoisi.

Lisäksi vauva on jänteisiin liittymättömien oireiden vuoksi käynyt tässä kuussa melkein joka viikko verikokeissa, ja siltä otettiin myös sydänfilmi, keuhkokuva ja neliraajaverenpaine. On huojentavaa tietää, että pienen terveydestä pidetään näin hyvä huoli, enkä ole hirveästi poissa tolaltani, vaikka vauvan terveydentila toki huolettaa. Vauva on hyväntuulinen, oma itsensä, ja kasvaa, ei ehkä yhtä vauhdilla kuin muut, mutta kuitenkin. Ja musta tuntuu että tutkimukset tehdään lähinnä varmuuden vuoksi. Mutta ajan myötä toivottavasti selviää mistä on kyse.

Nukkuminen on alkanut olla sen sortin yllätyspussi että juuri mitään ei voi enää olettaa. Rausku menee kyllä nukkumaan ihan hyvin, jopa itsenäisesti, mutta sen jälkeen ei ole mitään takeita miten yö sujuu. Toisaalta me voidaan kai edelleen laskea itsemme onnekkaiksi koska sellaisia kokonaan-silmät-apposen-auki -heräämisiä on edelleen harvoin. Toissailtana se heräsi (jos nyt niin voi sanoa, kun ei se avannut kertaakaan silmiään) tunnin välein itkemään eikä rauhoittunut syliin tai tuttiin, ainoastaan tissille, muttei silti syönyt mitään. Rauhallisesti se alkoi nukkua sitten kun menin sen viereen. Luulen että se voi olla vähän liian tottunut siihen että nukun sen vieressä, ja tuntee olonsa yksinäiseksi kun en olekaan siinä. Raasu. Muttei sekään mikään autuaaksi tekevä taikatemppu ole: joka aamu neljän viiden maissa se alkaa pyöriä ja hyöriä ja ähistä ja puhista ja potkii minua niin etten minä pysty nukkumaan. Itse se kyllä vetelee sikeitä.

Päikkäreihin on tullut se helpotus, että vauva nukahtaa heti, kun lähdemme vaunulenkille. Se saattaa jo ennen ulko-ovea hieroa vähän silmiään, ja laittaa ne usein kiinni heti kun ovi takanamme sulkeutuu. Se vain kääntää päätään viuh niin, että pipo menee silmille, ja alkaa nukkua. Tämä on ihanaa siksi, että se on taikakeino saada vauva unille. Mutta tämä on kamalaa siksi että tällä tavoin sen unien aikana ei saa itse mitään aikaiseksi. Nuku kun vauva nukkuu? Joo, heti kun opin nukkumaan kävellessäni. Sama koskee ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä ja esimerkiksi tämän tekstin, jota nyt luet (eli minä luen kun yritän muistaa mitä lokakuussa 2023 tapahtui), kirjoittamista.

Luulin myös, ettei kellojen siirtäminen koskenut meitä, kun ei meillä vielä ole ollut oikeastaan minkäänlaista rytmiä, mutta väärin luulin. Vauva herää nykyään aamuisin seiskan, puoli kasin sijaan kuuden, puoli seiskan maissa. Haluaisin saada sen jotenkin palaamaan edes himpun verran humaanimpaan heräämisaikaan, mutta ainakaan tähän asti myöhäisempi nukkumaanmenoaika ei ole auttanut. En tiedä mitä tehdä – odotellaan vissiin sitä että kellot siirretään takaisin? (Tähän se kreisi silmät killillään ja kieli ulkona -emoji.)

Itse aloin tämän kuun aikana toden teolla katsoa tulevaan: minun pitää kenties palata töihin jo yhden käden sormilla laskettavan kuukausiluvun kuluttua, ja koska olen yksinyrittäjä, ei minulla ole mitään työtä mihin palata. Jotakin projekteja pitäisi siis keksiä, jotta palkka alkaisi oikeasti juosta sitten kun töitä pitää alkaa tehdä.

Tulevaisuusajattelu ei toki rajoitu pelkästään töihin. Olen alkanut tehdä pieniä irtiottoja ja touhuta enemmän asioita yksin, niin, että vauva on jäänyt isovanhempiensa hoitoon tai hengannut enemmän isänsä kanssa. Alkoi tuntua, että haluan pikku hiljaa kaivaa itseni esiin tämän kaikennielevän äitiyskuorrutuksen alta. Mulla on myös ollut imetyskriisi, koska vituttaa, ettei maito riitä vauvalle, ja olemme joutuneet turvautumaan pulloon. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, koska pullo tuo tavallaan helpotusta: mun ei aina tarvitse olla se joka syöttää vauvan (tai edes paikalla, em. irtiotot liittyvät). Mutta imetyksestä, vaikka sitä onkin vain vähän, luopuminen tuntuukin yllättävän vaikealta. Siihen liittyy niin paljon tunteita (asiasanat: epäonnistuminen, riittämättömyys), mutta myös käytännön asioita. Kaikkein vähiten jaksaisin alkaa syöttää pullosta öisin, kun kylkitissittely on niin kätevää. Mutta ehkä vauvan aiemmin mainittu yösekoilu johtuukin osittain siitä, että vauva on nälkäinen, eikä pelkkä tissittely riitä.

Aloin myös tehdä pikkuisen töitä, koska vaikka olen maksanut kunnolliset eläkemaksut ja saan ihan hyvää vanhempainrahaa, ei se kerta kaikkiaan tässä maailman tilassa riitä elämiseen – ja mun kaikki säästöt menivät keväällä siihen perkeleen remonttiin (jossa on vieläkin muuten korjattavaa). Mutta niinhän siinä kävi, että sellaisia töitä, joita voisin freelancerina vanhempainvapaalla tehdä, ei haluta enää ostaa – ainakaan samoilla summilla kuin ennen. Kustannukset ovat nousseet ja kaikkien pitää säästää, joten se on tavallaan ymmärrettävää, ja tiedän että monen mielestä sometyöstä saatavat palkkiot ovat jo lähtökohtaisesti liian suuria eikä mulla olisi oikeutta valittaa. Vituttaa kuitenkin, etten itse voi mitenkään sanoa tahoille, joilta itse ostan palveluja, kuten esimerkiksi mun kirjanpitäjälle tai puhelinoperaattorille, että joo, haluan saman palvelun kuin ennenkin, mutta kustannusten nousun myötä maksan siitä tällä kertaa vähemmän. Päinvastoin, mun kirjanpitäjä ja mun puhelinoperaattori ovat molemmat nostaneet hintojaan, samoin kuten mun nettioperaattori, sähköyhtiö, pankki, taloyhtiö, saakeli lähikauppakin. Elin- ja työntekokustannukseni ovat siis todellakin nousseet. Missä vaiheessa mäkin voisin nostaa oman yritykseni laskutuksia vedoten samaan? Tai laittaa Kelalle viestin että moiccuuu, kustannusten nousun myötä nostan vanhempainrahaa tästä kuusta eteenpäin 20% enemmän, kiitti, kivaa loppuviikkoa.

Kurjuuden maksimoimiseksi mun kihlattuni (ahh rakastan että voin sanoa noin) työnantaja meni konkurssiin (en rakasta että täytyy sanoa näin). Siinä menivät ne työt. Huoh.

Mitäs vielä? Olen yrittänyt suunnitella vähän meidän häitä, mutten ole kyllä saanut juuri mitään aikaiseksi, hähmäistä ajankohta-arviota lukuunottamatta. Edellinen kappale huomioonottaen taloustilanteemme ei myöskään ole häiden suunnittelua ajatellen mitenkään kovin kannustava, joten kattellaan ehkä sitten myöhemmin, heh.

Ai niin! Aloitimme vauvan kanssa kiinteät! Aloitimme hedelmä- ja marjasoseilla. Ostin jopa sauvasekoittimen, jotta voisin soseuttaa joitakin ruokia vauvalle itse – mutta se oli kyllä tyhjä arpa. En tullut ajatelleeksi että porkkanaa täytyisi olla kenties aika paljon, että sauvasekoitin pystyisi siihen. Ja toki joskus myöhemmin voinkin soseuttaa niitä vaikka kilon! Mutta nyt alkuun kun ei vielä tiedä mitä se suostuu syömään, en viitsinyt keittää hirveitä määriä. Joten keitin yhden. Ja muussasin sen haarukalla. Lol.

Ja hei! Olen alkanut treenata! Käymme vauvan kanssa edelleen kerran viikossa aikuisopiston äiti-vauva-pilateksessa, mutta lisäksi käyn kerran viikossa treenaamassa mammaryhmässä HUH:lla (jumalauta se on muuten hirveetä, sattuu niin pirusti ja tuntuu että jalat lähtee alta, mutta ihanaa, koska en muista milloin mulla olisi viimeksi ollut treenistä kipeät lihakset). Treeneissä on vaihtelevasti aina joidenkin vauvat mukana ja se on ihanaa. Muiden vauvat ovat tosi hauskoja I’ll have you know.

No niin let’s vedetään yhteen ja lopetellaan:

Viisikuinen vauva

• rakastaa, kun vihellän, vaikka olen ihan paska viheltämään

• on alkanut tehdä nukahtaessaan ja syödessään sellaista kaunista, eteeristä ranteen pyörittelyä samalla kun se tunnustelee ilmaa sormillaan. On kuin se olisi jokin utuinen unen kapellimestari! Se on suloista

• pyörii akselinsa ympäri ollessaan vatsallaan lattialla, ja luulen että se voisi alkaa harjoitella liikkumistakin, jos alusta olisi sille otollinen (lattialla liukuva tilkkutäkki ei ehkä ole paras, mutta pelkään antaa vauvan olla lattialla ilman, koska olen itse saanut meidän lattiasta kaksi kertaa tikun jalkaan)

• on pudottanut lähes kaiken tukkansa. Naurattaa, että sillä oli syntyessään niin tumma ja runsas tukka, kun siitä ei nyt ole mitään jäljellä

• luulee takuulla että sen nimi on Kukku, kun sanomme sitä niin paljon kukuksi, kukkuraiseksi, kukuttislaiseksi, kupsikseksi

Minä

• alan toden teolla epäillä etten ole vauvan mielestä hauska: se nauraa aina isänsä hassutteluille, mutta kun minä kokeilen samaa? Tonnin seteli

• herään nykyään aamuisin siihen että vauva tarttuu mua nenästä (no okei, herään jo aikaisemmin, kun se ähisee ja puhisee ja hyörii ja pyörii, mutta tästä tiedän varmaksi että se on hereillä)

• olen unohtanut hehkuttaa kollegani ja kaverini Valeäiti-Hannen vauvapostauksia. Olen saanut niistä niin paljon apua ja hyötyä, ja olen tämän postauksen ansiosta mm. nukkunut yhden korvatulpan taktiikalla jo neljä kuukautta

• en ole vieläkään keksinyt millä nimellä vauvaa kutsuttaisiin somessa. Ehkä kukku kukkurainen kukuttislainen kupsis?

Vauva on jo neljä kuukautta! Aika menee niin – arvaatte kyllä – nopeasti. Kohta se maksaa jo veroja!

Previously on kk-postaukset: vauva sai nimen, oppi nauramaan ja minä täytin neljäkymmentä.

Kuukauden aikana kaikki on muuttunut – mutta toisaalta kaikki on ennallaan. Vauva on yhtäkkiä ihan oikea vauva, ei enää pelkkä möykky, vaan sellainen pikku ihminen, joka nuppi huojuen ja kuolaa valuen osallistuu jo arkeen. Mulle yksi iso viime viikkojen juttu on se, että vauvalle on alkanut muodostua vihreää ja ruskeaa silmiin. Sille saattaa siis tulla kuin tullakin mun silmät (vauva on täysi hiilikopio isästään, joten oon ihan over the moon jos sille muodostuu edes joitakin mun piirteitä)!

Viralliset nelikuukautispotretit.

Toinen iso juttu viime viikoilta on se, että mun rakas sussuni Tuomas kosi mua syntymäpäiväni iltana, ja koko syyskuu paineltiin sormukset sormissa ilman, että juuri kukaan huomasi asiaa. Kosinta siis tapahtui jo ennen edellistä kuukausipostausta, mutten tietenkään voinut kertoa siinä vielä mitään, koska haluttiin ilmoittaa meidän lähipiirille ensin. Ajattelin, että kaikki huomaisivat meidän sormukset heti, koska etenkin vauvan myötä meiltä on kyselty niin paljon, että aiotaanko me mennä naimisiin, mutta juuri kukaan, ainakaan mun perheeni tai läheisimmät ystäväni eivät huomanneet yhtään mitään. Paljastin uutisen mun ja ystäväni Janitan yhteisissä synttärijuhlissa, kun pelattiin sellaista kumpi-peliä: kumpi on syntynyt Tampereella (en minä), kumpi on käynyt miekkailutunneilla (minä), kumpi on opettanut kumpaa polttamaan tupakkaa (minä Janitaa seiskaluokalla) ja niin edelleen. Janitan tietämättä olin sniikannut kysymyspatteristoon yhden, viimeisen kysymyksen: kumpaa kosittiin viime viikolla (minua). Oli ihanaa, kun kaikki olivat niin yllättyneitä! Mutta edes juhlissa ennen peliä kukaan ei huomannut sormuksia – tai ainakaan sanonut mitään. Kävimme sussun kihlattuni kanssa myös Tampereella, eivätkä mun vanhemmatkaan tajunneet, että vasemmat nimettömämme on korutettu, vaikka sormeni olivat jatkuvasti esillä (ne olivat katsos vauvan ympärillä ja kaikki katsoivat vaan sitä. Vauva stealing my thunder since 2023). Ainoa, joka pani asian heti merkille, oli Tuomaksen isä – kun mentiin appivanhempieni (!!!!) luokse syömään aikomuksenamme kertoa uutiset, Tuomaksen isä sanoi jo ovella “millos te ootte kihloihin menny” :D

Muutoin tämä kuukausi on ollut meille hiukan haastava. Heti kolme kuukautta täytettyään vauva alkoi hidastaa painonnousuaan. Stressasin maidontuotannosta ja yritin tehostaa sitä, jotta vauvan paino saataisiin taas nousuun, ja aluksi se toimikin (tai ainakin vauvan paino nousi), mutta sitten paino alkoi taas laskea. Lisäksi vauva rupesi tässä kuussa raivoamaan rinnalla ihan työkseen. Se oli tehnyt sitä toisinaan aiemminkin, mutta nyt niin paljon, että se alkoi jo haitata syömistä. Se huusi ja vääntelehti rinnalla niin, ettei se saanut mitään syötyä. En tiedä kuinka moni teistä on kokenut rintaraivareita, mutta voi saakeli että siitä tulee paha mieli. Oksitosiini eli mielihyvähormoni auttaa maidontuotantoa, ja kun sylissä on villisti kieppuva ja punaisena huutava raivokimppu, on siitä mielihyvä kaukana. Olin jo valmiiksi huolissani pikku rauskun painosta ja maidon riittävyydestä, ja nyt se sekoili tissillä niin, että maidontuotanto tyssäsi takuulla.

Sain onneksi neuvolasta ajan imetysohjaukseen. Imetysohjauksessa selvisi, että meidän imuotteet ja imetysasennot ovat ihan päin honkia. Mua vitutti. Olin joka kerta sanonut neuvolassa, että oon imetyksen sujumisesta vähän epävarma, kun ei kukaan ole meitä siinä missään vaiheessa auttanut. Olen myöskin melkein joka kerta imettänyt neuvolassa, eikä kukaan ennen tätä ollut sanonut asiasta mitään. Imetysohjauksessa terveydenhoitaja osasi välittömästi sanoa, että asento on ihan väärä, eikä vauva saa maitoa niin hyvin kuin sen pitäisi. Vauva on liian kaukana minusta ja sen imuote on tosi kapea. Myös huuli- ja kielijänteiden mahdollisesta leikkaamisesta oli puhe (olemme varanneet ajan spesialistille). Kaiken kaikkiaan meidän olisi pitänyt päästä imetysohjaukseen paljon aiemmin. Kultareunuksena terveydenhoitaja mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt näin pienen vauvan kehittyneen motorisesti näin hyvin! Minusta vauvalla ei ole mikään kiire oppia mitään taitoja, eikä se, että se on ajoissa esim varpaiden syömisen suhteen kutittele itsetuntoani. Mutta itsetuntoani kutittelee kieltämättä se että joku kehuu lasta tavalla millä hyvänsä. Onneksi ne osaavat sen neuvolassa tosi hyvin: merkinnöissäkin lukee aina että ihastuttava tai valloittava tai aurinkoinen vauva. (Toivoisin että ne joskus kirjoittaisivat minustakin jotain, mutta toisaalta pelkään että se olisi ”valloittavan” ja ”aurinkoisen” sijaan esim ”homssuinen” tai ”hermoraunio” tai ”kävi taas vessassa kahdesti käynnin aikana”.)

Oli miten oli, vauvan paino piti saada nousemaan, joten korviketta tötteröön. Ongelmaksi muodostui, ettei vauva suostunut syömään pullosta. Se irvisteli kaikenlaisille tuttipulloille niin, että luulisi minun yrittäneen syöttää sille bensiiniä. Sen vähän maidon, mitä pullosta taistelun tuoksinassa päätyi sen suuhun, se sylki pois kuin ei olisi koskaan maistanut mitään niin pahaa (yritimme syöttää sekä rintamaitoa että eri merkkisiä korvikkeita kaikenmallisista pulloista ja tuteista). Aloin olla jaksamiseni äärirajoilla, kunnes vihdoin, kahdeksan päivän (ja tuhansien pullo- ja tuttipäähankintojen) jälkeen se alkoi syödä. Huh, vauvani ei ehkä näännykään nälkään. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että se reilu viikko, minkä vauva kieltäytyi pullosta, ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta silloin kun tilanne oli ns. päällä, enhän minä tiennyt että se tulisi jatkumaan vain viikon – luulin taas että tässä sitä nyt sitten ollaan täältä ikuisuuteen, eikä vauva ikinä suostu syömään, ja sille pitää kohta panna joku maitotippa, saakeli. Onneksi tilanne kuitenkin raukesi ennen pitkää.

Imetyksen jatkumisesta oon edelleen huolissani, ja olenkin leiponut imetyskeksejä, ostanut imetysteetä ja terästänyt juomaveteni sarviapilauutteella. Olen pumpannut ja kerännyt maitoa ja lisännyt imetyskertoja ja vahvistanut ihokontaktia. Mutta nyt kun vauva saa myös korviketta pullosta, se viihtyy tissillä alati lyhyempiä aikoja (noin kaksi minuuttia kerrallaan), eikä neuvolasta oikein saa tukea. On myös kahdenlaista tietoa siitä, voiko maidontuotantoa enää tässä vaiheessa merkittävästi nostaa. Neuvolasta sanotaan että ei, imetystukiryhmissä sanotaan että voi. Yrittäminen vaatisi vielä enemmän töitä kuin olen tehnyt tähän asti, enkä tiedä jaksanko enää. Mutta olen iloinen, että imetys on saanut jatkua edes näin pitkään. Tärkeintä kuitenkin on, että vauva kasvaa, ja suoraan sanoen pulloruokinta (nyt kun se onnistuu) helpottaa osaltaan myös mun elämää. Nyt vauvaa voi ruokkia joku muukin, eikä minun tarvitse olla siinä koko ajan kiinni. Ylipäätään imetys on minusta ollut ennen kaikkea kätevää: ei tarvitse kantaa korvikkeita mukana, ei tarvitse pestä tuttipulloja koko ajan, tissimaito on ilmaista jne. Moni puhuu imetyksestä suurella rakkaudella, että saa siinä jonkinlaisen maagisen yhteyden vauvaan, mutta mulla ei ole ollut sellaista. Se on minusta ihan mukavaa, ja kuten sanottu, kätevää, mutta ei se mua mitenkään autuaan onnelliseksi tee. Silti imetyksen hankaluudet ja lopettamisen mahdollisuus herättävät tosi ristiriitaisia tunteita. En vielä tiedä mitä tapahtuu.

Lisäksi vauvalla on vähän muitakin terveyshuolia, mutten tässä vaiheessa halua kertoa niistä enempää. Katsotaan sitten, kun on saatu tutkittua, mistä on kyse. Vauva itse on kyllä tosi hyvinvoiva ja hyväntuulinen, se kasvaa ja sen vatsa toimii, ja se on aina ihan riemuissaan kun sen kanssa hassuttelee tai sille laulaa – ja olen muuten huomannut yhden söpön jutun: kun se herää päiväunilta, sen silmät ovat tavallista tummemmat, ja tykkään ajatella, että se on merkki siitä että se on vasta siirtymässä tähän todellisuuteen jostakin ihanasta unimaailmasta, jossa silmätkin ovat mustat – joten yritän olla olematta kovin huolissani.

Tämän kuukauden aikana tajusin, että meillä on aika aktiivinen vauva. Aluksi ajateltiinkin, että painonnousun notkahdus johtuu siitä, että se paitsi kasvaa koko ajan, myös kuluttaa kaiken minkä syö – kunnes sitten kävi ilmi että sen pitäisi syödä ihan toden teolla enemmän. Sen lisäksi että rausku on aktiivinen, se on myös sellainen vauva joka tarvitsee viihdytystä ihan koko ajan. Ja se on tietysti tosi mukavaa, mutta myös aika raskasta. Olisi mukavampaa, jos se vaikka makaisi ihan meritähtenä vaan matollaan jonkin aikaa silloin tällöin, eikä sille tarvitsisi koko ajan rallatella jotain (suurin osa vanhemmista varmaan tunnistaa sen, että jumalauta kaikelle on laulu: lallatilaa ai sinä olet herännyt aa, lollotiloo nyt vaihdetaan vaippa o-oo, tittidittidii tissille siis jne).

No sitten tässä neljän kuukauden kynnyksellä alkoivat tietenkin myös surullisenkuuluisat hulinat. Ymmärtääkseni hulinoissa on kyse neljäkuukautisten unisyklin muutoksesta, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että aiemmin ihan hyvin nukkunut vauva saattaa alkaa heräillä öisin ja nukkua lyhyempiä päikkäreitä. Tätä voi kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Rausku on heräillyt kerran yössä raivokkaasen karjuitkuun, mutta muuten ollaan päästy toistaiseksi melko vähällä. Mulle hankalinta on se, että samalla kun päikkärit ovat lyhentyneet, yhdet päikkärit ovat jääneet pois ja valveillaoloajat ovat pidempiä – ja se edellämainittu jatkuva viihdyttäminen liittyy vahvasti. Mutta nyt uskallan jo luottaa, että kyllä tämä tästä ennen pitkää tasaantuu.

Kävin vihdoin synnytyskeskustelun – kolme ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen. Olin odottanut keskustelua tosi paljon, koska kokemukseni synnytyssairaalasta oli tosi traumaattinen. Synnytyskeskustelu tapahtui synnytyssairaalassa, ja huoneeseen piti kulkea päivystyssalin ja vuodeosaston läpi, ja aloin itkeä jo aulassa – ja mua itkettää nytkin kun vain ajattelen asiaa. Mutta keskustelu oli silti tosi hyödyllinen, ja aika korjaava kokemus, ja tavallaan olen tosi onnellinen, ettei se tapahtunut aiemmin, tai ainakaan vielä silloin kotiutumisen hetkellä. Tarvitsin aikaa tajutakseni, millainen kokemus se minulle oli, ja oppiakseni sanoittamaan sen. Kerron tästä lisää myöhemmin, jahka saan itse synnytyskertomuksen naputeltua. (Se tulee varmaan sitten kun rausku menee yläasteelle tai jotain, lol. Niin hankala sitä on ollut kirjoittaa. Mutta yritän parhaani!)

Tämän kuukauden aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa, ja se oli ihanaa, koska huomasin, että käynti oli aika tarpeeton! Eka fyssarikäynti oli IHANA, kirjoitinkin siitä viimeksi, ja sain siellä kaiken sen infon, mitä luulin jälkitarkastuksessa saavani mutten saanut. (Kävin SUHKmamalla Riitu Rautionaholla, ja ihan maksavana asiakkaana. Suosittelen siis niin hirveesti.) Koska olin saanut fyssarilta vihreää valoa urheiluun, me aloitettiin vauvan kanssa aikuisopiston äiti-vauva-pilates. Ekalla kerralla onnistuin tekemään kokonaiset kolme liikettä. “Jee.” Tunti kestää 45 minuuttia, ja jos vauvaa täytyy juuri silloin syöttää tai nukuttaa, puolet tunnista menee auttamatta ohi. Onneksi se ei ole kovin kallis, eikä treeni sentään joka kerta mene ihan metsään: tällä viikolla sain tunnilla tehtyä ihan joka ikisen liikkeen! Yksi pilateksen parhaita anteja on kyllä muut vauvat (niiden sekoilu on niin huvittavaa) ja muut äidit (vertaistuki on paras tuki, haluaisin aina jäädä sinne juttelemaan tuntikausiksi tuttipulloista ja naistenklinikasta ja tisseistä, mutta aina on pitänyt lähteä jonnekin). Mua kiinnostaisi myös äiti-vauva-tanssi! Olen nähnyt instagramissa jenkkiläisiä tanssitunteja, joilla tanssitaan vauva kantorepussa tai -liinassa, ja sellainen kiinnostaa mua tosi paljon. Saa vinkata, jos tiedätte sellaisesta! Aikuisopistollakin on afrotanssia vauvan kanssa, mutta kurssit ovat jo täynnä.

No niin nyt minä lopetan tähän, jotta saan tämän edes joskus julkaistua. Loppuun vielä tutut listat:

Nelikuukautinen vauva on

• huomannut hihansa! On hauskaa, kun se tuijottaa kuviollisen bodyn käsivarsia ihan haltioituneena minuuttikaupalla

• oppinut hieromaan silmiään väsyneenä, ja se on minusta ihanaa, koska en muuten tunnista mitään sen “sleepy cues”

• kuolaa vielä enemmän kuin kuukausi sitten (asia jonka en uskonut olevan mahdollista)

• oppinut tarttumaan asioihin, esimerkiksi minun naamanahkaani, jos tuon sen tarpeeksi lähelle. Jos näette pikkuruisia kynnenjälkiä poskissani, tiedätte miksi

• alkanut laittaa suuhunsa ihan kaiken

• oppinut istumaan sylissä niin kuin isot vauvat eli osaa olla jo nenä menosuuntaan, eikä vaan pötkötä olalla

• niin hauska, että elän kyllä pitkään, kun saan nauraa sille sen kanssa päivittäin.

Minä olen

• alkanut käyttää taas säännöllisemmin meikkiä

• mennyt kihloihin!

• (kaksi edellistä eivät tietääkseni liity toisiinsa. Toivottavasti)

• etsinyt joka paikasta häälehtiä häidensuunnitteluinspiraatioksi, mutta niitä ei ole missään??? Pitääkö minun turvautua – luoja paratkoon – internetiin??

• oppinut tekemään ihan helvetin hyvää puuroa aamuisin

• alkanut tykätä puurosta.

Vauva on jo kolme kuukautta! Aika menee arvaatte-kyllä-millä-lailla. Kohta se saa jo tilata Ville Vallattoman! (Se oli muuten ihan kauhea juoma: banaanilikööriä ja puoli litraa maitoa??? Toivottavasti sitä ei enää tarjota missään.)

Kirjoitin viime kk-postaukseen, että odotan tätä postausta kovasti, koska kolmen kuukauden kohdalla kuulemma helpottaa. No, voin ilokseni kertoa että jo kahden kuukauden jälkeen alkoi helpottaa toden teolla! En oikein tiedä mitä tapahtui. Suurimmat itkut ehkä loppuivat, ja minä opin ehkä sietämään niitä paremmin. Pärjäsin vauvan (ja vaunujen) kanssa kitkattomammin ja aloin luottaa itseeni ja taitoihini enemmän. Vauva alkoi olla useammin hyvän- kuin pahantuulinen, ja koska aloimme olla tottuneita ja tutustuneita toisiimme, sellainen iloinen perusvire palasi arkeen. Ja vaikka vaikeita hetkiä ja vaiheita tulee varmasti vielä, runsaastikin, olen alkanut ymmärtää miksi ihmiset uskaltavat saada enemmänkin kuin yhden lapsen (aiemmin olin ihan että fffuuuu kuka haluaisi kokea tämän helvetin uusiksi).

Yhdeksänviikkoisena vauva sai nimen. Juhlimme nimiäisiä Omenapuutalolla, ja tuntuu tosi jännittävältä että ihmiset tietävät nyt mikä vauvan nimi on. Kun jotakin on pitänyt salassa niin pitkään, on vaikea hyväksyä että se on nyt vapaata riistaa. Suhtaudun nimeen vieläkin tosi suojelevasti, ja käytän sitä säästeliäästi julkisilla paikoilla, ihan kuin se olisi jokin suurikin salaisuus. Ihan hölmöä! Ehkä minä kohta totun siihen. Pääasiassa kutsun vauvaa edelleen kuitenkin pikku kukuksi. Pikku kukku kukkunen!

Kymmenviikkoisena vauva oppi nauramaan. Oli jo hyvän tovin ajan tuntunut siltä, että nauru voisi olla tuloillaan: vauva nauroi ikään kuin äänettömästi, tai hymyili sillä lailla suu auki, ja odotin naurua niin paljon että rintaan sattui. Yhtenä päivänä tein hoitopydällä jonkin rallattelun lomassa sellaista p-p-p -ääntä huulillani, sellaista paplattelua, ja vauva nauroi ääneen. Se oli maailman ihanin ääni! Minä aloin tietenkin itkeä, as you do. Siinä me sitten olimme, hoitopöydällä nauramassa ja itkemässä. Onnistuin tallentamaan pienen pätkän naurua videollekin itkemisen lomassa. Sittemmin kukku on kyllä pitänyt nauruaan aika visusti vakan alla ja päästänyt kikatuksen vain kerran-pari viikossa, yleensä silloin kun laulellaan sille sen nimeä (en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että vauvaa naurattaa oma nimi, heh). Tai sitten me ei vaan olla sen mielestä kovin hauskoja ja meidän täytyy testata toisenlaista materiaalia tähän yleisöön.

Kymmenviikkoisena vauva aiheutti meille myös paljon huolta: käytiin saman viikon aikana lääkärissä, päivystyksessä ja neuvolassa kolmen eri terveyshuolen kanssa. Kaikki on hyvin, ja on hyvä tietää, että pikkuvauvojen terveys otetaan tosi vakavasti ja päivystykseen lähetetään melko vähäpätöiseltä tuntuvien huolten kanssa, mutta siis vitsi onneksi se alkoi nauramaan tämän saman viikon aikana, koska muuten olisin ollut nk. oikeasti pois tolaltani. Vaikkei olisi alun perin huolissaan, sairaalakäynti laittaa kyllä huolet käyntiin.

Yksitoistaviikkoisena vauva kääntyi selältä mahalleen, ja olin ensin ihan että vouuu miten upeaa, ja välittömästi sen jälkeen ihan että voivvvv tähän loppui rentoutuminen. Kääntyminen on ensimmäinen merkki siitä, että vauva alkaa liikkua itsenäisesti, eikä sitä voi enää jättää minnekään (tähän asti olemme jättäneet sitä ihan huoletta mm. rappusten yläpäähän ja huoltoasemille. NO EI NY). Nyt, jos ei ole varuillaan, se kääntyy lattialla olevalta leikkimatolta eteiseen, postiluukun kautta portaisiin ja siitä ulko-ovelle, kierähtää rotvallin yli ja jää bussin alle. Sitten se unohti koko kääntymishomman pariksi viikoksi, ja huokaisin helpotuksesta – kunnes se muutama päivä sitten alkoi taas pyörähdellä vatsalleen ja eilen jumaliste siitä vielä selälleen. Kohta se hätyyttelee sitä rotvallia ihan oikeasti!

Tässä vaiheessa minä menin fysioterapiaan, ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Voi kun tällainen palvelu olisi saatavilla ihan kaikille synnyttäneille! Fysioterapeutti katsoi sektiohaavani kunnon, koska kukaan ei ole katsonut sitä ensimmäisen viikon jälkeen (multa on neuvolassa kyllä kyselty, miten haava on parantunut tai miten arpi voi, mutta en minä a) oikein edes näe sitä tai b) tiedä miltä parantuneen sektiohaavan kuuluisi näyttää) ja tsekkasi, miten kroppa ylipäätään voi synnytyksen jälkeen. Se tuntui minusta hirveän hyvältä. Sellainen tietoisuus ja tuntemus omasta vartalosta on raskauden ja synnytyksen jälkeen aika hakusessa, ja sitä tarvitsee jonkun sanomaan että hei tämä on sinun kroppasi, se toimii näin, ja ole hyvä, saat käyttää sitä.

Sitten minä täytin neljäkymmentä, ja järjestimme ystäväni kanssa ihanat yhteissynttärit majakkalaiva Relandersgrundilla. Vauva oli juhlissa alkuillasta mukana, ja tavallaan suosittelen vauvan juhliin ottamista, koska se on ihana, mutta tavallaan en, koska se varastaa kyllä kaiken huomion. Ihmiset toivat lahjoja vauvalle eivätkä minulle, luoja paratkoon!

No ei vais, ei se haittaa (paljoa). On ihanaa, että vauva otetaan huomioon! Juhlissa oli kivaa ja ihanan keski-ikäistä: lähdin kotiin joskus yhdentoista kieppeillä, ja luulin että olisin ekojen lähtijöiden joukossa, mutta juhlissa oli siinä vaiheessa enää kourallinen ihmisiä jäljellä. Meillä oli tarjolla juustokakkua ja sipsejä, ja sama soittolista kuin yhteissynttäreillämme on ollut niin kauan kuin Spotify on ollut olemassa. Harmittelin etukäteen, ettei meillä ollut hienoa cateringia tai yllätysesiintyjää, niin kuin muiden nelikymppisissä, koska olisin halunnut että juhlat olisivat jotenkin yhtä ilotulitusta, mutta meillä oli tosi kivaa, enkä ainakaan stressannut järjestelyistä kuten yleensä.

Loppuun vielä recap.

Kolmekuukautinen vauva

• elää jo vähän säännöllisemmässä rytmissä, muttei ole vieläkään kovin ennustettava kaveri

• syö nyrkkiään lakkaamatta ja kuolaa kuin bernhardilainen

• on löytänyt varpaansa ja on maailman suloisin kun se tarraa niihin ja työntää niitä suuhun

• onnistuu välillä jo tarttumaan johonkin leluun, vaikka se taitaakin olla joka kerta vahinko

• tuijottelee mielellään omaa naamaansa (kukapa meistä ei)

• tuntuu koko ajan enemmän oikealta lapselta, esimerkiksi siksi että se on saanut nimen, joka eilen vihdoin päivittyi kaikkiin järjestelmiin – esim Maisassa lukee nykyään lapsen nimi eikä enää Poika Rantanen! Outoa mutta ihanaa

• on päivä päivältä ihanampi ja rakkaampi, minkä en uskonut olevan mahdollista

Minä

• olen taas löytänyt elämänilon! Ekat pari kuukautta se oli vahvasti kadoksissa

• olen täyttänyt neljäkymmentä ja kokenut sellaista väkevää vau-minä-olen-kyllä-saanut-kaiken -tunnetta

• olen miettinyt että olisipa hauskaa, jos aikuisia tervehdittäisi samalla tavalla kuin vauvoja: niitä napattaisiin jalasta kiinni, rapsutettaisiin mahasta ja silitettäisiin poskesta tai päälaelta. Lisäksi sanottaisiin sellaisia asioita kuin “voi miten ihanasti sä hymyilet mulle” tai että “oletpas sä isäsi näköinen”

• alan jo olla ahdistunut siitä, että vanhempainvapaani päättyy vuodenvaihteessa, mitä hittoa mä alan tehdä työkseni???

• olen katsonut pari kautta Australian Ensitreffit Alttarilla (löytyy Mtv Katsomosta) ja siiiiisss rakastan, tämä on täyttänyt Remontilla Rahoiksin jättämän aukon

Siinä se! Ensi kerralla: pelätään pilaako muuttuva unisykli meidän elämän, katsotaan onko vauva kierinyt postiluukusta ulos ja tehdään elämänilotsekki.

Vauvalla on nyt nimi! En voi oikein itsekään uskoa sitä. Me ollaan synnytyslaitokselta saakka kutsuttu sitä sen nimellä kodin yksityisten seinien sisällä, mutta muualla puhuttu visusti aina vauvasta, ettei kukaan vaan vielä saisi tietää sen nimeä. Tuntuu älyttömältä että muutkin tietävät sen nyt! (Pidämme nimen kuitenkin julkisesti salassa, kiitos ymmärryksestä.)

Me tosin ilmoitettiin nimi digi- ja väestövirastoon vasta viime viikolla ja käsittelyyn voi mennä neljäkin viikkoa, joten ei voida vielä olla ihan varmoja että meneekö se läpi. (No ei vais, kyllä se menee. Kaikki lapsen nimet ovat ihan oikeita ihmisen nimiä, eivätkä esimerkiksi tyyliin Mustekala Sk8t3rr Papumuhennos tms, joten kukaan tuskin torppaa meidän ilmotusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!)

Olin alun perin ajatellut että haluaisin järjestää nimiäiset meillä kotona – tai tarkemmin sanottuna meidän talon sisäpihalla. Se on tosi kivaksi laitettu, eikä sinne paista aurinko suoraan, joten siellä olisi miellyttävä olla kuumanakin päivänä. Meidän kotiin ei oikein mahtuisi, ainakaan mukavasti, mutta siellä voisi käydä sitten vessassa. (Vessaankaan ei mahdu kovin mukavasti, mutta ainakin pääsisi vessaan.)

Sään arvaamattomuus laittoi kuitenkin suunnitelmani uusiksi. Aluksi olin ihan että nooooh mitä sitten jos sataa vettä, survotaan kaikki 25 ihmistä tuonne meidän kämppään, tulee ainakin lyhyet juhlat kun ei kukaan jaksa olla sellaisessa sillipurkissa – mutta sitten aloin panikoida. Pitäisi siivota ihan hirveästi. Pitäisi vuokrata valtavat kahvitermarit jostain. Pitäisi keittää valtavat kahvit sinne valtavaan termariin. Ja sitten oli tosiaan se todellisuus että neljäänkymmeneen neliöön tulisi 25 ihmistä. Ei.

Halusin ennen kaikkea rennot juhlat, ja jostain syystä halusin tosi kovasti, että juhlapaikka olisi lähellä meidän kotia. (Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen sitä mieltä että juhlathan olisivat voineet olla ihan missä vaan. Mutta jälkeenpäin ei ole sama kuin etukäteen ja silloin etukäteen olin ihan että naapuriin on päästävä jumalauta.) Toiseksi halusin tosi kovasti, että juhlapaikassa olisi paitsi kiva sisätila, myös ulkonaolomahdollisuus, jos sää näyttäisikin parastaan. Ja sellaisia tiloja on vaikea löytää. Varsinkin puolitoista viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää – koska sinne asti minä odotin uskoen, että juhlittaisiin meidän sisäpihalla.

Selasin hirveän määrän paikkoja, mutta kaikki vapaana olevat paikat olivat huonoja ja liian virallisen oloisia haluamiini rentoihin juhliin, kun taas kaikki kivat paikat olivat varattuja tai liian kaukana. Kunnes keksin: lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten juhlin ystäväni kanssa meidän kolmekymppisiä Lapinlahden sairaalan pihalla olevassa Omenapuutalossa (ikivanha blogikirjoitus vanhentuneine faktoineen aiheesta täällä). Siellä on suloiset, mutta vähän epäluksukkaat puitteet, joten se ei ole mitenkään ubermegasuosittu vuokrauskohde. Onneksi! Se oli nimittäin vielä vapaa. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen opetukseen: älä varaa juhlapaikkaa ajoissa, saatat säkällä löytää täydellisen paikan vasta kun sinun on pakko.

Viime viikonloppuna siis juhlimme poikamme nimiäisiä Lapinlahden Omenapuutalon pihalla. Sää oli ihana, juhlat olivat ihanat ja kaikki oli ihanaa. Niin ihanaa!

Omenapuutalon vuokrauksen yhteydessä voi vuokrata myös pöydät ja tuolit, ja me teimme niin. Kannoimme ne ulos, koska sää oli niin ihana. Toin mukanani matkakaiuttimen, erivärisiä pöytäliinoja, kertakäyttöastiat, jäitä, juotavaa ja kankaisen juhlaviirin, jonka äitini oli ommellut niitä kymmenen vuoden takaisia kolmekymppisiä varten. Ajatella: silloin ei ollut juhla- ja krääsäkauppoja joka kulmalla, joista olisi voinut ostaa kaikenkirjavia juhlaviirejä kaikissa sävyissä ja teemoissa. Äidin piti tehdä se jämäkangaspaloista. (En muista miten tähän päädyttiin, mutta todennäköisesti jotenkin näin: minä halusin viirin ja koska minulla on aina liian suuret kuvitelmat kyvyistäni ajattelin, että voisin ommella sellaisen itse, mutta taktisesti mainitsin asiasta äidilleni joka tiesi, ettei minusta ole sellaiseen – tai ehkä minusta voisi olla, mutten millään ehtisi koska olen aina niin viime tingassa kaiken kanssa – ja surautti sellaisen kasaan juuri parahiksi kun olin jo myöntämässä että voi perkele en minä ehdi edes ajatella, miten viiri pitäisi tehdä.) Onneksi olen tajunnut pitää sen tallessa kakki nämä vuodet. Ennustan sille vielä runsaasti käyttöä! Eli älä osta viiriä nimiäisiin. Järjestä juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin ja pakota äitisi ompelemaan sellainen niihin.

Onneksi muuten on äidit: mun äitini teki juhliin voileipäkakkua ja kaurakeksejä, ja Tuomaksen äiti leipoi ihanan juustokakun. Lisäksi hän tilasi meille perinteisen mansikkakermakakun. (Ehkä minäkin olen tulevaisuudessa sellainen äiti, joka leipoo kakkuja ja ompelee viirejä lapsensa juhliin sitten kun hän on jo aikuinen, vaikka hänen pitäisi rehellisesti sanottuna osata hoitaa sellaiset asiat silloin jo itse.) Kahvit ja teet me tilattiin Lapinlahden Lähteen kahvilasta, josta olisimme voineet vuokrata myös astiat, jos olisimme olleet ajoissa liikkeellä. Heh.

Vauvalla ei ollut mitään erityisen juhlallista tai perinteistä nimiäisasua, koska emme kerta kaikkiaan ehtineet miettiä sellaista. Se ei myöskään tuntunut meille erityisen tärkeältä. Vauva pukeutui äitiyspakkauksen bodyyn ja kummitädiltä lahjaksi saamaansa harsokankaiseen sortsihaalariin. Tilasin Kampin Kukasta sille vielä harsokukkaseppeleen, joka pysyi päässä yllättävän pitkään! Aluksi olin ihan että minä en rupea mitään nimiäisseppelettä sitten säästelemään, mutta se olikin niin syötävän söpö, että se on meillä nyt seinällä. Eli: älä pidä mitään periaatteita. Pyörrät ne kuitenkin.

Koska nimiäisissä ei ole minkäänlaista virallista seremoniaa, kukaan papinkaltainen ei tule valelemaan lapsen päätä millään, ohjelma pitää keksiä itse. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos vieraat saisivat vähän arvuutella, mikä lapsen nimeksi tulee. Naksuttelin dymokoneella nimivaihtoehtoja kuppiin, ja vieraat saivat muodostaa niistä omia ehdotuksiaan. Jännää hommasta teki se, että vaihtoehtojen joukossa olivat myös ne nimet, jotka olimme valinneet. Hauskaa hommasta teki se, että minun piti erikseen sanoa, ettei nimistä kannata tehdä kauheasti pilaa – ainakaan kauhean kovaan ääneen – sillä jotkut nimistä tulevat sitten olemaan lopulliset (lapsi sai kolme etunimeä). Pidimme pienet juhlasanat alkuun ja väliin, mutta muuten juhlissa ei ollut mitään ohjelmaa – vain rentoa yhdessäoloa. Tosi rentoa: vieraat joutuivat auttamaan mua sekä juhlapaikan kuntoon laittamisessa että myös sen siivoamisessa, mutta itsepähän halusin rennot juhlat. Sorryyyyy! Eli: älä järjestä ohjelmaa, siivoaminen on vieraille kiva ohjelmanumero.

P.S. Kaikki postauksen kuvat otti hovikuvaajani Eino Nurmisto.

P.P.S. Älä jätä kuvia ottamatta nimiäisissä.

P.P.P.S. Jos olet kiinnostunut Omenapuutalon vuokrauksesta, kaikki tarvittava info löytyy Lapinlahden Lähteen sivuilta.

Vauva täytti tänään kaksi kuukautta! Sanoin jo viimeksi, että aika menee tosi nopeasti, mutta siis öö joku on laittanut sen nyt kyllä pikakelaukselle. Kohta vauva saa jo äänestää tai jotain.

Previously on kk-postaukset: vauva itki, minä googletin, tutista tuli sankarini. Lue koko juttu täällä.

Toinen kuukausi alkoi järkytyksellä. Puolisoni palasi töihin sinä päivänä kun vauva täytti neljä viikkoa, ja minä olin aivan paniikissa. Luonnollisesti. Miten muka voisin mitenkään pärjätä itsekseni??

No – ekana päivänä vauva nukkui päikkärit kantorepussa, johon laitettaessa se oli aina aikaisemmin alkanut huutaa kuin syötävä, ja minä ajattelin että JES tämä pelastaa minut. Seuraavana päivänä se ei enää suostunut samaan. Pelastus peruttu. (Myöhemmin se kyllä suostui siihen taas ja on sittemmin nukkunut lukuisat päikkärit kantorepussa. Se on ollut ihan mahtava! Vielä mahtavampaa tosin olisi jos se nukahtaisi vaan itsekseen sänkyyn – jotkut vauvat kuulemma tekevät niin – ja saisin käsien lisäksi vapaaksi myös koko kroppani. Kantorepussa olevan vauvan kanssa vessassa käyminen ei nimittäin ole lempijuttuni. Mutta otan sen mitä saan!)

Oli miten oli, pärjäsimme ihan hyvin kahdestaan, ja päivä päivältä paremmin. Olin päivä päivältä paremmin najulla siitä, miten tämä vauvahomma toimii. Toisaalta olin päivä päivältä väsyneempi (guys, parenting is pretty intense). Voi vitsi miten kivaa olisi, jos tätä hommaa saisi tehdä pidempään kahden aikuisen kanssa. Pärjäämme edelleen kahdestaan päivä päivältä paremmin, mutta harmittaa, että illat ovat niin lyhyitä. Kun Tuomas tulee töistä, vauva on usein iltakiukkuinen (niin kuin vauvat ovat), se kitisee ja vaatii huomiota, ja heti pitää ruveta valmistelemaan nukkumaanmenoa. Heti pitää ruveta myös laittamaan ruokaa, ja voi jeesus, se on yksi inhokkijuttujani nykyisin, vaikka ruoanlaitto ja syöminen olivat ennen lempipuuhiani. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta harmittaa, että kumpikaan meistä ei saa oikein levätä pitkän päivän päätteeksi. Tosin osittain saamme syyttää vain itseämme: pitäisi syödä enemmän valmisruokaa tai tehdä kerralla jotain pakkaseen (mutta milloin se sinne tehdään?? Kysyn vaan). Syömme kyllä paljon puolivalmisteita: hodareista ja tortillalätyistä on tullut ruokavaliomme kulmakiviä. Kerran viikossa ostamme valmista lämminsavu- tai loimulohta ja keitämme sen kanssa perunat. Hyvin helppoa ruokaa siis, ja silti se on uuvuttaa meidät.

Kun olin ollut pari viikkoa yksin vauvan kanssa kotona, mua alkoi vituttaa, miten paljon suorittamista kaikessa koko ajan on: Cuplatonta 1-3 tippaa joka aterialla tai ainakin neljä kertaa päivässä, D-vitamiinia 5 tippaa kerran päivässä, maitohappobakteeria 5 tippaa päivässä, mutta kahdessa osassa, ettei tulisi vatsavaivoja. Sammasepäilyn vuoksi jokaisen imetyksen jälkeen pitää penslata vauvan suu puolukalla (sitä varten pitää ensin sulattaa ja tilsata puolukat) ja hieroa puolukkaa myös nänniin. Tutit ja lusikat pitää keittää jokaisen käytön jälkeen. Lisäksi imetysliivit ja harsot pitää pestä päivittäin kuudessakympissä. Ai niin ja sektiohaavaa pitää suihkutella päivittäin, ja rasvata ja hieroa neljä minuuttia joka päivä, lantionpohjan lihaksia treenata aina kun pystyy, vauvan kanssa täytyy harjoitella kantoreppua ja mahallaan olemista, ja sille pitää tietenkin antaa vauvahierontaa, kaikki tämä mielellään aamupäivisin, ja niin joo sitten pitäisi itse vielä nauttia tästä ihanasta pikkuvauva-ajasta. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä pääasiassa yksin, kun toinen on töissä. HUOH.

Mutta valittaminen kannattaa: pian vitutuksen kulminoitumisen jälkeen saatiin lääkärintarkastuksessa vapautus sammaksen hoidosta. Pitäisi edelleen tarkkailla kielen peitteitä, ja aloittaa penslaus uudelleen, jos sammas näyttäisi palaavan, mutta toistaiseksi tuttien jokakertaisen keittelyn ja puolukoiden tilsaamisen voisi unohtaa. Se jo helpotti suoritusrumbaa valtavasti. AH.

En ole itse mikään kovin suuri rutiinien ystävä, mutta vauvan kanssa ne ovat parasta mitä tiedän. Ei tarvitse arpoa, mikä sillä on, jos on olemassa jonkinlainen rytmi. Ja joskus viidennen viikon kynnyksellä musta alkoi tuntua, että vauvalla voisi kuin voisikin olla sellainen. Että yleensä se nukkuu aika hyvin läpi yön, herää aamuisin kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja sitten se nukkuu kolmisen tuntia jossakin aamupäivän ja iltapäivän välillä. Ja aina kun alan ajatella jotakin tällaista, vauva tekee ihan päinvastoin. Mutta näillä viikoilla jokin rutiininkaltainen alkoi erottua hähmäisen sekoilun seasta. Vauva on esimerkiksi aamuisin melko täsmällinen ja räväyttää ihanat silmänsä auki lähes aina tasan kello kahdeksan. Sitten se valvoo tunnin ja menee taas tunniksi nukkumaan. Yleensä. Muttei aina. Ja kaikki muu onkin sitten oikeastaan arpapeliä. (Latasin muuten viime postauksen kommenteista inspiroituneena Huckleberry-nimisen sovelluksen uni- ja syöttöaikojen seuraamiseen. Käytän sitä melko suurpiirteisesti, mutta vitsi siitä on ollut iso apu. Ilman sitä en koskaan muistaisi, kummasta tissistä olen viimeksi imettänyt tai kuinka kauan vauva on nyt ollut valveilla. Sen avulla tajuan, että jaahas tämä itku on varmaan nälkää ja jassoo nyt sillä on vissiin väsy.)

Viiden viikon kohdalla vauva alkoi myös hymyillä. Se oli hymyillyt välillä jo aiemmin, mutta nyt kun se hymyili oikeasti, voin myöntää, että aiemmat hymyt olivat vahinkoja, ja niiden aiheuttaja oli todennäköisesti kakka. Ensimmäinen oikea hymy oli sekin kakkaliitännäinen, sillä se tuli suolistoa rentouttavalle jalkahytkytykselle, mutta seuraava tuli jo äidille, ja kuusiviikkoisena vauva hymyili jo jokaiselle, joka sille leperteli. Vauvan hymyily on IHANAA. Se on kuin auringonpaiste mun sydämessä ja silkkiä mun sielussa. Enkä kestä, että se hymyilee mulle! Tulkitsen, että se tarkoittaa sitä että se rakastaa mua ihan hirveesti, eikä esimerkiksi sitä, että näytän niin hassulta että sen naama vääntyy nauruun. Vauva on hyväntuulinen ja hymyilevä pitkin päivää, mutta etenkin aamuisin, ja olen alkanut uskoa että ehkä minustakin tulee aamuihminen, kun saan tuijotella sellaista päivänsädettä heti herättyäni.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: lisääntynyt hyväntuulisuus teki varsinkin aluksi itkuisuudesta ja kitinästä jostakin syystä vielä raskaampaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyväntuulisesta hetkestä, mutta hymyt aiheuttavat sen, että ymmärrän kitinää vielä aiempaa huonommin. Kun nyt kerran osaat ja tajuat hymyillä niin miksi tuhlaat aikaasi itkemiseen, vauva?? (Kysyn tätä siltä sitten kun se osaa vastata.)

Hyvää on se, että mun oma mielialani on tasaantunut hiukan. Vuoristoradan mutkat eivät enää ole yhtä jyrkkiä kuin ennen. Vauva oli ehkä viisiviikkoinen, kun kaikki alkoi tuntua pikkuisen helpommalta, eivätkä iltaitkut enää kuuluneet normiaikatauluun vaan olivat enemmänkin poikkeus. Niitä kyllä oli, mutta itkuttomia iltoja oli enemmän. Tai ehkä yhtä paljon? En oikein osaa sanoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa. Mutta silti, aina välillä saa huokaista että jes, ehkä kaikki illat eivät olekaan ihan horroria (kunnes taas tulee seuraava). Ja kun niitä tulee, kestän ne paremmin kuin ennen.

Mutta sitten opin että kuusiviikkoiselle tulee tiheän imun kausi, ja vauva voi muuttua itkuisemmaksi. Ilmeisesti vauvoilla on tämän ikäisenä myöskin jonkin sortin kasvupyrähdys, joka voi aiheuttaa kitinää ja itkua. Lisäksi kuulin sellaisesta asiasta kuin 6-8-viikkoisen koliikkivaihe, ja olin ihan että voi nyt vittu. Mutta liima, joka piti minut kasassa, oli se että kaikki menee jossain vaiheessa ohi. 6-8-viikkoisen koliikkivaihe ei enää jatku viikolla 9 tai 10 (ehkä. Koska siis jos kyseessä olisikin ihan ”oikea” koliikki, se saattaa hyvin jatkuakin – mutta ennen pitkää sekin loppuu), ja välissä on aina itkuttomia iltoja, jolloin elämänilo palaa taas hetkeksi. Ja siis jossain vaiheessa vauva on puolivuotias ja sitten kaksivuotias ja yhtäkkiä kolmevuotias, ja sitten taklaillaan sen hetken ongelmia, ja pikku vauvan iltaitku on enää muisto vain. Ehkä jopa hyvä(hkö) muisto. Koska apua oh lord kolmevuotias tuo mukanaan varmaan koko liudan muita haasteita arggghhh. Ja lopulta en huomannut mitään tiheän imun kautta, enkä mitään tiettyä itkuisuuttakaan. Ihan tavallista epäsäännöllistä imua ja itkua sillä minusta oli.

Vauva on aivan ihana. Mutta tässä sen toisen elinkuukauden aikana olen tajunnut, että olen aiemmin ottanut perheelliset ihmiset itsestäänselvinä. En ole lainkaan ymmärtänyt, millaista taakkaa he kantavat, jatkuvasti. Kirjoitin ystävieni whatsapp-ryhmään pari viikkoa sitten seuraavan viestin (sori for these finglismis, tällä lailla minä kirjoitan kun en ajattele julkaisevani tekstiä mihinkään):

Yleisesti ottaen oon ihan in awe of people who have kids. Niinku oikeesti hatunnosto. Sillee tää ei oo helppoo. Kattelen kaikkia perheitä jätskikioskeilla ja oon vaan että MAD RESPECT GUYS. Ja sit ku näkee vaikka kolmelapsisia perheitä, joissa lapset on jo isompia, oon silleen että ei vittu noi on selvinny ja ne jopa hymyilee välillä että ehkä tää tästä. Miten sitä on aiemmin vaan nähny ihmisiä kaduilla ja ollu silleen että jaa noilla on lapsia? Nyt sitä on sillee että JAA JUMALAUTA NOI ON SUPERSANKAREITA.

Kaikki pitää miettiä uusiks ja ei niinku itsensä kautta vaan jonku toisen. Ja pitää olla koko ajan mukana ihan sikana sälää. Ja tiättekste ku on tosi vaikea joskus miettiä mitä pukis vaikka Suomen kesään? No nyt on se sama mutta potenssiin vauva, joka tuo mukanaan sellasen jatkuvan epäonnistumisen tunteen että EIH se kuolee kylmyyteen tai kuumuuteen ja omg ihmiset näkee että sillä ei oo hattua tai villasukkia jne. Niinku toki tiesin nää asiat etukäteen mutta en silleen _tiennyt_ tiennyt.

Tiedän, että kirjoitan lähinnä itsestäni vaikka tämän jutun otsikko on vauva 2 kk, mutta tämä on minun blogini ja siksi minulla on lupa kirjoittaa lähinnä itsestäni. Sitä paitsi minä synnytin sen vauvan (oon tosin vieläkin vähän epävarma: voiko vauvalle hokea että “mää sut synnytin”, jos vauva on syntynyt sektiolla? Tuntuu huijaukselta. Mutta hoen sitä sille silti. (Sulkujen suluissa disclaimer: tiedän toki että synnytys sektiolla on ihan yhtä lailla synnytys. Minusta on silti vaikea sanoa että olen synnyttänyt. Se kuulostaa siltä että on ollut jotenkin itse toimijana synnytyksessä. Itse makasin puudutettuna ja lääkittynä hyvin paikallani enkä kyllä pystynyt toimimaan millään lailla. Plus tämä heitto oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi. Minusta on vitsikästä että hoen vauvalle “mää sut kuule synnytin” koko ajan.)). Nyt oli niin paljon sulkuja että unohdin melkein mitä olin sanomassa: kertomassa mitä minulle kuuluu. Ensinnäkin mulla on alkanut olla ikävä mun puolisoa. Tiedän, että me ehditään vielä, mutta haluaisin niin hirveästi mennä sen kanssa ravintolaan ja juoda sen kanssa viiniä ja pussailla sitä baaritiskillä ja puhua jostain, mihin ei liity vauva. Täytän tässä kuussa neljäkymmentä, ja kun menemme kahdestaan ravintolaan juhlimaan synttäreitäni, aion tehdä niin. (Tosin oikeasti puhumme varmaan vaan vauvasta koko ajan.)

Olen alkanut kaivata myös meikkiä – tai oikeammin olen alkanut miettiä, että vitsi, näyttäisin ehkä aika hyvältä, jos jaksaisin meikata. Olen vauvan kaksikuukautisen elon aikana levittänyt naamaani kerran sävyttävää päivävoidetta, ja sekin oli virhe, sillä itkin sinä päivänä niin paljon, että sotkin kaiken. Jos priorisoisin meikkaamista, ehtisin kyllä, mutta priorisoin mieluummin päiväunia (eli instan selaamista) ja kodinhoitoa (eli kauppalistan, jonka hukkaan kuitenkin puhelimen muistiinpanojen uumeniin, tekemistä). Mutta kaikkein eniten priorisoin sitä, ettei mun tarvitse pestä meikkejä illalla pois (pesen toki naamani, mutta melko suurpiirteisesti. Jos mulla olisi meikkiä, siihen pitäisi oikein paneutua). Olen kyllä päättänyt, että vauvan nimiäispäivän iltana pesen sitten naamani huolellisesti, eli olen oikein suunnitellut, mitä kaikkea meikkiä naamaani lätkin. Hyvältä näyttämisestä en sitten taas mene takuuseen.

Yhtenä päivänä muuten googlasin jotain ja törmäsin termiin ”pesiminen”. Se on sitä että vauvan kanssa makoillaan vaan ihokontaktissa sängyssä ja nautiskellaan olosta. Ja olin ihan että no niin voi vittu se on jo seitsemän viikkoa enkä ole pesinyt sen kanssa ollenkaan. Laitoin päiväksi sänkyyn kaikki isot tyynyt, otin välipalapatukoita, vesipullon ja läppärin ja asettauduin vauvan kanssa sänkyyn pesimään oikein kunnolla. Se viihtyi siinä tasan 30 minuuttia. Yritin ajatella että olen minä sen kanssa varmaan pesinyt, vaikken ole osannut kutsua sitä pesimiseksi. Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, me pesitään sen kanssa joka päivä se ensimmäinen tunti, minkä se on hereillä. Laulan sille aina aamulauluna pienen pienen veturin, koska se pihisee ja puhisee ja ähkii unissaan niin paljon, varsinkin juuri ennen heräämistä.

Kaiken kaikkiaan kaksikuukautinen vauva on aivan ihana! Se on jo paljon tutumpi, ja ymmärrän sen juttuja entistä paremmin. Hyväntuulisia valveillaolohetkiä on paaaaaljon enemmän kuin kuukausi sitten, ja riemuitsen siitä, että saan sen hymyilemään. Loppuun vielä lyhyesti:

Kaksikuukautinen vauva

• on löytänyt kielensä: se esittelee ja maiskuttelee sitä söpösti

• on alkanut kuolata! Luulin että se tapahtuisi vasta myöhemmin

• kujertelee ihanasti öyyyy äyyy. Se on maailman ihanin ääni

• ”laulaa” eli huutelee mukana, kun äiti laulaa

• on siirtynyt kokoa isompiin vaatteisiin ja vaippoihin, yhyy kohta sille pitää hakea vaatteet Mic Macista (tästä huomaa että täytän kohta neljäkymmentä: nuorisokauppareferenssini ovat 90-luvulta)

• näkee selvästi jo kauemmas ja seuraa kiinnostavia asioita silmillään

• on alkanut imeä nyrkkiä! Siitä kuuluu söpö ääni

• kuuntelee kaikkea tosi tarkasti, ja se on hyvä: vanhemmat pystyvät siirtämään vauvan huomion kitisemisestä vaikkapa hassuun pärryyttelyääneen

• nauttii vauvahieronnasta ja pierujumpasta

• juttelee aamuisin hirveästi

• on kasvattanut ripset! Ne ovat niin suloiset

• ei ole vieläkään tehnyt yksiäkään niskapaskoja (jesss), mutta muutamat ujot alaselkäturahdukset on koettu (not so jesss).

Äiti

• on jo vähän enemmän sinut vauvan itkujen kanssa (tai sitten niitä on vähemmän?), vaikka vieläkin ne aiheuttavat sydämeen sellaisen pakonomaisen ynngghh-minun-pitää-tehdä-kaikkeni-auttaakseni-vauvaa -ahdistuksen

• on vihdoin hankkinut jumppapallon, jota vastusteli pitkään (se vie tilaa pienessä asunnossa ja on ruman näköinen – mutta on varsin hyödyllinen hyssyttelyyn, ja nätti värikin löytyi)

• on oppinut nukuttamaan vauvan: hytkyttely (se jumppapallo, seriously), rätti naamalle (tai siis silmien peitoksi) ja tarvittaessa tutti – magic combo

• uskalsi lähteä vauvan kanssa kahdestaan mökille (mökillä oli siis paljon porukkaa, mutta neljän tunnin junamatka molempiin suuntiin piti tehdä kaksin) ja on itsestään tosi ylpeä

• havaitsi että vauvahan tykkää matkanteosta ja nukkuu hyvin sekä autossa että junassa

• tajusikin yhtäkkiä että tämä itsestä kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin aika cringe, muttei jaksa millään kirjoittaa tätä uusiksi lol sorryyyy.

P.S. Ensi kk-postauksessa vauva on jo kolme kuukautta, ja tosi moni on sanonut että kolme kuukauden kohdalla alkaa helpottaa, joten olen varma, että tulossa on pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Riiiiigghhttt?

Vauva täytti viime viikolla kuukauden! Hei aika kuluu niiiiin nopeasti. Kohta se menee jo töihin!

Mutta palataan ensin ihan alkuun.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ihaninta ja hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Vauva on täydellinen, enkä kerta kaikkiaan kestä sen pikkuruista nenää, tai sitä miten se tuntuu niin pehmeältä ja suloiselta sylissä. Mutta se väsymys, kun ei saa (jo valmiiksi unettomien öiden, massiivisen leikkauksen ja kaikenmaailman kipujen lisäksi) nukuttua tarpeeksi, vaikka juuri nyt sitä unta tarvitaan, kun pitää huolehtia kokonaan uudesta elämästä? Se meinasi saada kuppini täysin nurin ensimmäisinä päivinä. Väsymys saa ihmiset myös riitelemään. Not cool.

Kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen, pääsimme kotiin sairaalasta. Oletin, että mulla olisi kotiutuksen hetkellä samanlainen olo kuin silloin kun sain ajokortin: mitä helvettiä te mulle tällaisen annatte?? Ilman mitään valvontaa?? Mutta olinkin tosi onnellinen päästessäni kotiin. Synnyttäneiden osastolla musta tuntui että meitä tarkkailtiin ja arvioitiin koko ajan, enkä malttanut odottaa että päästään kotiin toimimaan vapaasti omin tavoin. (Ohjeiden mukaan toki. Tarkoituksenamme ei ollut esim alkaa polttaa vauvan kanssa röökiä heti kotona. Mutta minä halusin kokeilla muita radikaaleja juttuja, kuten opetella imettämään kylkimakuulla. Sairaalassa meidän ei annettu tehdä niin.)

Ja kotona olikin ihanaa. Saimme alkaa luoda omia rutiinejamme omissa (vasta remontoiduissa) nurkissamme. Oli omat tavarat, omat vaatteet, eikä enää tippoja, kanyyleja tai katetreja pitkin kroppaa.

Niin ihanaa kuin kotiinpaluu olikin, ensimmäinen yö kotona oli hirveä: yritimme nukkua kaikki kolme 140-senttisessä sängyssä, joka johti siihen, ettei me sussun kanssa nukuttu ollenkaan, kun pelättiin koko ajan jotakin, kuten että jyrätään vauva, että se lakkaa hengittämästä, että sänky syttyy spontaanisti palamaan (no okei sussu pelkäsi ensimmäistä ja minä kahta viimeistä). Seuraavasta yöstä lähtien minä nukuin vauvan kanssa sängyssä ja sussu nukkui sohvalla – vaikka minä protestoin sitä itkemällä vuolaasti. Olin varma, että erikseen nukkuminen olisi parisuhteemme lopun alku, ja se teki mut valtavan surulliseksi, ensinnäkin siksi, ettei 60-lukulainen sohvamme ole mikään nukkumisergonomian riemuvoitto, ja toiseksi siksi että rakastan nukahtaa sussun viereen ja herätä siitä. Jälkeen päin ajatellen mukana oli varmaan aimo annos äitiyshormoneita, koska nyt uskon että tärkeintä on, että saadaan kaikki nukuttua enkä pelkää enää, että parisuhteemme kuolee (eikä muita lopun alun merkkejä ole ilmennyt, joten emme ehkä kuitenkaan eroa, ainakaan pelkästään sohvalla nukkumisen vuoksi). Toivon kuitenkin että nukkumisjärjestelyihin tulee muutos, mieluummin pikemmin kuin myöhemmin (luin jostain että ekat kolme kuukautta ei kannata huolehtia siitä, missä vauva nukkuu, vaan siitä että se nukkuu. Ehkä se sitten sen kolmen kuukauden jälkeen antaa meille meidän parisuhdesängyn takaisin. Tai sitten luen tätä tekstiä vielä vuoden päästä vauva vieressäni nukkumassa sillain että lololooo mitä toiveajattelua). Sittemmin se infernaalinen väsymys on helpottanut ja olemme kaikki nukkuneet tosi hyvin. Koputan puuta, koska kaikki saattaa muuttua hetkessä, eikä pikku vauveleista koskaan tiedä, mutta toistaiseksi yöt ovat olleet vähäisin huolistamme.

Alussa oli myös ihanaa ja kamalaa, kun kaikki halusivat tulla moikkaamaan vauvaa. En olisi jaksanut puhua kenellekään yhtään mitään, enkä halunnut kertoa synnytyksestä, koska trauman läpikäynti sai mut aina itkemään, mutta rakastin sitä että vauva on niin monelle tärkeä (ja tietysti sitä että ihmiset toivat mukanaan pullaa ja sipsejä ja limuja ja kaikkea). Ja jollakin tavalla sitten kuitenkin nautin vierailuista kovasti: olen aina halunnut olla se tyyppi, jonka luona käy paljon ihmisiä kylässä, mutten koskaan jaksa kutsua ihmisiä kylään koska stressaan tarjoiluista. Nyt en stressannut mistään ja ihmiset vaan tulivat kotiini lähes pyytämättä. Tiesin ettei kukaan odota minulta mitään, edes suihkussa käyntiä.

Toisella viikolla maailma aukeni, kun saimme alkaa viedä vauvaa ulos. Ensimmäinen kerta oli rankka: mietimme koko aamun, miten puemme vauvan, mitä pehmusteita laitamme vaunuihin ja mitä kaikkea tarvitsemme mukaan. Kävimme lähipuistossa jätskillä, mutta mukana oli niin paljon tavaraa että olisimme voineet jäädä siihen yöksi, ja se oli kuin paraskin body pumppi, koska jännitimme kaikkia lihaksiamme taukoamatta. Minun teki mieli ripustaa kaulaani kyltti että HEI ME TEHDÄÄN TÄTÄ ENSIMMÄISTÄ KERTAA. Minusta oli älytöntä, että muiden ihmisten silmissä olimme vain jokin tavallinen perhe kävelyllä, vaikka oikeasti olimme niin vihreitä ja pihalla, että mahaan sattui.

Ensimmäisen lihaksia vavisuttavan kerran jälkeen ulkoilu helpottui ja nälkä kasvoi. Halusimme joka kerta pidemmälle ja joka päivä useammin kävelyille. Minua liikutti, kun Tuomas oli niin ylpeä. Se halusi koko ajan mennä jonnekin kärryttelemään, eikä antanut mun työntää vaunuja ollenkaan (se oli ihan hyvä, koska mun piti ottaa vielä sektiohaavan kanssa iisisti). En tiedä muistatteko, mutta raskausaikana Tuomas oli sanonut, että se odottaa vaunulenkkejä kaikkein eniten, ja jossain vaiheessa tajusin että se johtuu siitä, että sitten siitä vasta näkee selvästi ulospäin, että se on isä. Itsellä se oli mahasta arvattavissa jo aika pitkään. (Tosin en tietenkään kannusta ketään tarkkailemaan kehoja tai arvailemaan mitään ihmisten mahojen perusteella.)

Ensimmäisenä viikkona vauva ei itkenyt juuri ollenkaan. Siksi, kun toisena elinviikkonaan se alkoi kitistä ja karjua, menimme ihan pois tolaltamme. Joku on varmaan vaihtanut vauvan toiseen, ajattelin, tai jotain vakavaa on tapahtunut. Meinasimme menettää järkemme pienestäkin itkusta, koska sellaista ei ollut ennen ollut, emmekä vielä oikein sisäistäneet, että jokainen päivä on erilainen kuin edellinen (meinasin kirjoittaa “jokainen päivä on liikaa”, koska siltä se tuntuu silloin kun vauva itkee).

Myöhemmin opin, että vauvat yksinkertaisesti alkavat itkeä toisella elinviikollaan. Opin myös, että vauvat kitisevä ja itkevät monenlaisista syistä, ja usein myös ihan ilman mitään syytä – tai ainakaan sellaista syytä mihin minä voisin olla juuri muuten avuksi kuin hyssyttelemällä. Ja että iltaitku tai iltalevottomuus on ihan tavallista. Ja että aina kannattaa kokeilla syöttämistä, vaipan vaihtoa, nukuttamista tai jonkinlaista sylihyssyttelyä, jokin niistä saattaa auttaa. Ja että välttämättä aina ei auta mikään, koska vauvat nyt vaan itkevät joskus eivätkä välttämättä itsekään tiedä miksi. Ja että joskus kyse saattaa olla vatsavaivoista, koska vauvan ruuansulatusjärjestelmä vasta opettelee tätä elämää sekin. Ja että joskus kyse voi kuitenkin olla jostain, mihin on olemassa apu (jokin allergia tai vaikka refluksi tai jokin), joten asia kannattaa ottaa puheeksi esim neuvolassa, jos epäilee sellaista. Sain myös monta ”kannattaa kyllä selvittää itkun syy” -kommenttia, mutten vieläkään oikein tiedä miten se tehdään näin pienen vauvan kohdalla. Olen kyllä kysynyt siltä, muttei se kerro. Älä panttaa tärkeää tietoa, vauva!

Meidän suurin oppimme oli kuitenkin se, että mitään johtopäätöksiä tai syy-seuraamusjanoja ei voi vedellä pariviikkoisen vauvan kanssa. Ja siis kun sanon ”meidän” tarkoitan pääasiassa että minun. Puolisoni osasi suhtautua kaikkeen paljon loogisemmin ja tervejärkisemmin kuin minä jo alusta alkaen. Syytän äitiyshormoneja. They’re a helluva drug niin hyvässä kuin pahassakin.

Äitiyssyyllisyyden ja epäonnistumisen musertava paino alkoi tuntua jo ihan ensimmäisinä päivinä, ja se painaa rintani päällä edelleen. Mutta vauvan itkeminen oli pahinta. En osaa vieläkään tulkita, mitä vauvani erilaiset itkuvinkaisut tarkoittavat. En saa itkua maagisesti loppumaan, vaikka olenkin löytänyt muutamat keinot (tanssi ysäri-rnb:n tahtiin, puolison kapalointitaidot, kapalopussi ja maailman paras asia eli tutti, vaikka siitäkin tunsin ihan helvetin huonoa omaatuntoa aluksi, luoja tietää miksi), ja minulla on sellainen harha, että minun kyllä pitäisi saada itku maagisesti loppumaan. Pärjään itkujen kanssa paremmin nykyisin, enkä esimerkiksi itse ala enää aina itkeä vauvantahtisesti, mutta minun on edelleen vaikea sietää sitä, etten pysty aina lohduttamaan vauvaani. Epäonnistuminen ei toki rajoitu vain itkuihin: en haista vauvassa mitään tietynlaista huumaavaa tuoksua (hän on minusta maailman ihanin kaikkine hajuineen, mutten ole erottanut hänessä mitään tiettyä vauvan tuoksua), enkä osaa vastata kun minulta kysytään kysymyksiä vauvan tapoihin liittyen, kuten kuinka usein se syö öisin. En minä ole laskenut. Aina silloin tällöin? Ja esimerkiksi nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi äitinä.

Toisella viikolla saimme neuvolasta luvan lopettaa lisämaitojen antaminen. Imetys voi käynnistyä hitaasti sektion ja raskausdiabeteksen vuoksi, ja vauvan kasvua ja verensokeria seurattiin alkuun. Toisella viikolla oli neuvolan kotikäynti, jossa todettiin, että vauva oli ylittänyt syntymäpainonsa reilusti (paino laskee aina aluksi vähän, ja tietyn ajan sisällä sen pitäisi sitten nousta taas) ja multa tuntui tulevan maitoa riittävästi. Imetyksen turvamerkit täyttyivät, ja siitä lähtien ollaan paineltu pelkällä rintamaidolla. Olin (ja olen) tosi onnellinen, että imetys on sujunut näin hyvin, ja ihan vahingossa, koska mitään imetysohjausta en ole varsinaisesti saanut. Imetin neuvolan terveydenhoitajan silmän alla ja kysyin häneltä, näyttääkö imuote hyvältä, ja se näytti. Siinäpä se oikeastaan. Luin myöhemmin ohjeista, että ”pyydä jo synnytyssairaalassa imetysohjausta”, ja olin että ai niin – mutta olin synnärillä ollut niin lääkehuuruinen, hormoninen ja pihalla, etten muistanut koko asiaa. Voi toki olla, että joku siellä katsoi, että homma sujuu, mutta edellämainittujen lääkehuurujen, hormonien ja pihalla olemisen vuoksi en muista sellaista tapahtuneen.

Ai niin: toisella viikolla jalkojeni turvotus alkoi vihdoin helpottaa, ja imetyksestä tuli vaivattomampaa, koska jalkoja ei enää tarvinnut pitää jatkuvasti koholla. Toipuminen alkoi ylipäätään. Kanyylien jättämät teipinjäljet alkoivat haalistua, pistojälkien mustelmat vaalenivat, ja sektiohaavan kipu laimeni. Mulla oli kivuliaasti kutisevaa ihottumaa lantion ja reisien alueella, ilmeisesti sektiossa käytetyistä teipeistä. Hydrocortison auttoi siihen – mutta vasta muutaman viikon jälkeen. Arkiaskareet alkoivat olla helpompia, kun turvotus, kipu ja kutina lakkasivat. Luojan kiitos.

Kolmannella viikolla veimme vauvan osteopatiaan, jos siitä olisi itkuisuuteen apu. Vauva viihtyi hoitopöydällä, ja oli kiva että joku katsoi sen kropan läpi, mutta minä odotin että apu olisi välitön, ja kun vauva samana iltana itki taas lohduttomasti, tuomitsin koko homman. (Rakastan osteopatiaa ja oikeasti uskon että siitä on apu, mutta tarvitsin sillä hetkellä enemmänkin sellaista akuuttia apua. Plus en oikein pitänyt siitä paikasta, jossa kävimme, mutten saanut muualle aikaa. Annan osteopatialle ja vauvahieronnalle mahiksen kyllä myöhemmin.)

Kolmannella viikolla me muistettiin että meillä on tutti. En ole varma miksi (koska en ole missään nimessä ollut mitenkään tuttivastainen), mutta aluksi tutin käyttö tuntui minusta väärältä. Tuntui, että olisi pitänyt pärjätä ilman. Miksi helvetissä? Mitä vikaa tutissa on? Vastaan itse: tutin ainoa vika on se, ettei alettu käyttää sitä aiemmin. Ja sitten pakolliset: tiedän että kaikki eivät halua käyttää tuttia, eivätkä kaikki vauvat suostu imemään tuttia. Tiedän myös, että jos imetyksen kanssa on haasteita ja toiveena on saada se toimimaan, suositellaan että tutti otettaisi käyttöön vasta kun imetys sujuu ongelmitta. Meillä imetys sujui tässä vaiheessa jo tosi hyvin, ja vauva hyväksyi tutin heti – vaikkei se vieläkään oikein osaa alkaa imeä sitä ilman pientä tukea, pikku raasu.

Aloitimme D-vitamiini- ja Cuplaton -tipat, jos niistä olisi vaikka apua mahdollisiin vatsavaivoihin ja itkuisuuteen. Mutta kuten sanoin, näin pienten vauvojen kohdalla on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä. Mistä minä tiedän auttavatko tipat vai aika vai toisenlainen syliasento. Kuten yksi kaverini sanoi: you just throw everything at the baby and see what sticks. (Tämä on kielikuva. Älä heittele mitään vauvaa kohti.)

Neljännellä viikolla aloin oppia elämään sen kanssa, että vauva nyt vaan välillä itkee, enkä minä voi sille mitään. Mua auttoi vauvan rytmin ajatteleminen: pieni vauveli jaksaa olla valveilla yleensä maksimissaan tunnin tai kaksi. Joten jos se alkaa kitistä siinä vaiheessa kun se on ollut hereillä yli tunnin, on todennäköisesti kyse väsymyksestä. Toivoin tosi paljon, että vauva toimisi vauvan kellon mukaan, jotta saisin siitä vähän tukea, mutta ei se toiminut. Meillä ei vieläkään ole ollut yhden yhtä imetysmaratonia. (Tiedän että vauvan kello on suuntaa-antava ja jokainen vauva on yksilö. Olisi kiva jos vauva olisi sellainen yksilö että tällaisista ohjeista saisi tukea. Mutta ehkä hänestä vielä tulee sellainen!)

Neljännellä viikolla aloin myös saada googlailuani hallintaan – tai sitten se saavutti saturaatiopisteen. Ehkä olin jo googlannut kaiken. (Olin ahkera googlaaja: vauva itkee iltaisin, vauva ähisee öisin, vauva suipistelee suutaan, vauva nukkuu, vauva valvoo, onko liikaa, saako vauvan herättää, saako vauvan nukuttaa, voiko vauva kuolla kylmään, voiko vauva kuolla lämpöhalvaukseen, voiko vauva kuolla jos se saa liian vähän ihokontaktia jne. Suosikkigooglaukseni on silti erään ystäväni: hän googlasi ”why does my baby smell like deli meats” eli ”miksi vauva tuoksuu leikkeleeltä” ja suosikkiasiani tässä googlauksessa on se että google täytti kysymyksen lopun automaattisesti – eli kaverini ei suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä varsin spesifiä kysymystä on miettinyt.)

Tässä vaiheessa vauva alkoi kujerrella ja pitää erilaisia ääniä, joitakin jokeltelun esiasteita varmaan. Se tuntui alkavan jo hymyillä vastavuoroisesti, vaikka hymyt ja naurut ovat todennäköisesti tässä vaiheessa ihan vahinkoja. Selvästi se kuitenkin hymyili ja nauroi esimerkiksi sen mahaa tai päätä hieroessamme, tai silloin kun se tuijotteli lempiasiaansa, avainta seinässä hoitopöydän vieressä (sen yläpuolella on neuvolasta saatu hymynaama, mutta vauva katsoo mieluummin avainta).

Vitsit, mulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta unohdan koko ajan mitä mun piti kirjoittaa, ja kun seuraavan kerran ehdin kirjoittaa, en enää muista mitä olin tekemässä. Joten pahoittelut, jos teksti on hiukan epäjohdonmukaista ja epätasaista ja epäkaikenlaista. Aion nyt vain julkaista tämän ja kerron ne puuttuvat asiat sitten joskus myöhemmin (lol never).

Mutta ennen kuin menen: enhän minä olisi bloggaaja enkä mikään, jollen muutaman viikon kokemuksen pohjalta jakelisi neuvoja. Tällaiset asiat minä opin ensimmäisen kuukauden aikana:

Kesäkuumalla vauvan parhaita asuja ovat kaikki haalarit ja potkupuvut. Kotona ollaan vaippasiltaan, koska on niin järjettömän kuuma, mutta ulos sille on pakko pukea jotakin. Silloin jokin haalarinkaltainen on paras: viilein ja helpoin. Ja kun on kerran pukenut sen johonkin onesieen, tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta, kuumalta ja vaivalloiselta laittaa sille erikseen housut ja body. Sain ison kasan käytettyjä vaatteita parilta kaverilta, mutta suurin osa on jäänyt käyttämättä, koska on ollut niin kuuma, ja koska ne eivät ole haalareita. (Ei hätää, lahjoitan ne itsekin kyllä eteenpäin.)

Pienellä vauvalla ei kannata olla yhtään pään yli vedettävää vaatetta. Kietaisubodyt ja potukupuvut best. Kaikki, mitä ei saa vauvan päälle vaivattomasti, jää käyttämättä.

Harsoja pitää olla niin pirusti. Meillä on niitä tosi paljon, mutta silti välillä tekee mieli hankkia lisää. Unavaatteen harsot ovat pehmeimpiä ja kauneimpia, ja kuulemma myös tosi kestäviä. (Olen saanut muutaman PR-lahjana mutta ostanut koko liudan lisää itse. Olen ostanut myös kahdet aikuisten harsolakanat Unalta ja ne ovat unelmanpehmeät.)

Jos vauvaa on tarkoitus pulloruokkia edes silloin tällöin, neljä tuttipulloa ei tahdo riittää, ellet halua olla koko ajan pesemässä ja keittelemässä niitä. Yst. terv. nimim. “eeeei me enempää tarvita -83”.

Tutti. Tutti on ihana asia.