Vauva on jo yhdeksän kuukautta! Aika menee kyllä ihan niin kuin FFW-nappia VHS-nauhurista painaisi (sumeasti ja töksähtelevästi, mutta nopeasti). Kohta se jo lukee tätä ja kysyy että mikä on VHS-nauhuri!

Tapahtui viime jaksossa: vauva nousi seisomaan, alkoi nukkua omassa sängyssä ja jätti hampaanjälkiä kaikkeen, mitä nakersi (eli kaikkeen).

Kahdeksan kuukautta täytettyään vauva alkoi yhtäkkiä kieltäytyä hampaidenpesusta. En ole koskaan nähnyt yhtä tiukasti yhteen puristettuja huulia kuin joka aamu ja ilta, kun yritämme työntää pikkuruisen vauvahammasharjan pikkuruiseen suuhun harjataksemme nopeasti kaksi alaleuassa killottavaa hampaannaskalia. Ja kun vauva kieltäytyy jostakin, se kieltäytyy täysiä. Ei auta mikään minuutin-kahden odottelu, ei auta huijaaminen, naurattaminen, laulaminen, hämäys, ei mikään. Ainoa mitä se suunsa lukitsemisen lisäksi tekee, on joko raivoisa murina tai loukkaantunut poispäin kääntyminen, jolloin se esittää, ettei edes huomaisi minun olevan paikalla (vaikka se istuu siis sylissäni). Hampaiden pesu on tosi vaikeaa, kun turhautuneen lisäksi olemme yleensä tosi huvittuneita sen käytöksestä. Se on niin dramaattinen!

Ongelma oli kuitenkin todellinen: aloin pelätä, että sen pienet kauniit helmet mätänevät suuhun, jollemme saa pestyä niitä edes toisinaan. Kysyimme neuvolasta apua, ja meille sanottiin, että koittakaa kutitella lasta tai jotenkin hämätä sitä hampaidenpesun yhteydessä. Öööö millähän kädellä se pitäisi tehdä, kun yhdellä yrittää pestä hampaita ja toisella pitää lasta sylissä niin, ettei se putoaisi. En minä voinut edes yrittää. Mutta sitten tämäkin vaihe tuli päätökseensä ja muutaman päivän jälkeen vauva antoi taas minun pestä sen hampaat. Mystisiä ovat imeväisten tiet.

(Toki sittemmin totaalikieltäytyminen on taas alkanut, joten katsotaan nyt. En kuitenkaan enää pelkää hampaiden mätänemistä. Ehkä se pieni pyyhkäisy, jonka saan yleensä aikaan, riittää pitämään hampaat tarpeeksi puhtaina.)

In other hammasnews: vauvalle on alkanut kasvaa vampyyrihampaat! Yläleuan kulmahampaat siis. Se oli yhdessä vaiheessa hirveän kärttyinen ja ärtyisä, ja halusi purra koko ajan aivan kaikkea (erityisesti minua), ja sitten tajusimme kurkata sen suuhun. Sieltä syylliset pilkottivat, vaaleina ienlihan läpi. Sain muuten vinkin, että kurkku tai porkkana on hyvä purulelu! Kurkku on meidän vauvalle jo liian hajoavaa matskua, mutta porkkana toimii. On itse asiassa aika suloista, kun se haluaa kuskata sitä oranssia pötköä joka paikkaan kanssaan. Se hieroo sillä kaikki nurkat aina silloin kun se ei ole sen suussa, joten porkkana on toisinaan sellaisen ihanan pölykuorrutuksen peitossa, mutta ainakin se on helppo huuhdella.

Vietin ensimmäistä kertaa vuorokauden vauvasta erossa, kun sain kutsun hotelli Kalastajatorpan häätapahtumaan, jonne menimme kaasojeni kanssa – ja myös yövyimme hotellissa. Se oli tosi kivaa! Mietin monta kertaa päivän aikana, haluaisinko kuitenkin mieluummin nukkua yön yksin, koska yksinolo on nykyisin suurinta luksusta, mutta päädyimme siihen, että olisi hauskinta tilata huoneeseen yhdessä ruokaa ja katsoa umk:ta telkkarista. Ja niin se olikin! Nukuin makeasti, vaikka menimmekin minusta vähän liian myöhään nukkumaan, vasta puoliltayön, hui, mutta nukuin seitsemän ja puoli tuntia ja heräsin vasta vähän vaille kahdeksan! Mikä ihana nautinto.

Sillä välin kun olin poissa, vauva oppi taputtamaan. Se on suloisinta, mitä tiedän. Aiemmin yleensä aina nyrkkiin puristetut kädet ovat auenneet, ja niistä kuuluu mojova “läisk” kun se hakkaa niitä yhteen ja nauraa. Rakastan sitä. Joskus aamuisin kun lähden töihin, vauva taputtaa mulle hyvästiksi, ja se on minusta huvittavaa. Ihan kuin se sanoisi: hyvin vedetty aamu, äiti. Sitä paitsi kukapa ei haluaisi poistua mistä tahansa raikuvin aplodein saateltuna.

Meidän haasteena on ollut viime viikkoina se, että vauva heräilee yleensä aamuviideltä. Ollaan kokeiltu vähän kaikenlaista (vähemmän päikkäreitä, lyhyempiä päikkäreitä, myöhäisempää nukkumaanmenoaikaa, aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa), mutta nyt tuntuu että jokin on ehkä auttanut (ja se jokin on ehkä aika, tai sitten se, että vauva on alkanut nukahtaa taas omaan sänkyyn kainalon sijaan). Nyt vauva herää aamuisin jo vähän lähempänä kuutta. Odotan mielenkiinnolla kellojen siirtoa ja sitä miten se tähän vaikuttaa! Keväällä vaikutus on varmaan ihan hyvä, mutta katsotaan sitten syssymmällä kuinka käy. Esitän muuten pahoitteluni siitä, että olen tähän asti pitänyt ihmisten kellojen siirto -valitusta ihan tyhjänpäiväisenä dadana ja ollut ihan että “tunti sinne tänne, mitäs sitten”. Nyt ymmärrän. Tunti mielellään tänne, ei sinne.

Viime kk-postauksessa haaveilin katkeamattomista yöunista, ja nyt on kuulkaa käynyt niin, että meillä on ollut muutama sellainen yö, ettei vauva ole herännyt kertaakaan. Nautintoa himmentää hiukan se, että herääminen tosiaan tapahtuu yleensä viimeistään 5.30, mutta nautinto se on himmeäkin nautinto.

On tosi hauskaa, miten vauva haluaa olla mukana kaikessa mitä me teemme. Kauppaostoksien purkaminen on yksi huvittavimmista askareista: se juoksee aina mun perässäni jääkaapille viemään voin ja kuivakaapille viemään kahvit ja haluaa tietenkin kurkata kaappeihin sisään ja räplätä niissä kaikkea mitä ehtii. Mutta kun juokseminen on vielä konttaamista ja ryömimistä ja kuitenkin hitaampaa kuin mun kävely, vauva ehtii paikalle vasta juuri kun laitan kunkin kaapin ovea kiinni. Vauva on niin kuin se sarjakuvan ukko, jota Pink Panther tai joku jekuttaa lompakolla, johon on sidottu naru: aina kun ukko on saamassa lompakon kiinni, Pink Panther vetää sen narusta taas hiukan kauemmas. Mutta vauva ei tästä lannistu, ehei, vaan se nyssyttää perässä innostuneesti huohottaen taas heti kun menen seuraavaan paikkaan.

Vauvalla on nykyään myös koko ajan kieli ulkona. Se oppi joitakin viikkoja sitten näyttämään kieltä pyynnöstä, ja nyt mietin, pyysimmekö kielennäyttämistä niin usein, että se ajatteli että on vaivattomampaa vain roikottaa sitä suun ulkopuolella koko ajan. Tämäkin on tietysti hauskaa: se näyttää ekstrakeskittyneeltä touhutessaan kieli keskellä suuta. Ihan kuin joku pikku keksijä tiedemies.

Nyt olemme vihdoin päättäneet hääpäivän ja tehneet tilavarauksen ja varanneet vihkijän ja minä olen tilannut hääpuvun. Olin kirjoittanut tähän kohtaan luonnosvaiheessa että “nyt olemme vihdoin TOIVOTTAVASTI JUMALAUTA VARANNEET JO SEN TILAN???” heh. Olipa tyydyttävää saada pyyhkiä se pois. Asiat etenevät! Kirjoitan hääsuunnittelusta lisää ihan erikseen myöhemmin.

Lisäksi me myytiin meidän asunto! Tai siis: hyväksyttiin ostotarjous. Asunto ei suinkaan ole vielä myyty. Olen innoissani, mutten aio nuolaista ennen kuin tipahtaa. Jos olemme jotakin oppineet näinä viime vuosina, on se se, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Mutta siis meillä ei myöskään ole vielä uutta asuntoa kiikarissa, joten raivokas metsästys alkaa än yy tee nyt. Avainten luovutus on 30.4., joten aikaa ei ole ihan ylettömästi (sanon, mutta tarkoitan että aaaaaaaaapuaaaaaaa). Kirjoitin eilen Instagramiin, että olen päättänyt, että tämän vuoden teema on se mikä autokoulussa kiellettiin: nopeat liikkeet suurissa tilannenopeuksissa. Häät järjestetään aika pikaisella aikataululla ja näköjään nyt muutetaankin aika pikaisella aikataululla (“aika pikaisella”, sanon, mutta tarkoitan että ffffuuuu aaaapuaaaa oikeestiiiii). Vauhti se on mikä kannattaa (sanon, mutta siis aaaaapuaaaaa kannattaako????).

Lopuksi minulla on viesti vastasyntyneiden vanhemmille: se helpottaa.

Olin tässä yhtenä päivänä vauvan kanssa kahdestaan liikkeellä. Meidän piti lähteä karkuun, koska asunnossamme pidettiin näyttöä, ja Tuomas oli pelireissulla. Lähdön hetkellä oli vauvan nukkumaanmenoaika, ja se on aina nukahtanut hyvin vaunuihin, joten laitoin vaan selkänojan alas ja verhon eteen, ja tsädäm se nukahti alta aikayksikön. Menin syömään lounasta ostoskeskuksen meluisaan ravintolaan ja tajusin yhtäkkiä, etten enää pelkää että vauva heräisi kesken kaiken. Miten ihanaa! Kahdella tavalla: a) vauva ei enää herää ellei se ole nukkunut tarpeeksi. Pienempänä se aina heräsi jos tultiin ulkoa sisälle tai vaunujen liike loppui. Nykyään se herää vasta kun se on nukkunut sen tarvittavan puolitoista tuntia ja b) vaikka vauva heräisi, en enää pelkää, koska sen saa pidettyä tosi vähällä tyytyväisenä. Ei ehkä kovin pitkään, mutta ainakin niin kauan että saa lounaan syötyä. Sitä voi istuttaa syöttötuolissa ja sille voi antaa naksuja, ja riippuen ravintolasta myös jotain omalta lautaselta (oon antanut esim avokadoa ja leipää. Ja vettä, vesi on iso hitti meidän vauvan elämässä. Se rakastaa vettä ja on ihan valtavan ylpeä aina juotuaan sitä kulauksen). Se seurailee kiinnostuneina muita ihmisiä ja naurattaa usein viereisiä pöytiä, ja sen seurassa on oikeasti ihan kiva olla.

Sanon tämän siksi koska silloin kun jäin vauvan kanssa yksin kotiin ja halusin käydä vaikka lounaalla, pelkäsin koko ajan että se herää, koska se ei viihtynyt oikein vaunukopassa hereillä. Sitä olisi täytynyt pitää sylissä, ja vaikka sekin toki onnistuu, voi se tehdä syömisestä vaikeaa ja vähintään sellaista ettei se ole kovin rentouttavaa. Jos sulla on vauvan kanssa sellainen olo, tämä viesti on sulle: pian on paljon kivempaa.

Yhdeksänkuukautinen vauva

• kävelee tukea vasten like a boss

• on oppinut konttaamaan, vaikka olin varma että se jättäisi sen vaiheen väliin

• tutkii ympäristöään aivan uudenlaisella kiinnostuksella, ja katselee yhtäkkiä paljon ylöspäin ja kattoon. Sitten sille tekee mieli sanoa että katso se on lamppu, enkä enää yhtään ihmettele, että monen lapsen ensimmäisiä sanoja on “lamppu”

• syö nykyään jo viisi kiinteää ateriaa päivässä, eikä se ole mun mielestä yhtään niin raskasta kuin alun perin pelkäsin

• on siirtynyt housuvaippoihin!! Ja se on järkyttävää koska öö mihin meidän pikkuvauva meni, mutta myöskin siksi että olimme opetelleet rullaamaan teippivaipat uskomattoman tiukkoihin pikku paketteihin – ja housuvaipoissa on vain yksi teippi eikä se onnistu!! En kestä että vaipparoskis täyttyy niin paljon nopeammin näin.

Yhdeksänkuukautisen vauvan äiti

• on hakenut unelmien työpaikkaa, muttei päässyt edes haastatteluun. Taitaa olla työnhakutaidot aika ruosteessa (en voi uskoa että jossain entisessä elämässä autoin ihmisiä työhakemusten ja ansioluetteloiden tekemisessä ihan työkseni)

• aikoo pian päästää vauvan yökylään isovanhemmilleen

• aikoo sekä syödä ravintolassa että käydä kylvyssä että halailla puolison kanssa että katsoa elokuvia että nukkua toki makeasti kun vauva on yökylässä

• tiedostaa hyvin ettei pysty todennäköisesti tekemään yhtään em. asioista muttei välitä: aikominen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin tekeminen.

Vauva on jo seitsemän kuukautta! Aika menee kyllä niin tiedätte-kyllä-miten. Kohta se valittaa jo kotitöistä!

Previously on baby posts: uusi sänky, työttömyys, imetyskriisi a.k.a. “pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vähän tissiä”.

Vauvan täytettyä puoli vuotta tapahtui hirveästi asioita: nyt sille sai alkaa syöttää uudenlaisia asioita (tosin en aluksi saanut oikein aikaiseksi, kun se sose- ja puurohomma toimi niin hyvin etten jaksanut alkaa tehdä suuria muutoksia), vaunukoppa vaihtui ratasistuimeen (Googlen perusteella jotkut tekevät tämän jo tosi paljon aiemmin ja toiset tosi paljon myöhemmin. Itse kysyin ammattilaiselta, eli Wauvakaupan henkilökunnalta, voiko istuimen jo vaihtaa, ja sain siunauksen) ja vauvaa sai alkaa istuttaa syöttötuolissa. Se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan, sillä lailla että pitää istuimen laidoista tai tarjottimesta kiinni. Se on huvittavaa, koska se näyttää pitävän jotakin todella ponnekasta puhetta puhujanpöntöstä käsin. Vauva for president!

Odotimme monta viikkoa, että vauvalle tulisi hampaita. Sen ruokahalu sahasi eestaas, ja se oli toisinaan tosi kärttyinen. Pari päivää ennen joulua puolisoni kuuli kolistelua mukia vasten maitoa vauvalle hörppyyttäessään. Kyllä vain, siellä pilkotti pienen pieni hampaan kulma! Olin (ja olen) hirveän ylpeä vauvasta. Se on niin taitava! Osasi tehdä itselleen hampaan! Hammas on ihan perkeleen terävä, ja mua huvittaa että me pestään se – ei hampaat, vaan yksi hammas – joka aamu ja ilta.

Vauvan ensimmäinen joulu meni tosi kivasti. Oltiin Tampereella hotelli Ilveksessä muutama yö, ja käytiin jouluaattona ja -päivänä syömässä mun vanhemmilla. Ilveksestä oli tosi kauniit näkymät, ja käytiin Tuomaksen kanssa allasosastolla uimassa monta kertaa. Vauvalla ei vielä oo uikkareita, joten kylvettiin vuorotellen. Ilveksessä ois kyllä ollut myös lasten allas! Vauva sai ihanan maltillisesti lahjoja (emme hankkineet sille itse mitään) ja se jaksoi tosi hyvin juhlia joulua syleissä ja lattialla ja syöttötuolissa.

Jouluna vauva oppi myös menemään konttausasentoon, muttei vielä osaa liikkua siinä mihinkään. Nytkyttelee kyllä taitavasti ees taas! Oletamme, että konttaaminen alkaa pian.

Eikä siinä vielä kaikki: vauvalle alkoi kasvaa tukka! Se on hentoista ja joka valossa eri väristä, mutta se kasvaa tiheästi, enkä malta odottaa, millainen siitä tulee. Mutta nyt sitä voi jo vähän pörröttää, vaikka etäältä (eli noin puolen metrin päästä) vauva näyttää edelleen ihan kaljulta. Lisäksi vauvan silmät ovat taas vaihtaneet vähän väriä. Musta tuntuu, että ne ovat edelleen saman väriset, mutta vaaleammat kuin ennen.

Mitään merkkejä istumaan nousemisesta ei vielä ole.

Minä palaan nyt töihin, tai siis yritän kovasti keksiä itselleni tälle vuodelle jotakin töitä, ja Tuomas jää vauvan kanssa kotiin. Vielä viime vuoden puolella mua hirvitti koko ajatus, ajattelin että hyi ei, vauva on vielä niin kauhean pieni ja miten niitä töitä edes tehdään, mutta totuuden nimissä minusta on ihanaa alkaa olla taas itsenäinen aikuinen. Tilanne voisi olla toinen, jos mulla olisi jokin aikaan ja paikkaan sidottu työ, ja vauva pitäisi joka aamu jättää sänkyyn tuhisemaan, mutta koska voin lähteä kotoa milloin tahdon ja olla pois vaikka vaan muutaman tunnin, ei mulla ole minkäänlaista tuskaa tästä erosta. Toisaalta en saa vielä mistään mitään palkkaakaan joten win-lose, heh.

Viimeksi kerroin siitä, että ostimme lapselle oman sängyn, suomalaista designia (hyvä me), käytettynä (hyvä me), ja palkkasimme korttelin huonekalukorjaajan maalaamaan sen uusiksi (hyvä me, plus siitä tuli tosi kaunis). No nyt olemme myös siirtäneet huonekaluja uusiin paikkoihin ja konfiguroineet kämpän sellaiseksi että sänky mahtuu makuuhuoneemme nurkkaan. Lapsi ei ole kuitenkaan vielä nukkunut silmäystäkään siinä, että sinänsä ihan turhaa vouhotusta kaikki. Mutta en tosin ole ehtinyt yrittääkään kuin kerran: ollaan nukuttu aamun ensimmäiset päikkärit lähes joka kerta lapsen kanssa, joten sen nukuttaminen meidän sänkyyn meidän viereen on helpointa (plus se nukkuu pidempään, jos joku nukkuu sen vieressä. Ittellä sama), toiset päikkärit ollaan yleensä liikkeellä, ja kolmansia päikkäreitä vastaan se taistelee niin paljon, että kaikki keinot on käytettävä, ja toimivin niistä ei ole uuteen paikkaan nukuttaminen. Että tuota… No, ehkä vielä jonakin päivänä me saadaan se nukkumaan omaan sänkyyn.

(Luin jostain, että tämän ikäisenä vauvat usein taistelevat lähes kuolemaan saakka päivän viimeisiä nokosia vastaan, ja että vanhempien kannattaa tehdä kaikkensa, jotta saisivat vauvansa kuitenkin nukkumaan. Että niiden ryökäleiden ei saa antaa huijata vanhempia luulemaan etteivät ne enää tarvitse kolmansia päikkäreitä, koska ne kyllä tarvitsevat sellaiset vielä. Ne voi vaikka viedä ajelulle tai mikä nyt ikinä juuri omalle vauvalle toimii. Niin olen sitten kuunnellut tätä neuvoa vaikken tiedä mihin se perustuu, lol.)

Nyt kun vauva liikkuu jo aika omatoimisesti pitkin kämppää, se pääsee jo repimään ja käpäilemään kaikkea, mihin sillä ei aiemmin ollut pääsyä. Eniten kiinnostavat kaikenlaiset saranat, ruuvit ja kolot, sekä jokainen kori, jossa on mitään, mitä voi repiä (vauvan lelukori, minun villasukkakorini ja pöydän alla oleva säläkori, jossa on tavaroita joille en keksi paikkaa, kuten kipukoukku ja kangaskassi ja vauvan nimiäislahjaksi saamat kengät laatikossa). Hyvin usein vauvan löytää myös eteisestä mutustelemasta minun mustavalkoisia Vansejani (ne tuntuvat olevan hänen suosikkikenkänsä, ja sattumoisin nuo edellämainitut nimiäislahjakengät ovat samanlaiset. En malta odottaa että voimme käyttää mustavalkoisia Vansejamme yhtä aikaa, yhyyyy) ja keittiöstä nuolemasta rikkalapiota (vauva rakastaa rikkalapiota, lähes yhtä paljon kuin telkkarin säätiedotuksia). Tämä on johtanut siihen, että vauvaa tulee komenneltua ja kiellettyä aiempaa useammin – ainoa ongelma on se, ettei se vielä oikein ymmärrä sellaista. Oonkin tajunnut, että tää on aika ihanaa aikaa vauvan elämässä, kun se ei vielä koe häpeää tai nolostumisen tunnetta. Kun se tekee jotain mitä ei saisi, ja saan sen kiinni ja torun sitä, se vaan jatkaa sen kielletyn asian nuolemista ja katsoo minua ihan että vau miten hienosti heilut ja huudat siinä äiti.

Mutta tällä kaikella on yllättävä kultareunus: pistorasiat ja johdot ovat toistaiseksi saaneet olla melko rauhassa!

Edit: kirjoitin tuon äskeisen tekstin kahvilassa, ja kun pääsin kotiin, vauva hyökkäsi heti sähköjohtojen ja pistorasioiden kimppuun. Siis kirjaimellisesti löysin sen töpseli suussa pöydän alta. Se rontti aistii jotenkin mitä minä tänne kirjoittelen!

Hyviä uutisia: imetyskriisini on tullut vihdoin päätökseen. En enää imetä – paitsi joskus harvoin öisin, mutta minusta tuntuu että se on lähinnä tissin tuttina käyttämistä, lohduksi, eikä varsinaista ruokailua. Yhtenä päivänä vaan kävi niin, että oltiin liikkeellä niin paljon etten ehtinyt imettää, ja huomasin sen vasta nukkumaan mennessä. Seuraavana päivänä ajattelin että no, ehkä en imetä tänäänkään, ja siihen se vaan loppui. Lopulta kaikki kävi siis hyvin luonnollisesti – eikä ihme, sillä musta tuntuu, että imetys on ollut enemmän mun kuin vauvan puuha. Se ei ole vaikuttanut kaipaavan sitä ollenkaan. Ja sitten siitä voi kuitenkin vielä vähän pitää kiinni tarjoamalla rintaa lohduksi yöllä. Plussaa on myös se, ettei vauva unissaan tajua purra nänniä uutuudenkiiltävällä hampaallaan. Se on pari kertaa hereillä ollessaan tehnyt niin, ja jumalauta että se teki kipeää. (Pari kertaa juuri siksi, ettei se tajunnut kun toruin sitä ja kielsin tekemästä niin toiste.) Ajoitus on siis tosi hyvä: ei tarvitse pelätä naskaleita nännilihassa.

Loppuun pieni yhteenveto:

Seitsenkuinen vauva…

• jokeltelee jo monin tavoin: papapapa, tätätätä, puh, puh, prllöyyy jne

• haluaisi seistä ja olla jaloillaan ihan koko ajan. Jos sen yrittää laskea lattialle mahalleen tai istualleen, se työntää jalat luotisuorina alas niin että kaikki muu kuin seisominen on mahdotonta

• riipii ja raapii nukahtaessaan edelleen äidin tukkaa ja naamaa, jos se sattuu olemaan siinä lähellä

• tarvitsisi asun, johon on ommeltu mikrokuituliina rinnuksiin. Se on nuohonnut kämpän kaikki nurkat ja on jatkuvasti kaikenmoisen pölyn ja nöyhdän peitossa

Seitsenkuisen vauvan äiti…

• suunnittelee jo yötä erossa vauvasta

• ei keksi tähän oikein mitään muuta koska tämä postaus on jo yli viikon myöhässä hups.

Vauva on jo puolivuotias! Vitsi aika menee vauhdilla. Kohta se pääsee jo eläkkeelle!

Viime kerralla: koko perheen korona, suun jänteiden leikkaus, nukkumissekoilua ja ajatuksia töihinpaluusta.

Mun on oikeasti vähän vaikea uskoa että meidän pikku kukku on jo puolivuotias. Se syö jo kiinteitä, ryömii pitkiä (eli kahdenkymmenen sentin) matkoja ja on aloittanut hitaan mutta varman hammastuotannon (tämä ei ole mitään tehotuotantoa, vaan artesaanihommia).

Viralliset puolivuotispotretit.

Me ostettiin Torista sille oma sänky (tähän asti se on nukkunut mun vieressä meidän sängyssä, myös päikkärit). Olin saanut naapurilta vinkin ja päättänyt jo ennen vauvan syntymää, että hankin sitten Ava Roomin sängyn, koska se on pienempi kuin pinnasängyt yleensä, eli se saattaa jopa mahtua meidän piskuiseen makkariin. Kun sängyn hankinta alkoi tulla ajankohtaiseksi, menin etsimään sitä netistä – mutta nettisivuja ei enää löytynytkään. Firma oli mennyt konkurssiin (ja saamieni tietojen mukaan se ei ole mikään ihme: asiakkailta on otettu rahat, muttei koskaan toimitettu tuotteita. Plääh). Mutta onneksi löysin sängyn Torista, ihan muutaman korttelin päästä – ja tosi edullisesti. Niin edullisesti että oikeutin itselleni sen maalauttamisen ammattilaisella. Meidän korttelissa on huonekalukorjaamo, johon vein sängyn. Siellä se on nyt maalattavana, ja kukku pääsee jouluksi omaan sänkyyn! (Jos se siis kelpuuttaa sen, heh.) Odotan kovasti myös sitä, ettei mun tarttis enää herätä aamulla siihen, kun vauva rutistelee teräväkyntisillä pikku kätösillään mun nenää. Se rutistelee sillä lailla vähän kaikkea, ja se on meistä tosi suloista. Se ikään kuin tunnustelee, miltä kaikki tuntuu, ja kokeilee millainen ääni rutistellessa ja rapsutellessa lähtee. Sohvasta lähtee kraah kraah kraah, äidin nenästä uh ih auts.

Helsinkiin saapui talvi. Uusi säätila toi eteemme ihan uusia ongelmia: miten vaunuilla pääsee lumessa eteenpäin (niihin myydään talvirenkaita. Se naurattaa mua jostain syystä hirveästi), millä hoitaa vauvan pakkasesta rohtuneita poskia (no rasvalla tietty), miten eväsmaito säilyy vaunun säilytyskopassa jäätymättä 13 asteen pakkasessa (tai no siis ei se umpeen jäätynyt, mutta oli tosi kylmää, enkä oo koskaan vielä joutunut missään lämmittämään vauvalle maitoa), ja suurin: miten vaunuissa hyvin nukkuva vauva saadaan pysymään unessa sekä pakkasessa että sisällä, kun sille on puettu miljoona kerrosta vaatetta päälle ja sisällä on kuuma. Vauvan pukeminen on ollut musta alusta asti vaikeaa, ja pakkaskelien tultua se on ollut vielä vaikeampaa. Onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli se sellainen pukemis- ja lämpötilataulukko for dummies, olen ihan aidosti käyttänyt sitä tosi monta kertaa. Mutta silti: hyvä kun osaan pukea itseänikään erilaisiin säihin. Vielä vähemmän vauvaa! Siksi vauvoilla on varmaan aina niin helvetisti kamaa mukana. (Ja siitä muistankin, että meidän pitänee pian hankkia ihan oikea hoitolaukku. Ilmaiseksi saatu Libero-laukku alkaa vedellä viimeisiään, eikä siihen mahdu kaikki ne kamat, mitä rausku tarvitsee.)

Pari viikkoa sitten vauva alkoi ryömiä. Se ihan yhtäkkiä vaan hilasi pikku kroppaansa käsivarsilla viisi senttiä eteenpäin! Se on tietty ihan luonnollista, ja tällä tavalla oppiminen tapahtuu, mutta on musta silti aivan häkellyttävää, että yhtenä päivänä se ei osaa jotakin asiaa, ja seuraavana päivänä se vaan pumps tekee sen. Se liikkuu toistaiseksi hyvin lyhyitä matkoja, mutta ottaa kyllä tilan jokaisen tuuman haltuun möyriessään ja kieriessään meidän olkkarin lattialla. Ja jostain syystä se menee aina lipaston tai sohvan tai pöydän alle, oikein hakeutuu peruuttamalla niihin hankaliin paikkoihin, joissa nuppi kalahtaa takuulla johonkin terävään kulmaan? Tykkää haasteista varmaan. Mutta siis nyt alan tajuta, että meidän pitää tehdä asap jotain babyprooffaustoimenpiteitä. Ehdin varmaan räpyttää silmiäni kolmesti, kun se jo kiskoo pöytäliinoja, kaivelee laatikoita ja työntää kielensä pistorasioihin.

Minusta on ihanaa, että vauva syö nyt kiinteitä. Sen syöminen on tosi söpöä ja olen siitä valtavan ylpeä. Mutta aluksi kiinteiden syöminen stressasi mua ihan hirveästi, koska kukaan ei oikein neuvo, miten asiassa pitäisi edetä. Sanotaan vaan että maisteluannoksia voi alkaa tarjota, mutta mitä sekin tarkoittaa? Ja miten siitä siirrytään siihen, että ateriat ovat ns. kokonaisia? Ja millaisia määriä tuollainen pikku kukkunen syö? Ja kun tästä kysyy, vastaus on että “annoksia voi antaa vauvan tahtiin” tms höttöä. Vauvathan ovat vähän hölmöjä ja voivat helposti syödä liikaa – tai kieltäytyä ruuasta esim siksi että on kakkahätä, eivätkä siksi ettei olisi enää nälkä. Vauvan tahti on ihan pilipalijazzia. Plus poikkeuksetta on joka kerta käynyt niin, että kun olen antanut vauvalle jotakin syötävää, oli se sitten kiinteää tai maitoa, ja se vaikuttaa siltä että se haluaisi lisää, on se menettänyt ruokahalunsa siihen mennessä kun olen saanut sille lisää ruokaa lautaselle tai pulloon. Tulkitse siinä nyt niitä viestejä sitten. Mutta! Olen omine neuvoineni nyt tehnyt niin, että vauva saa tällä hetkellä kolme kiinteää ateriaa päivässä, aamulla, päivällä ja illalla, jonkun sellaisen itse kehittelemäni määrän joka ei perustu mihinkään, ja niiden välissä kaksi pelkkää maitovälipalaa. Jossain välissä lisätään niihin välipaloihinkin sitten sosetta. Kai? (Miksi tämä on niin vaikeaa????)

Paljon on taas tapahtunut, mutta ihan kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut: kamppailen edelleen imetyskriisissä. “Jee”. Vauva on saanut jo pitkään suurimman osan maidosta pullosta, koska oma maitoni ei kerta kaikkiaan riitä. Ja nyt, kun se syö kiinteitä kolme kertaa päivässä, on ruokailuhetkissä aika monta liikkuvaa osaa: ensin vasen tissi, sitten oikea tissi, sitten pullo, sitten puuro tai sose – ja olisi tosi helpottavaa, jos yhden niistä voisi jättää pois (ja se yksi olisi tietenkin imetys). Ja niin minä aina ajattelenkin: olen ihan että hei, tällä kertaa jätän imettämättä. Mutta sitten kun ruokailun aika tulee, mieleeni hiipii ajatus että “pitäiskö kuitenkin kokeilla jos se ottaisi vähän tissiä” ja vastaukseni on aina että “joo kyllä ehdottomasti pitäis”. En uskalla päästää imetyksestä irti, vaikka haluaisin. Mua on toden teolla yllättänyt, miten tunteisiin menevä asia imetys on, vaikken koekaan imettäessäni mitään euforiaa tai syvää yhteyttä vauvaan. Imetyksestä tuntuu tosi hankalalta luopua, vaikka se varmaan helpottaisi meidän kaikkien elämää. Lisäksi, kun vauvan sänky on maalattu, haluaisin että se alkaa nukkua siinä, ja olisi kiva jos vaikka yösyötöt voisivat pikku hiljaa kadota. Saisimme ehkä kaikki nukuttua vähän paremmin. Mutta siis hmm pitäiskö vielä kuitenkin kokeilla jos se ottais vähän tissiä?

Mun kihlatulla loppui nyt sitten työt (työnantaja meni konkurssiin, jos muistatte), joten hän on muutaman viikon työttömänä ja aloittaa sitten vanhempainvapaat. Se tarkoittaa siis sitä, että mun pitää palata jo tammikuussa töihin. Huomaan, että kaipaan vähän jo päiviä, jolloin voisin tehdä aikuisten asioita ja olla ilman vauvaa, mutta muuten töihinpaluu aiheuttaa lähinnä huolta, kun eihän mulla ole mitään työtä mihin palata. Yritän kehitellä joitakin projekteja, mutta vauva vie edelleen mun aivokapasiteetistani suurimman osan, enkä oo ihan terävimmilläni tai kekseliäimmilläni. Töitä saa siis tarjota! Jos tarvitsee jonkun ei-niin-kekseliään-tai-terävän tyypin hommiin heh. Eiköhän ne aivotkin ala pikku hiljaa sitten palautua (toivon todella niin).

Tuntuu, että vauva oppii nyt uusia taitoja ihan pikakelaustahtiin (tässä asiassa vauvan tahti on jotain speed metalia). Pari päivää ennen puolivuotissyntymäpäiväänsä vauva oppi taidon, jonka en edes tajunnut olevan taito: pudistamaan päätään. Aluksi se teki sitä lähinnä silloin, kun ei enää halunnut maitoa, ja olin ihan että vauuuu, se osaa sanoa ei jo noin pienenä vaikka itsellä olisi siinä vielä nelikymppisenäkin opittavaa, mutta sitten se alkoi sheikata nuppiaan muulloinkin – myös unissaan. Luulen, että pudistaminen tuntuu vauvasta kivalta, koska sillä saa pään vähän sekaisin hetkeksi :D

Samoihin aikoihin vauva oppi kiljumaan – ja sekös vasta huvittavaa onkin. Nyt se siis pudistaa päätään ja kiljuu kuin heikkopäinen yhtä aikaa, ja jos en tietäisi että se on vaan innoissaan uusista taidoistaan, kutsuisin varmaan manaajan. On nimittäin melko riivatun kaltaista touhua.

Luulen myös, että se tekee nyt hampaita. Se on ollut viikon verran oudosti kärttyinen, syönyt vähän huonosti (ruokaa siis – muuten se mälvää kyllä kaikkea: tuolien jalkoja, kaappien reunoja, joulukalenterin kulmaa, meidän varpaita) ja kuolannut litroittain. Se kuolasi paljon jo aiemminkin, mutta nyt sitä tulee kuin hanasta, ja alahampaiden paikat ovat selvästi näkyvillä. Odotan hampaiden tuloa yhtä aikaa valtavasti, ja toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Sitten kun sillä on ne pienet naskalit suussa, ei se enää ole semmoinen ienlihasta tehty pikku vauveli, yhyy. Plus: pelkään miten mun nännien käy, koska pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vielä vähän tissiä.

Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen on tosi ihanaa, että vauva osaa niin paljon asioita. Se viihtyy lelujaan lattialla tutkien jo tosi pitkiä aikoja, ja vedän takaisin lausuntoni siitä, että meillä on vauva jota pitää koko ajan viihdyttää. Pienempien vauvojen vanhemmille haluan siis sanoa, että hyviä juttuja (ja vapaita käsiä) on tulossa. Hang in there!

Puolivuotias vauva

• on hirveän hyväntuulinen: joka kerta kun menen sen kanssa jonnekin missä on muita ihmisiä, ne kysyvät ”onko se aina noin iloinen?”

• ryömii, kiljuu ja pudistaa päätään, ja osaa hienosti mennä jo omine päineen lelukorille kaivelemaan sieltä kaiken ulos

• rakastaa aamutelkkarin säätiedotusta

• vihaa kun sen naamaa pyyhitään, ja alkaa rupistaa kasvojaan jo kaukaa, kun näkee jonkun tulevan kohti esim talouspaperin kanssa

• tekee jo niin usein sitä draw me like one of your french girls -potkashow-asentoa, että olen varma, että se alkaa kohta istua (olen myös varma että olen väärässä)
  

Minä

• yritän puolisoni kanssa tosi kovasti kutsua vauvaa omalla nimellään, jotta se joskus tajuaisi että sen nimi ei ihan oikeasti ole kukku

• epäonnistun jatkuvasti edellisessä

• haaveilen häistä

• haaveilen muutosta

• haaveilen rahasta jolla voisi toteuttaa edelliset.

Vauva on jo neljä kuukautta! Aika menee niin – arvaatte kyllä – nopeasti. Kohta se maksaa jo veroja!

Previously on kk-postaukset: vauva sai nimen, oppi nauramaan ja minä täytin neljäkymmentä.

Kuukauden aikana kaikki on muuttunut – mutta toisaalta kaikki on ennallaan. Vauva on yhtäkkiä ihan oikea vauva, ei enää pelkkä möykky, vaan sellainen pikku ihminen, joka nuppi huojuen ja kuolaa valuen osallistuu jo arkeen. Mulle yksi iso viime viikkojen juttu on se, että vauvalle on alkanut muodostua vihreää ja ruskeaa silmiin. Sille saattaa siis tulla kuin tullakin mun silmät (vauva on täysi hiilikopio isästään, joten oon ihan over the moon jos sille muodostuu edes joitakin mun piirteitä)!

Viralliset nelikuukautispotretit.

Toinen iso juttu viime viikoilta on se, että mun rakas sussuni Tuomas kosi mua syntymäpäiväni iltana, ja koko syyskuu paineltiin sormukset sormissa ilman, että juuri kukaan huomasi asiaa. Kosinta siis tapahtui jo ennen edellistä kuukausipostausta, mutten tietenkään voinut kertoa siinä vielä mitään, koska haluttiin ilmoittaa meidän lähipiirille ensin. Ajattelin, että kaikki huomaisivat meidän sormukset heti, koska etenkin vauvan myötä meiltä on kyselty niin paljon, että aiotaanko me mennä naimisiin, mutta juuri kukaan, ainakaan mun perheeni tai läheisimmät ystäväni eivät huomanneet yhtään mitään. Paljastin uutisen mun ja ystäväni Janitan yhteisissä synttärijuhlissa, kun pelattiin sellaista kumpi-peliä: kumpi on syntynyt Tampereella (en minä), kumpi on käynyt miekkailutunneilla (minä), kumpi on opettanut kumpaa polttamaan tupakkaa (minä Janitaa seiskaluokalla) ja niin edelleen. Janitan tietämättä olin sniikannut kysymyspatteristoon yhden, viimeisen kysymyksen: kumpaa kosittiin viime viikolla (minua). Oli ihanaa, kun kaikki olivat niin yllättyneitä! Mutta edes juhlissa ennen peliä kukaan ei huomannut sormuksia – tai ainakaan sanonut mitään. Kävimme sussun kihlattuni kanssa myös Tampereella, eivätkä mun vanhemmatkaan tajunneet, että vasemmat nimettömämme on korutettu, vaikka sormeni olivat jatkuvasti esillä (ne olivat katsos vauvan ympärillä ja kaikki katsoivat vaan sitä. Vauva stealing my thunder since 2023). Ainoa, joka pani asian heti merkille, oli Tuomaksen isä – kun mentiin appivanhempieni (!!!!) luokse syömään aikomuksenamme kertoa uutiset, Tuomaksen isä sanoi jo ovella “millos te ootte kihloihin menny” :D

Muutoin tämä kuukausi on ollut meille hiukan haastava. Heti kolme kuukautta täytettyään vauva alkoi hidastaa painonnousuaan. Stressasin maidontuotannosta ja yritin tehostaa sitä, jotta vauvan paino saataisiin taas nousuun, ja aluksi se toimikin (tai ainakin vauvan paino nousi), mutta sitten paino alkoi taas laskea. Lisäksi vauva rupesi tässä kuussa raivoamaan rinnalla ihan työkseen. Se oli tehnyt sitä toisinaan aiemminkin, mutta nyt niin paljon, että se alkoi jo haitata syömistä. Se huusi ja vääntelehti rinnalla niin, ettei se saanut mitään syötyä. En tiedä kuinka moni teistä on kokenut rintaraivareita, mutta voi saakeli että siitä tulee paha mieli. Oksitosiini eli mielihyvähormoni auttaa maidontuotantoa, ja kun sylissä on villisti kieppuva ja punaisena huutava raivokimppu, on siitä mielihyvä kaukana. Olin jo valmiiksi huolissani pikku rauskun painosta ja maidon riittävyydestä, ja nyt se sekoili tissillä niin, että maidontuotanto tyssäsi takuulla.

Sain onneksi neuvolasta ajan imetysohjaukseen. Imetysohjauksessa selvisi, että meidän imuotteet ja imetysasennot ovat ihan päin honkia. Mua vitutti. Olin joka kerta sanonut neuvolassa, että oon imetyksen sujumisesta vähän epävarma, kun ei kukaan ole meitä siinä missään vaiheessa auttanut. Olen myöskin melkein joka kerta imettänyt neuvolassa, eikä kukaan ennen tätä ollut sanonut asiasta mitään. Imetysohjauksessa terveydenhoitaja osasi välittömästi sanoa, että asento on ihan väärä, eikä vauva saa maitoa niin hyvin kuin sen pitäisi. Vauva on liian kaukana minusta ja sen imuote on tosi kapea. Myös huuli- ja kielijänteiden mahdollisesta leikkaamisesta oli puhe (olemme varanneet ajan spesialistille). Kaiken kaikkiaan meidän olisi pitänyt päästä imetysohjaukseen paljon aiemmin. Kultareunuksena terveydenhoitaja mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt näin pienen vauvan kehittyneen motorisesti näin hyvin! Minusta vauvalla ei ole mikään kiire oppia mitään taitoja, eikä se, että se on ajoissa esim varpaiden syömisen suhteen kutittele itsetuntoani. Mutta itsetuntoani kutittelee kieltämättä se että joku kehuu lasta tavalla millä hyvänsä. Onneksi ne osaavat sen neuvolassa tosi hyvin: merkinnöissäkin lukee aina että ihastuttava tai valloittava tai aurinkoinen vauva. (Toivoisin että ne joskus kirjoittaisivat minustakin jotain, mutta toisaalta pelkään että se olisi ”valloittavan” ja ”aurinkoisen” sijaan esim ”homssuinen” tai ”hermoraunio” tai ”kävi taas vessassa kahdesti käynnin aikana”.)

Oli miten oli, vauvan paino piti saada nousemaan, joten korviketta tötteröön. Ongelmaksi muodostui, ettei vauva suostunut syömään pullosta. Se irvisteli kaikenlaisille tuttipulloille niin, että luulisi minun yrittäneen syöttää sille bensiiniä. Sen vähän maidon, mitä pullosta taistelun tuoksinassa päätyi sen suuhun, se sylki pois kuin ei olisi koskaan maistanut mitään niin pahaa (yritimme syöttää sekä rintamaitoa että eri merkkisiä korvikkeita kaikenmallisista pulloista ja tuteista). Aloin olla jaksamiseni äärirajoilla, kunnes vihdoin, kahdeksan päivän (ja tuhansien pullo- ja tuttipäähankintojen) jälkeen se alkoi syödä. Huh, vauvani ei ehkä näännykään nälkään. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että se reilu viikko, minkä vauva kieltäytyi pullosta, ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta silloin kun tilanne oli ns. päällä, enhän minä tiennyt että se tulisi jatkumaan vain viikon – luulin taas että tässä sitä nyt sitten ollaan täältä ikuisuuteen, eikä vauva ikinä suostu syömään, ja sille pitää kohta panna joku maitotippa, saakeli. Onneksi tilanne kuitenkin raukesi ennen pitkää.

Imetyksen jatkumisesta oon edelleen huolissani, ja olenkin leiponut imetyskeksejä, ostanut imetysteetä ja terästänyt juomaveteni sarviapilauutteella. Olen pumpannut ja kerännyt maitoa ja lisännyt imetyskertoja ja vahvistanut ihokontaktia. Mutta nyt kun vauva saa myös korviketta pullosta, se viihtyy tissillä alati lyhyempiä aikoja (noin kaksi minuuttia kerrallaan), eikä neuvolasta oikein saa tukea. On myös kahdenlaista tietoa siitä, voiko maidontuotantoa enää tässä vaiheessa merkittävästi nostaa. Neuvolasta sanotaan että ei, imetystukiryhmissä sanotaan että voi. Yrittäminen vaatisi vielä enemmän töitä kuin olen tehnyt tähän asti, enkä tiedä jaksanko enää. Mutta olen iloinen, että imetys on saanut jatkua edes näin pitkään. Tärkeintä kuitenkin on, että vauva kasvaa, ja suoraan sanoen pulloruokinta (nyt kun se onnistuu) helpottaa osaltaan myös mun elämää. Nyt vauvaa voi ruokkia joku muukin, eikä minun tarvitse olla siinä koko ajan kiinni. Ylipäätään imetys on minusta ollut ennen kaikkea kätevää: ei tarvitse kantaa korvikkeita mukana, ei tarvitse pestä tuttipulloja koko ajan, tissimaito on ilmaista jne. Moni puhuu imetyksestä suurella rakkaudella, että saa siinä jonkinlaisen maagisen yhteyden vauvaan, mutta mulla ei ole ollut sellaista. Se on minusta ihan mukavaa, ja kuten sanottu, kätevää, mutta ei se mua mitenkään autuaan onnelliseksi tee. Silti imetyksen hankaluudet ja lopettamisen mahdollisuus herättävät tosi ristiriitaisia tunteita. En vielä tiedä mitä tapahtuu.

Lisäksi vauvalla on vähän muitakin terveyshuolia, mutten tässä vaiheessa halua kertoa niistä enempää. Katsotaan sitten, kun on saatu tutkittua, mistä on kyse. Vauva itse on kyllä tosi hyvinvoiva ja hyväntuulinen, se kasvaa ja sen vatsa toimii, ja se on aina ihan riemuissaan kun sen kanssa hassuttelee tai sille laulaa – ja olen muuten huomannut yhden söpön jutun: kun se herää päiväunilta, sen silmät ovat tavallista tummemmat, ja tykkään ajatella, että se on merkki siitä että se on vasta siirtymässä tähän todellisuuteen jostakin ihanasta unimaailmasta, jossa silmätkin ovat mustat – joten yritän olla olematta kovin huolissani.

Tämän kuukauden aikana tajusin, että meillä on aika aktiivinen vauva. Aluksi ajateltiinkin, että painonnousun notkahdus johtuu siitä, että se paitsi kasvaa koko ajan, myös kuluttaa kaiken minkä syö – kunnes sitten kävi ilmi että sen pitäisi syödä ihan toden teolla enemmän. Sen lisäksi että rausku on aktiivinen, se on myös sellainen vauva joka tarvitsee viihdytystä ihan koko ajan. Ja se on tietysti tosi mukavaa, mutta myös aika raskasta. Olisi mukavampaa, jos se vaikka makaisi ihan meritähtenä vaan matollaan jonkin aikaa silloin tällöin, eikä sille tarvitsisi koko ajan rallatella jotain (suurin osa vanhemmista varmaan tunnistaa sen, että jumalauta kaikelle on laulu: lallatilaa ai sinä olet herännyt aa, lollotiloo nyt vaihdetaan vaippa o-oo, tittidittidii tissille siis jne).

No sitten tässä neljän kuukauden kynnyksellä alkoivat tietenkin myös surullisenkuuluisat hulinat. Ymmärtääkseni hulinoissa on kyse neljäkuukautisten unisyklin muutoksesta, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että aiemmin ihan hyvin nukkunut vauva saattaa alkaa heräillä öisin ja nukkua lyhyempiä päikkäreitä. Tätä voi kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Rausku on heräillyt kerran yössä raivokkaasen karjuitkuun, mutta muuten ollaan päästy toistaiseksi melko vähällä. Mulle hankalinta on se, että samalla kun päikkärit ovat lyhentyneet, yhdet päikkärit ovat jääneet pois ja valveillaoloajat ovat pidempiä – ja se edellämainittu jatkuva viihdyttäminen liittyy vahvasti. Mutta nyt uskallan jo luottaa, että kyllä tämä tästä ennen pitkää tasaantuu.

Kävin vihdoin synnytyskeskustelun – kolme ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen. Olin odottanut keskustelua tosi paljon, koska kokemukseni synnytyssairaalasta oli tosi traumaattinen. Synnytyskeskustelu tapahtui synnytyssairaalassa, ja huoneeseen piti kulkea päivystyssalin ja vuodeosaston läpi, ja aloin itkeä jo aulassa – ja mua itkettää nytkin kun vain ajattelen asiaa. Mutta keskustelu oli silti tosi hyödyllinen, ja aika korjaava kokemus, ja tavallaan olen tosi onnellinen, ettei se tapahtunut aiemmin, tai ainakaan vielä silloin kotiutumisen hetkellä. Tarvitsin aikaa tajutakseni, millainen kokemus se minulle oli, ja oppiakseni sanoittamaan sen. Kerron tästä lisää myöhemmin, jahka saan itse synnytyskertomuksen naputeltua. (Se tulee varmaan sitten kun rausku menee yläasteelle tai jotain, lol. Niin hankala sitä on ollut kirjoittaa. Mutta yritän parhaani!)

Tämän kuukauden aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa, ja se oli ihanaa, koska huomasin, että käynti oli aika tarpeeton! Eka fyssarikäynti oli IHANA, kirjoitinkin siitä viimeksi, ja sain siellä kaiken sen infon, mitä luulin jälkitarkastuksessa saavani mutten saanut. (Kävin SUHKmamalla Riitu Rautionaholla, ja ihan maksavana asiakkaana. Suosittelen siis niin hirveesti.) Koska olin saanut fyssarilta vihreää valoa urheiluun, me aloitettiin vauvan kanssa aikuisopiston äiti-vauva-pilates. Ekalla kerralla onnistuin tekemään kokonaiset kolme liikettä. “Jee.” Tunti kestää 45 minuuttia, ja jos vauvaa täytyy juuri silloin syöttää tai nukuttaa, puolet tunnista menee auttamatta ohi. Onneksi se ei ole kovin kallis, eikä treeni sentään joka kerta mene ihan metsään: tällä viikolla sain tunnilla tehtyä ihan joka ikisen liikkeen! Yksi pilateksen parhaita anteja on kyllä muut vauvat (niiden sekoilu on niin huvittavaa) ja muut äidit (vertaistuki on paras tuki, haluaisin aina jäädä sinne juttelemaan tuntikausiksi tuttipulloista ja naistenklinikasta ja tisseistä, mutta aina on pitänyt lähteä jonnekin). Mua kiinnostaisi myös äiti-vauva-tanssi! Olen nähnyt instagramissa jenkkiläisiä tanssitunteja, joilla tanssitaan vauva kantorepussa tai -liinassa, ja sellainen kiinnostaa mua tosi paljon. Saa vinkata, jos tiedätte sellaisesta! Aikuisopistollakin on afrotanssia vauvan kanssa, mutta kurssit ovat jo täynnä.

No niin nyt minä lopetan tähän, jotta saan tämän edes joskus julkaistua. Loppuun vielä tutut listat:

Nelikuukautinen vauva on

• huomannut hihansa! On hauskaa, kun se tuijottaa kuviollisen bodyn käsivarsia ihan haltioituneena minuuttikaupalla

• oppinut hieromaan silmiään väsyneenä, ja se on minusta ihanaa, koska en muuten tunnista mitään sen “sleepy cues”

• kuolaa vielä enemmän kuin kuukausi sitten (asia jonka en uskonut olevan mahdollista)

• oppinut tarttumaan asioihin, esimerkiksi minun naamanahkaani, jos tuon sen tarpeeksi lähelle. Jos näette pikkuruisia kynnenjälkiä poskissani, tiedätte miksi

• alkanut laittaa suuhunsa ihan kaiken

• oppinut istumaan sylissä niin kuin isot vauvat eli osaa olla jo nenä menosuuntaan, eikä vaan pötkötä olalla

• niin hauska, että elän kyllä pitkään, kun saan nauraa sille sen kanssa päivittäin.

Minä olen

• alkanut käyttää taas säännöllisemmin meikkiä

• mennyt kihloihin!

• (kaksi edellistä eivät tietääkseni liity toisiinsa. Toivottavasti)

• etsinyt joka paikasta häälehtiä häidensuunnitteluinspiraatioksi, mutta niitä ei ole missään??? Pitääkö minun turvautua – luoja paratkoon – internetiin??

• oppinut tekemään ihan helvetin hyvää puuroa aamuisin

• alkanut tykätä puurosta.

Vauva on jo kolme kuukautta! Aika menee arvaatte-kyllä-millä-lailla. Kohta se saa jo tilata Ville Vallattoman! (Se oli muuten ihan kauhea juoma: banaanilikööriä ja puoli litraa maitoa??? Toivottavasti sitä ei enää tarjota missään.)

Kirjoitin viime kk-postaukseen, että odotan tätä postausta kovasti, koska kolmen kuukauden kohdalla kuulemma helpottaa. No, voin ilokseni kertoa että jo kahden kuukauden jälkeen alkoi helpottaa toden teolla! En oikein tiedä mitä tapahtui. Suurimmat itkut ehkä loppuivat, ja minä opin ehkä sietämään niitä paremmin. Pärjäsin vauvan (ja vaunujen) kanssa kitkattomammin ja aloin luottaa itseeni ja taitoihini enemmän. Vauva alkoi olla useammin hyvän- kuin pahantuulinen, ja koska aloimme olla tottuneita ja tutustuneita toisiimme, sellainen iloinen perusvire palasi arkeen. Ja vaikka vaikeita hetkiä ja vaiheita tulee varmasti vielä, runsaastikin, olen alkanut ymmärtää miksi ihmiset uskaltavat saada enemmänkin kuin yhden lapsen (aiemmin olin ihan että fffuuuu kuka haluaisi kokea tämän helvetin uusiksi).

Yhdeksänviikkoisena vauva sai nimen. Juhlimme nimiäisiä Omenapuutalolla, ja tuntuu tosi jännittävältä että ihmiset tietävät nyt mikä vauvan nimi on. Kun jotakin on pitänyt salassa niin pitkään, on vaikea hyväksyä että se on nyt vapaata riistaa. Suhtaudun nimeen vieläkin tosi suojelevasti, ja käytän sitä säästeliäästi julkisilla paikoilla, ihan kuin se olisi jokin suurikin salaisuus. Ihan hölmöä! Ehkä minä kohta totun siihen. Pääasiassa kutsun vauvaa edelleen kuitenkin pikku kukuksi. Pikku kukku kukkunen!

Kymmenviikkoisena vauva oppi nauramaan. Oli jo hyvän tovin ajan tuntunut siltä, että nauru voisi olla tuloillaan: vauva nauroi ikään kuin äänettömästi, tai hymyili sillä lailla suu auki, ja odotin naurua niin paljon että rintaan sattui. Yhtenä päivänä tein hoitopydällä jonkin rallattelun lomassa sellaista p-p-p -ääntä huulillani, sellaista paplattelua, ja vauva nauroi ääneen. Se oli maailman ihanin ääni! Minä aloin tietenkin itkeä, as you do. Siinä me sitten olimme, hoitopöydällä nauramassa ja itkemässä. Onnistuin tallentamaan pienen pätkän naurua videollekin itkemisen lomassa. Sittemmin kukku on kyllä pitänyt nauruaan aika visusti vakan alla ja päästänyt kikatuksen vain kerran-pari viikossa, yleensä silloin kun laulellaan sille sen nimeä (en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että vauvaa naurattaa oma nimi, heh). Tai sitten me ei vaan olla sen mielestä kovin hauskoja ja meidän täytyy testata toisenlaista materiaalia tähän yleisöön.

Kymmenviikkoisena vauva aiheutti meille myös paljon huolta: käytiin saman viikon aikana lääkärissä, päivystyksessä ja neuvolassa kolmen eri terveyshuolen kanssa. Kaikki on hyvin, ja on hyvä tietää, että pikkuvauvojen terveys otetaan tosi vakavasti ja päivystykseen lähetetään melko vähäpätöiseltä tuntuvien huolten kanssa, mutta siis vitsi onneksi se alkoi nauramaan tämän saman viikon aikana, koska muuten olisin ollut nk. oikeasti pois tolaltani. Vaikkei olisi alun perin huolissaan, sairaalakäynti laittaa kyllä huolet käyntiin.

Yksitoistaviikkoisena vauva kääntyi selältä mahalleen, ja olin ensin ihan että vouuu miten upeaa, ja välittömästi sen jälkeen ihan että voivvvv tähän loppui rentoutuminen. Kääntyminen on ensimmäinen merkki siitä, että vauva alkaa liikkua itsenäisesti, eikä sitä voi enää jättää minnekään (tähän asti olemme jättäneet sitä ihan huoletta mm. rappusten yläpäähän ja huoltoasemille. NO EI NY). Nyt, jos ei ole varuillaan, se kääntyy lattialla olevalta leikkimatolta eteiseen, postiluukun kautta portaisiin ja siitä ulko-ovelle, kierähtää rotvallin yli ja jää bussin alle. Sitten se unohti koko kääntymishomman pariksi viikoksi, ja huokaisin helpotuksesta – kunnes se muutama päivä sitten alkoi taas pyörähdellä vatsalleen ja eilen jumaliste siitä vielä selälleen. Kohta se hätyyttelee sitä rotvallia ihan oikeasti!

Tässä vaiheessa minä menin fysioterapiaan, ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Voi kun tällainen palvelu olisi saatavilla ihan kaikille synnyttäneille! Fysioterapeutti katsoi sektiohaavani kunnon, koska kukaan ei ole katsonut sitä ensimmäisen viikon jälkeen (multa on neuvolassa kyllä kyselty, miten haava on parantunut tai miten arpi voi, mutta en minä a) oikein edes näe sitä tai b) tiedä miltä parantuneen sektiohaavan kuuluisi näyttää) ja tsekkasi, miten kroppa ylipäätään voi synnytyksen jälkeen. Se tuntui minusta hirveän hyvältä. Sellainen tietoisuus ja tuntemus omasta vartalosta on raskauden ja synnytyksen jälkeen aika hakusessa, ja sitä tarvitsee jonkun sanomaan että hei tämä on sinun kroppasi, se toimii näin, ja ole hyvä, saat käyttää sitä.

Sitten minä täytin neljäkymmentä, ja järjestimme ystäväni kanssa ihanat yhteissynttärit majakkalaiva Relandersgrundilla. Vauva oli juhlissa alkuillasta mukana, ja tavallaan suosittelen vauvan juhliin ottamista, koska se on ihana, mutta tavallaan en, koska se varastaa kyllä kaiken huomion. Ihmiset toivat lahjoja vauvalle eivätkä minulle, luoja paratkoon!

No ei vais, ei se haittaa (paljoa). On ihanaa, että vauva otetaan huomioon! Juhlissa oli kivaa ja ihanan keski-ikäistä: lähdin kotiin joskus yhdentoista kieppeillä, ja luulin että olisin ekojen lähtijöiden joukossa, mutta juhlissa oli siinä vaiheessa enää kourallinen ihmisiä jäljellä. Meillä oli tarjolla juustokakkua ja sipsejä, ja sama soittolista kuin yhteissynttäreillämme on ollut niin kauan kuin Spotify on ollut olemassa. Harmittelin etukäteen, ettei meillä ollut hienoa cateringia tai yllätysesiintyjää, niin kuin muiden nelikymppisissä, koska olisin halunnut että juhlat olisivat jotenkin yhtä ilotulitusta, mutta meillä oli tosi kivaa, enkä ainakaan stressannut järjestelyistä kuten yleensä.

Loppuun vielä recap.

Kolmekuukautinen vauva

• elää jo vähän säännöllisemmässä rytmissä, muttei ole vieläkään kovin ennustettava kaveri

• syö nyrkkiään lakkaamatta ja kuolaa kuin bernhardilainen

• on löytänyt varpaansa ja on maailman suloisin kun se tarraa niihin ja työntää niitä suuhun

• onnistuu välillä jo tarttumaan johonkin leluun, vaikka se taitaakin olla joka kerta vahinko

• tuijottelee mielellään omaa naamaansa (kukapa meistä ei)

• tuntuu koko ajan enemmän oikealta lapselta, esimerkiksi siksi että se on saanut nimen, joka eilen vihdoin päivittyi kaikkiin järjestelmiin – esim Maisassa lukee nykyään lapsen nimi eikä enää Poika Rantanen! Outoa mutta ihanaa

• on päivä päivältä ihanampi ja rakkaampi, minkä en uskonut olevan mahdollista

Minä

• olen taas löytänyt elämänilon! Ekat pari kuukautta se oli vahvasti kadoksissa

• olen täyttänyt neljäkymmentä ja kokenut sellaista väkevää vau-minä-olen-kyllä-saanut-kaiken -tunnetta

• olen miettinyt että olisipa hauskaa, jos aikuisia tervehdittäisi samalla tavalla kuin vauvoja: niitä napattaisiin jalasta kiinni, rapsutettaisiin mahasta ja silitettäisiin poskesta tai päälaelta. Lisäksi sanottaisiin sellaisia asioita kuin “voi miten ihanasti sä hymyilet mulle” tai että “oletpas sä isäsi näköinen”

• alan jo olla ahdistunut siitä, että vanhempainvapaani päättyy vuodenvaihteessa, mitä hittoa mä alan tehdä työkseni???

• olen katsonut pari kautta Australian Ensitreffit Alttarilla (löytyy Mtv Katsomosta) ja siiiiisss rakastan, tämä on täyttänyt Remontilla Rahoiksin jättämän aukon

Siinä se! Ensi kerralla: pelätään pilaako muuttuva unisykli meidän elämän, katsotaan onko vauva kierinyt postiluukusta ulos ja tehdään elämänilotsekki.

Vauva täytti tänään kaksi kuukautta! Sanoin jo viimeksi, että aika menee tosi nopeasti, mutta siis öö joku on laittanut sen nyt kyllä pikakelaukselle. Kohta vauva saa jo äänestää tai jotain.

Previously on kk-postaukset: vauva itki, minä googletin, tutista tuli sankarini. Lue koko juttu täällä.

Toinen kuukausi alkoi järkytyksellä. Puolisoni palasi töihin sinä päivänä kun vauva täytti neljä viikkoa, ja minä olin aivan paniikissa. Luonnollisesti. Miten muka voisin mitenkään pärjätä itsekseni??

No – ekana päivänä vauva nukkui päikkärit kantorepussa, johon laitettaessa se oli aina aikaisemmin alkanut huutaa kuin syötävä, ja minä ajattelin että JES tämä pelastaa minut. Seuraavana päivänä se ei enää suostunut samaan. Pelastus peruttu. (Myöhemmin se kyllä suostui siihen taas ja on sittemmin nukkunut lukuisat päikkärit kantorepussa. Se on ollut ihan mahtava! Vielä mahtavampaa tosin olisi jos se nukahtaisi vaan itsekseen sänkyyn – jotkut vauvat kuulemma tekevät niin – ja saisin käsien lisäksi vapaaksi myös koko kroppani. Kantorepussa olevan vauvan kanssa vessassa käyminen ei nimittäin ole lempijuttuni. Mutta otan sen mitä saan!)

Oli miten oli, pärjäsimme ihan hyvin kahdestaan, ja päivä päivältä paremmin. Olin päivä päivältä paremmin najulla siitä, miten tämä vauvahomma toimii. Toisaalta olin päivä päivältä väsyneempi (guys, parenting is pretty intense). Voi vitsi miten kivaa olisi, jos tätä hommaa saisi tehdä pidempään kahden aikuisen kanssa. Pärjäämme edelleen kahdestaan päivä päivältä paremmin, mutta harmittaa, että illat ovat niin lyhyitä. Kun Tuomas tulee töistä, vauva on usein iltakiukkuinen (niin kuin vauvat ovat), se kitisee ja vaatii huomiota, ja heti pitää ruveta valmistelemaan nukkumaanmenoa. Heti pitää ruveta myös laittamaan ruokaa, ja voi jeesus, se on yksi inhokkijuttujani nykyisin, vaikka ruoanlaitto ja syöminen olivat ennen lempipuuhiani. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta harmittaa, että kumpikaan meistä ei saa oikein levätä pitkän päivän päätteeksi. Tosin osittain saamme syyttää vain itseämme: pitäisi syödä enemmän valmisruokaa tai tehdä kerralla jotain pakkaseen (mutta milloin se sinne tehdään?? Kysyn vaan). Syömme kyllä paljon puolivalmisteita: hodareista ja tortillalätyistä on tullut ruokavaliomme kulmakiviä. Kerran viikossa ostamme valmista lämminsavu- tai loimulohta ja keitämme sen kanssa perunat. Hyvin helppoa ruokaa siis, ja silti se on uuvuttaa meidät.

Kun olin ollut pari viikkoa yksin vauvan kanssa kotona, mua alkoi vituttaa, miten paljon suorittamista kaikessa koko ajan on: Cuplatonta 1-3 tippaa joka aterialla tai ainakin neljä kertaa päivässä, D-vitamiinia 5 tippaa kerran päivässä, maitohappobakteeria 5 tippaa päivässä, mutta kahdessa osassa, ettei tulisi vatsavaivoja. Sammasepäilyn vuoksi jokaisen imetyksen jälkeen pitää penslata vauvan suu puolukalla (sitä varten pitää ensin sulattaa ja tilsata puolukat) ja hieroa puolukkaa myös nänniin. Tutit ja lusikat pitää keittää jokaisen käytön jälkeen. Lisäksi imetysliivit ja harsot pitää pestä päivittäin kuudessakympissä. Ai niin ja sektiohaavaa pitää suihkutella päivittäin, ja rasvata ja hieroa neljä minuuttia joka päivä, lantionpohjan lihaksia treenata aina kun pystyy, vauvan kanssa täytyy harjoitella kantoreppua ja mahallaan olemista, ja sille pitää tietenkin antaa vauvahierontaa, kaikki tämä mielellään aamupäivisin, ja niin joo sitten pitäisi itse vielä nauttia tästä ihanasta pikkuvauva-ajasta. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä pääasiassa yksin, kun toinen on töissä. HUOH.

Mutta valittaminen kannattaa: pian vitutuksen kulminoitumisen jälkeen saatiin lääkärintarkastuksessa vapautus sammaksen hoidosta. Pitäisi edelleen tarkkailla kielen peitteitä, ja aloittaa penslaus uudelleen, jos sammas näyttäisi palaavan, mutta toistaiseksi tuttien jokakertaisen keittelyn ja puolukoiden tilsaamisen voisi unohtaa. Se jo helpotti suoritusrumbaa valtavasti. AH.

En ole itse mikään kovin suuri rutiinien ystävä, mutta vauvan kanssa ne ovat parasta mitä tiedän. Ei tarvitse arpoa, mikä sillä on, jos on olemassa jonkinlainen rytmi. Ja joskus viidennen viikon kynnyksellä musta alkoi tuntua, että vauvalla voisi kuin voisikin olla sellainen. Että yleensä se nukkuu aika hyvin läpi yön, herää aamuisin kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja sitten se nukkuu kolmisen tuntia jossakin aamupäivän ja iltapäivän välillä. Ja aina kun alan ajatella jotakin tällaista, vauva tekee ihan päinvastoin. Mutta näillä viikoilla jokin rutiininkaltainen alkoi erottua hähmäisen sekoilun seasta. Vauva on esimerkiksi aamuisin melko täsmällinen ja räväyttää ihanat silmänsä auki lähes aina tasan kello kahdeksan. Sitten se valvoo tunnin ja menee taas tunniksi nukkumaan. Yleensä. Muttei aina. Ja kaikki muu onkin sitten oikeastaan arpapeliä. (Latasin muuten viime postauksen kommenteista inspiroituneena Huckleberry-nimisen sovelluksen uni- ja syöttöaikojen seuraamiseen. Käytän sitä melko suurpiirteisesti, mutta vitsi siitä on ollut iso apu. Ilman sitä en koskaan muistaisi, kummasta tissistä olen viimeksi imettänyt tai kuinka kauan vauva on nyt ollut valveilla. Sen avulla tajuan, että jaahas tämä itku on varmaan nälkää ja jassoo nyt sillä on vissiin väsy.)

Viiden viikon kohdalla vauva alkoi myös hymyillä. Se oli hymyillyt välillä jo aiemmin, mutta nyt kun se hymyili oikeasti, voin myöntää, että aiemmat hymyt olivat vahinkoja, ja niiden aiheuttaja oli todennäköisesti kakka. Ensimmäinen oikea hymy oli sekin kakkaliitännäinen, sillä se tuli suolistoa rentouttavalle jalkahytkytykselle, mutta seuraava tuli jo äidille, ja kuusiviikkoisena vauva hymyili jo jokaiselle, joka sille leperteli. Vauvan hymyily on IHANAA. Se on kuin auringonpaiste mun sydämessä ja silkkiä mun sielussa. Enkä kestä, että se hymyilee mulle! Tulkitsen, että se tarkoittaa sitä että se rakastaa mua ihan hirveesti, eikä esimerkiksi sitä, että näytän niin hassulta että sen naama vääntyy nauruun. Vauva on hyväntuulinen ja hymyilevä pitkin päivää, mutta etenkin aamuisin, ja olen alkanut uskoa että ehkä minustakin tulee aamuihminen, kun saan tuijotella sellaista päivänsädettä heti herättyäni.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: lisääntynyt hyväntuulisuus teki varsinkin aluksi itkuisuudesta ja kitinästä jostakin syystä vielä raskaampaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyväntuulisesta hetkestä, mutta hymyt aiheuttavat sen, että ymmärrän kitinää vielä aiempaa huonommin. Kun nyt kerran osaat ja tajuat hymyillä niin miksi tuhlaat aikaasi itkemiseen, vauva?? (Kysyn tätä siltä sitten kun se osaa vastata.)

Hyvää on se, että mun oma mielialani on tasaantunut hiukan. Vuoristoradan mutkat eivät enää ole yhtä jyrkkiä kuin ennen. Vauva oli ehkä viisiviikkoinen, kun kaikki alkoi tuntua pikkuisen helpommalta, eivätkä iltaitkut enää kuuluneet normiaikatauluun vaan olivat enemmänkin poikkeus. Niitä kyllä oli, mutta itkuttomia iltoja oli enemmän. Tai ehkä yhtä paljon? En oikein osaa sanoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa. Mutta silti, aina välillä saa huokaista että jes, ehkä kaikki illat eivät olekaan ihan horroria (kunnes taas tulee seuraava). Ja kun niitä tulee, kestän ne paremmin kuin ennen.

Mutta sitten opin että kuusiviikkoiselle tulee tiheän imun kausi, ja vauva voi muuttua itkuisemmaksi. Ilmeisesti vauvoilla on tämän ikäisenä myöskin jonkin sortin kasvupyrähdys, joka voi aiheuttaa kitinää ja itkua. Lisäksi kuulin sellaisesta asiasta kuin 6-8-viikkoisen koliikkivaihe, ja olin ihan että voi nyt vittu. Mutta liima, joka piti minut kasassa, oli se että kaikki menee jossain vaiheessa ohi. 6-8-viikkoisen koliikkivaihe ei enää jatku viikolla 9 tai 10 (ehkä. Koska siis jos kyseessä olisikin ihan ”oikea” koliikki, se saattaa hyvin jatkuakin – mutta ennen pitkää sekin loppuu), ja välissä on aina itkuttomia iltoja, jolloin elämänilo palaa taas hetkeksi. Ja siis jossain vaiheessa vauva on puolivuotias ja sitten kaksivuotias ja yhtäkkiä kolmevuotias, ja sitten taklaillaan sen hetken ongelmia, ja pikku vauvan iltaitku on enää muisto vain. Ehkä jopa hyvä(hkö) muisto. Koska apua oh lord kolmevuotias tuo mukanaan varmaan koko liudan muita haasteita arggghhh. Ja lopulta en huomannut mitään tiheän imun kautta, enkä mitään tiettyä itkuisuuttakaan. Ihan tavallista epäsäännöllistä imua ja itkua sillä minusta oli.

Vauva on aivan ihana. Mutta tässä sen toisen elinkuukauden aikana olen tajunnut, että olen aiemmin ottanut perheelliset ihmiset itsestäänselvinä. En ole lainkaan ymmärtänyt, millaista taakkaa he kantavat, jatkuvasti. Kirjoitin ystävieni whatsapp-ryhmään pari viikkoa sitten seuraavan viestin (sori for these finglismis, tällä lailla minä kirjoitan kun en ajattele julkaisevani tekstiä mihinkään):

Yleisesti ottaen oon ihan in awe of people who have kids. Niinku oikeesti hatunnosto. Sillee tää ei oo helppoo. Kattelen kaikkia perheitä jätskikioskeilla ja oon vaan että MAD RESPECT GUYS. Ja sit ku näkee vaikka kolmelapsisia perheitä, joissa lapset on jo isompia, oon silleen että ei vittu noi on selvinny ja ne jopa hymyilee välillä että ehkä tää tästä. Miten sitä on aiemmin vaan nähny ihmisiä kaduilla ja ollu silleen että jaa noilla on lapsia? Nyt sitä on sillee että JAA JUMALAUTA NOI ON SUPERSANKAREITA.

Kaikki pitää miettiä uusiks ja ei niinku itsensä kautta vaan jonku toisen. Ja pitää olla koko ajan mukana ihan sikana sälää. Ja tiättekste ku on tosi vaikea joskus miettiä mitä pukis vaikka Suomen kesään? No nyt on se sama mutta potenssiin vauva, joka tuo mukanaan sellasen jatkuvan epäonnistumisen tunteen että EIH se kuolee kylmyyteen tai kuumuuteen ja omg ihmiset näkee että sillä ei oo hattua tai villasukkia jne. Niinku toki tiesin nää asiat etukäteen mutta en silleen _tiennyt_ tiennyt.

Tiedän, että kirjoitan lähinnä itsestäni vaikka tämän jutun otsikko on vauva 2 kk, mutta tämä on minun blogini ja siksi minulla on lupa kirjoittaa lähinnä itsestäni. Sitä paitsi minä synnytin sen vauvan (oon tosin vieläkin vähän epävarma: voiko vauvalle hokea että “mää sut synnytin”, jos vauva on syntynyt sektiolla? Tuntuu huijaukselta. Mutta hoen sitä sille silti. (Sulkujen suluissa disclaimer: tiedän toki että synnytys sektiolla on ihan yhtä lailla synnytys. Minusta on silti vaikea sanoa että olen synnyttänyt. Se kuulostaa siltä että on ollut jotenkin itse toimijana synnytyksessä. Itse makasin puudutettuna ja lääkittynä hyvin paikallani enkä kyllä pystynyt toimimaan millään lailla. Plus tämä heitto oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi. Minusta on vitsikästä että hoen vauvalle “mää sut kuule synnytin” koko ajan.)). Nyt oli niin paljon sulkuja että unohdin melkein mitä olin sanomassa: kertomassa mitä minulle kuuluu. Ensinnäkin mulla on alkanut olla ikävä mun puolisoa. Tiedän, että me ehditään vielä, mutta haluaisin niin hirveästi mennä sen kanssa ravintolaan ja juoda sen kanssa viiniä ja pussailla sitä baaritiskillä ja puhua jostain, mihin ei liity vauva. Täytän tässä kuussa neljäkymmentä, ja kun menemme kahdestaan ravintolaan juhlimaan synttäreitäni, aion tehdä niin. (Tosin oikeasti puhumme varmaan vaan vauvasta koko ajan.)

Olen alkanut kaivata myös meikkiä – tai oikeammin olen alkanut miettiä, että vitsi, näyttäisin ehkä aika hyvältä, jos jaksaisin meikata. Olen vauvan kaksikuukautisen elon aikana levittänyt naamaani kerran sävyttävää päivävoidetta, ja sekin oli virhe, sillä itkin sinä päivänä niin paljon, että sotkin kaiken. Jos priorisoisin meikkaamista, ehtisin kyllä, mutta priorisoin mieluummin päiväunia (eli instan selaamista) ja kodinhoitoa (eli kauppalistan, jonka hukkaan kuitenkin puhelimen muistiinpanojen uumeniin, tekemistä). Mutta kaikkein eniten priorisoin sitä, ettei mun tarvitse pestä meikkejä illalla pois (pesen toki naamani, mutta melko suurpiirteisesti. Jos mulla olisi meikkiä, siihen pitäisi oikein paneutua). Olen kyllä päättänyt, että vauvan nimiäispäivän iltana pesen sitten naamani huolellisesti, eli olen oikein suunnitellut, mitä kaikkea meikkiä naamaani lätkin. Hyvältä näyttämisestä en sitten taas mene takuuseen.

Yhtenä päivänä muuten googlasin jotain ja törmäsin termiin ”pesiminen”. Se on sitä että vauvan kanssa makoillaan vaan ihokontaktissa sängyssä ja nautiskellaan olosta. Ja olin ihan että no niin voi vittu se on jo seitsemän viikkoa enkä ole pesinyt sen kanssa ollenkaan. Laitoin päiväksi sänkyyn kaikki isot tyynyt, otin välipalapatukoita, vesipullon ja läppärin ja asettauduin vauvan kanssa sänkyyn pesimään oikein kunnolla. Se viihtyi siinä tasan 30 minuuttia. Yritin ajatella että olen minä sen kanssa varmaan pesinyt, vaikken ole osannut kutsua sitä pesimiseksi. Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, me pesitään sen kanssa joka päivä se ensimmäinen tunti, minkä se on hereillä. Laulan sille aina aamulauluna pienen pienen veturin, koska se pihisee ja puhisee ja ähkii unissaan niin paljon, varsinkin juuri ennen heräämistä.

Kaiken kaikkiaan kaksikuukautinen vauva on aivan ihana! Se on jo paljon tutumpi, ja ymmärrän sen juttuja entistä paremmin. Hyväntuulisia valveillaolohetkiä on paaaaaljon enemmän kuin kuukausi sitten, ja riemuitsen siitä, että saan sen hymyilemään. Loppuun vielä lyhyesti:

Kaksikuukautinen vauva

• on löytänyt kielensä: se esittelee ja maiskuttelee sitä söpösti

• on alkanut kuolata! Luulin että se tapahtuisi vasta myöhemmin

• kujertelee ihanasti öyyyy äyyy. Se on maailman ihanin ääni

• ”laulaa” eli huutelee mukana, kun äiti laulaa

• on siirtynyt kokoa isompiin vaatteisiin ja vaippoihin, yhyy kohta sille pitää hakea vaatteet Mic Macista (tästä huomaa että täytän kohta neljäkymmentä: nuorisokauppareferenssini ovat 90-luvulta)

• näkee selvästi jo kauemmas ja seuraa kiinnostavia asioita silmillään

• on alkanut imeä nyrkkiä! Siitä kuuluu söpö ääni

• kuuntelee kaikkea tosi tarkasti, ja se on hyvä: vanhemmat pystyvät siirtämään vauvan huomion kitisemisestä vaikkapa hassuun pärryyttelyääneen

• nauttii vauvahieronnasta ja pierujumpasta

• juttelee aamuisin hirveästi

• on kasvattanut ripset! Ne ovat niin suloiset

• ei ole vieläkään tehnyt yksiäkään niskapaskoja (jesss), mutta muutamat ujot alaselkäturahdukset on koettu (not so jesss).

Äiti

• on jo vähän enemmän sinut vauvan itkujen kanssa (tai sitten niitä on vähemmän?), vaikka vieläkin ne aiheuttavat sydämeen sellaisen pakonomaisen ynngghh-minun-pitää-tehdä-kaikkeni-auttaakseni-vauvaa -ahdistuksen

• on vihdoin hankkinut jumppapallon, jota vastusteli pitkään (se vie tilaa pienessä asunnossa ja on ruman näköinen – mutta on varsin hyödyllinen hyssyttelyyn, ja nätti värikin löytyi)

• on oppinut nukuttamaan vauvan: hytkyttely (se jumppapallo, seriously), rätti naamalle (tai siis silmien peitoksi) ja tarvittaessa tutti – magic combo

• uskalsi lähteä vauvan kanssa kahdestaan mökille (mökillä oli siis paljon porukkaa, mutta neljän tunnin junamatka molempiin suuntiin piti tehdä kaksin) ja on itsestään tosi ylpeä

• havaitsi että vauvahan tykkää matkanteosta ja nukkuu hyvin sekä autossa että junassa

• tajusikin yhtäkkiä että tämä itsestä kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin aika cringe, muttei jaksa millään kirjoittaa tätä uusiksi lol sorryyyy.

P.S. Ensi kk-postauksessa vauva on jo kolme kuukautta, ja tosi moni on sanonut että kolme kuukauden kohdalla alkaa helpottaa, joten olen varma, että tulossa on pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Riiiiigghhttt?