Vauva 3 kk

Vauva on jo kolme kuukautta! Aika menee arvaatte-kyllä-millä-lailla. Kohta se saa jo tilata Ville Vallattoman! (Se oli muuten ihan kauhea juoma: banaanilikööriä ja puoli litraa maitoa??? Toivottavasti sitä ei enää tarjota missään.)

Kirjoitin viime kk-postaukseen, että odotan tätä postausta kovasti, koska kolmen kuukauden kohdalla kuulemma helpottaa. No, voin ilokseni kertoa että jo kahden kuukauden jälkeen alkoi helpottaa toden teolla! En oikein tiedä mitä tapahtui. Suurimmat itkut ehkä loppuivat, ja minä opin ehkä sietämään niitä paremmin. Pärjäsin vauvan (ja vaunujen) kanssa kitkattomammin ja aloin luottaa itseeni ja taitoihini enemmän. Vauva alkoi olla useammin hyvän- kuin pahantuulinen, ja koska aloimme olla tottuneita ja tutustuneita toisiimme, sellainen iloinen perusvire palasi arkeen. Ja vaikka vaikeita hetkiä ja vaiheita tulee varmasti vielä, runsaastikin, olen alkanut ymmärtää miksi ihmiset uskaltavat saada enemmänkin kuin yhden lapsen (aiemmin olin ihan että fffuuuu kuka haluaisi kokea tämän helvetin uusiksi).

Yhdeksänviikkoisena vauva sai nimen. Juhlimme nimiäisiä Omenapuutalolla, ja tuntuu tosi jännittävältä että ihmiset tietävät nyt mikä vauvan nimi on. Kun jotakin on pitänyt salassa niin pitkään, on vaikea hyväksyä että se on nyt vapaata riistaa. Suhtaudun nimeen vieläkin tosi suojelevasti, ja käytän sitä säästeliäästi julkisilla paikoilla, ihan kuin se olisi jokin suurikin salaisuus. Ihan hölmöä! Ehkä minä kohta totun siihen. Pääasiassa kutsun vauvaa edelleen kuitenkin pikku kukuksi. Pikku kukku kukkunen!

Kymmenviikkoisena vauva oppi nauramaan. Oli jo hyvän tovin ajan tuntunut siltä, että nauru voisi olla tuloillaan: vauva nauroi ikään kuin äänettömästi, tai hymyili sillä lailla suu auki, ja odotin naurua niin paljon että rintaan sattui. Yhtenä päivänä tein hoitopydällä jonkin rallattelun lomassa sellaista p-p-p -ääntä huulillani, sellaista paplattelua, ja vauva nauroi ääneen. Se oli maailman ihanin ääni! Minä aloin tietenkin itkeä, as you do. Siinä me sitten olimme, hoitopöydällä nauramassa ja itkemässä. Onnistuin tallentamaan pienen pätkän naurua videollekin itkemisen lomassa. Sittemmin kukku on kyllä pitänyt nauruaan aika visusti vakan alla ja päästänyt kikatuksen vain kerran-pari viikossa, yleensä silloin kun laulellaan sille sen nimeä (en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että vauvaa naurattaa oma nimi, heh). Tai sitten me ei vaan olla sen mielestä kovin hauskoja ja meidän täytyy testata toisenlaista materiaalia tähän yleisöön.

Kymmenviikkoisena vauva aiheutti meille myös paljon huolta: käytiin saman viikon aikana lääkärissä, päivystyksessä ja neuvolassa kolmen eri terveyshuolen kanssa. Kaikki on hyvin, ja on hyvä tietää, että pikkuvauvojen terveys otetaan tosi vakavasti ja päivystykseen lähetetään melko vähäpätöiseltä tuntuvien huolten kanssa, mutta siis vitsi onneksi se alkoi nauramaan tämän saman viikon aikana, koska muuten olisin ollut nk. oikeasti pois tolaltani. Vaikkei olisi alun perin huolissaan, sairaalakäynti laittaa kyllä huolet käyntiin.

Yksitoistaviikkoisena vauva kääntyi selältä mahalleen, ja olin ensin ihan että vouuu miten upeaa, ja välittömästi sen jälkeen ihan että voivvvv tähän loppui rentoutuminen. Kääntyminen on ensimmäinen merkki siitä, että vauva alkaa liikkua itsenäisesti, eikä sitä voi enää jättää minnekään (tähän asti olemme jättäneet sitä ihan huoletta mm. rappusten yläpäähän ja huoltoasemille. NO EI NY). Nyt, jos ei ole varuillaan, se kääntyy lattialla olevalta leikkimatolta eteiseen, postiluukun kautta portaisiin ja siitä ulko-ovelle, kierähtää rotvallin yli ja jää bussin alle. Sitten se unohti koko kääntymishomman pariksi viikoksi, ja huokaisin helpotuksesta – kunnes se muutama päivä sitten alkoi taas pyörähdellä vatsalleen ja eilen jumaliste siitä vielä selälleen. Kohta se hätyyttelee sitä rotvallia ihan oikeasti!

Tässä vaiheessa minä menin fysioterapiaan, ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Voi kun tällainen palvelu olisi saatavilla ihan kaikille synnyttäneille! Fysioterapeutti katsoi sektiohaavani kunnon, koska kukaan ei ole katsonut sitä ensimmäisen viikon jälkeen (multa on neuvolassa kyllä kyselty, miten haava on parantunut tai miten arpi voi, mutta en minä a) oikein edes näe sitä tai b) tiedä miltä parantuneen sektiohaavan kuuluisi näyttää) ja tsekkasi, miten kroppa ylipäätään voi synnytyksen jälkeen. Se tuntui minusta hirveän hyvältä. Sellainen tietoisuus ja tuntemus omasta vartalosta on raskauden ja synnytyksen jälkeen aika hakusessa, ja sitä tarvitsee jonkun sanomaan että hei tämä on sinun kroppasi, se toimii näin, ja ole hyvä, saat käyttää sitä.

Sitten minä täytin neljäkymmentä, ja järjestimme ystäväni kanssa ihanat yhteissynttärit majakkalaiva Relandersgrundilla. Vauva oli juhlissa alkuillasta mukana, ja tavallaan suosittelen vauvan juhliin ottamista, koska se on ihana, mutta tavallaan en, koska se varastaa kyllä kaiken huomion. Ihmiset toivat lahjoja vauvalle eivätkä minulle, luoja paratkoon!

No ei vais, ei se haittaa (paljoa). On ihanaa, että vauva otetaan huomioon! Juhlissa oli kivaa ja ihanan keski-ikäistä: lähdin kotiin joskus yhdentoista kieppeillä, ja luulin että olisin ekojen lähtijöiden joukossa, mutta juhlissa oli siinä vaiheessa enää kourallinen ihmisiä jäljellä. Meillä oli tarjolla juustokakkua ja sipsejä, ja sama soittolista kuin yhteissynttäreillämme on ollut niin kauan kuin Spotify on ollut olemassa. Harmittelin etukäteen, ettei meillä ollut hienoa cateringia tai yllätysesiintyjää, niin kuin muiden nelikymppisissä, koska olisin halunnut että juhlat olisivat jotenkin yhtä ilotulitusta, mutta meillä oli tosi kivaa, enkä ainakaan stressannut järjestelyistä kuten yleensä.

Loppuun vielä recap.

Kolmekuukautinen vauva

• elää jo vähän säännöllisemmässä rytmissä, muttei ole vieläkään kovin ennustettava kaveri

• syö nyrkkiään lakkaamatta ja kuolaa kuin bernhardilainen

• on löytänyt varpaansa ja on maailman suloisin kun se tarraa niihin ja työntää niitä suuhun

• onnistuu välillä jo tarttumaan johonkin leluun, vaikka se taitaakin olla joka kerta vahinko

• tuijottelee mielellään omaa naamaansa (kukapa meistä ei)

• tuntuu koko ajan enemmän oikealta lapselta, esimerkiksi siksi että se on saanut nimen, joka eilen vihdoin päivittyi kaikkiin järjestelmiin – esim Maisassa lukee nykyään lapsen nimi eikä enää Poika Rantanen! Outoa mutta ihanaa

• on päivä päivältä ihanampi ja rakkaampi, minkä en uskonut olevan mahdollista

Minä

• olen taas löytänyt elämänilon! Ekat pari kuukautta se oli vahvasti kadoksissa

• olen täyttänyt neljäkymmentä ja kokenut sellaista väkevää vau-minä-olen-kyllä-saanut-kaiken -tunnetta

• olen miettinyt että olisipa hauskaa, jos aikuisia tervehdittäisi samalla tavalla kuin vauvoja: niitä napattaisiin jalasta kiinni, rapsutettaisiin mahasta ja silitettäisiin poskesta tai päälaelta. Lisäksi sanottaisiin sellaisia asioita kuin “voi miten ihanasti sä hymyilet mulle” tai että “oletpas sä isäsi näköinen”

• alan jo olla ahdistunut siitä, että vanhempainvapaani päättyy vuodenvaihteessa, mitä hittoa mä alan tehdä työkseni???

• olen katsonut pari kautta Australian Ensitreffit Alttarilla (löytyy Mtv Katsomosta) ja siiiiisss rakastan, tämä on täyttänyt Remontilla Rahoiksin jättämän aukon

Siinä se! Ensi kerralla: pelätään pilaako muuttuva unisykli meidän elämän, katsotaan onko vauva kierinyt postiluukusta ulos ja tehdään elämänilotsekki.