Posts tagged vauvan kireä huulijänne
Vauva 5 kk

Vauva on jo viisi kuukautta! Aika menee – you guessed it – niin nopeasti. Kohta se on puoli vuotta ja sitten vuoden ja sitten neljä ja sitten kymmenen ja sitten neljäkymmentä ja ja ja ja.

Tapahtui viime kerralla: en enää muista mitä, mutta imetyskeksit, hulinat ja kosinta ehkä liittyi? (On tosi hyvä ihan itseni kannalta, että kirjoittelen näitä kk-postauksia. Selvästikin unohdan heti kaiken mitä tapahtuu, enkä muistaisi varmaan koko vauvaa, ellen laittaisi asioita ylös. Olisin ihan että excuse me öö kuka kalju pienihminen meillä asuu?)

Viralliset viisikuukautispotretit.

Viime kuukausipostauksen jälkeen on kyllä tapahtunut. Monet lempivaatteet alkavat jäädä pieneksi, ja taas piti siirtyä kokoa isompiin vaippoihin. Vauva viihtyy vatsallaan jo selvästi pidempiä aikoja, ja valvoo helposti yli kaksi tuntia putkeen (mun viihdytysarsenaalini on joutunut kasvamaan lukuisilla uusilla lauluilla). Ja kun neljä kuukautta tuli mittariin, vauva alkoi tosi aktiivisesti harjoitella tutin itse suuhun panemista. Se oli niin huvittavaa, koska tutti meni suuhun miten päin sattuu, ja monesti myös ohi – mutta myös hyödyllistä, koska tutista tuli ikään kuin uusi lelu. Meillä on ollut nukkuessa vähän haasteena se, että vauva herää usein kun tutti tippuu, joten toivon että tämä on hyvä alku sille, että se oppii laittamaan itse suuhun myös nukkuessaan. (Odotan tosi tosi kovasti kokonaisia yöunia, huomaako sen?)

Tuttiharjoittelun lomassa löysimme uuden salaisen levelin vanhemmuuden tasoloikkapelistä, kun tulin kipeäksi ja silti piti tietenkin hoitaa vauvaa. Mulla oli joku ärsyttävä flunssahommeli: päänsärkyä, niiskutusta ja kurkkukipua, ja myös kuumeoireita, vaikkei mittari lämpöä näyttänyt. Päivät vauvan kanssa sujuivat ihan hyvin: makoilin sen kanssa ja nukuin sen kanssa päikkäreitä, mutta iltaisin, kun se alkoi olla levoton, alkoi mun jaksamiseni myös loppua. Sulhoni on sellaisissa töissä, ettei hän ole kotona ennen iltaa, joten toisen aikuisen helpotusta ei saanut. Ja sitten kun sai, olikin kyse siitä että myös sulhoni sairastui ja olimme molemmat kipeinä kotona. Tulin taas ajatelleeksi, millaisia supersankareita vanhemmat ovat. Varsinkin, jos lapsia on useampia, ne ovat erityisen itkuisia tai niillä on erityistarpeita. Lepää siinä sitten, kun ihmistaimi vaatii huolenpitoa. Hommia ei vaan voi jättää tekemättä. (Edit: meillä oli korona. Kirjoitin tämän, kun olimme edelleen kipeitä, emmekä vielä tienneet.)

Kerroin viime postauksessa imetys- ja painonnousuhaasteista, ja niiden myötä vauvalta leikattiinkin sitten kireät huuli- ja kielijänteet. Sepä vasta olikin kokemus. Leikkaus tehtiin yksityisellä hammaslääkäriasemalla (julkisella näitä ei ymmärtääkseni oikein tehdä, tai ainakaan hyvin, jos on Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmää uskominen. Jos on asiasta mitään kysyttävää tai jokin pohdinta päällä, kannattaa liittyä ryhmään. Sieltä saa hyvin vastauksen kaikkiin kysymyksiin pelkästään seurailemalla julkaisuja) jollakin edistyneellä laserilla, ja lääkäri sanoi mulle ettei leikkausta “tarvitse katsoa, mutta on kyllä hyvin informatiivista jos pystyy katsomaan”. Minä katsoin koska info kiinnosti. Verta ei tullut muistaakseni ehkä yhtään, tai jos tulikin, hyvin vähän. Mutta mulle verta hirveämpiä asioita ovat valitettavasti juuri kaikenlaiset jänteet ja niiden katkaisut. Yhh. Uinu uinu lemmikkini -elokuvan akillesjänteen sivallus mielessäin. Informatiivista se tietysti kyllä oli, jos nyt jotain kultareunuksia haetaan, ja olen nyt inforikas siinä että tiedän miltä näyttää kun kieli- ja huulijänne laseroidaan poikki. Kultareunus on myös se, että vaikka vauva itki hirveästi, se rauhoittui nopeasti, ja suostui imetettäväksi heti, vaikka ajattelin että suu tuntuu varmaan niin oudolta ettei se pysty siihen.

Leikkaus meni siis hyvin, mutta sen ahdistavin osa eli jälkihoito oli vasta edessä: leikattujen jänteiden haavoja pitää venyttää monta kertaa vuorokaudessa usean viikon ajan, jotta ne eivät parantuessaan kuroudu umpeen. Vauva piti (ja pitää edelleen) myös herättää haavahoitoon keskellä yötä. Tuoreen haavan venyttäminen ei tietenkään tunnu vauvasta kivalta, joten sen mukana tulee yleensä massiivinen raivoitku – enkä syytä vauvaa siitä. Itsekin olisin massiivisesti raivoissani, jos joku päättäisi käyttää kielijännettäni jumppakuminauhana. Toisaalta olen kuullut (eli nähnyt Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmästä) että kaikkien vauvat eivät edes herää venyttelyihin. Mutta melkein hirveämpää kuin vauvan tuska on minusta ollut se, etten voi olla täysin varma, teenkö venytykset oikein. Mitä jos kiusaan ja itketän vauvaa ihan turhaan, eikä venytyksistä olekaan mitään hyötyä? Uusi äitikaverini ja jännetukihenkilöni tosin lohdutti mua sanomalla ettei jälkihoitoa teetettäisi maallikoilla, ellei me pystyttäisi siihen vaivatta, joten yritän lohduttautua sillä. Jälkihoitoon kuuluu myös haavakontrolli ja fyssari/osteopaattikäyntejä, ja niissä on toistaiseksi katsottu että paraneminen sujuu ihan hyvin. Hankalaa hommasta on tullut (sen lisäksi että minun pitää tosiaan venyttää vauvani kieltä) siksi, että vauva on oppinut muuraamaan suunsa umpeen, kun sormeni menevät lähellekään sen huulia. Yleensä saan jotenkin kuitenkin lipsautettua sormet sen suuhun, ja voin kertoa, että viisikuiset ikenet kaivautuvat syvemmälle niveliin kuin uskoisi.

Lisäksi vauva on jänteisiin liittymättömien oireiden vuoksi käynyt tässä kuussa melkein joka viikko verikokeissa, ja siltä otettiin myös sydänfilmi, keuhkokuva ja neliraajaverenpaine. On huojentavaa tietää, että pienen terveydestä pidetään näin hyvä huoli, enkä ole hirveästi poissa tolaltani, vaikka vauvan terveydentila toki huolettaa. Vauva on hyväntuulinen, oma itsensä, ja kasvaa, ei ehkä yhtä vauhdilla kuin muut, mutta kuitenkin. Ja musta tuntuu että tutkimukset tehdään lähinnä varmuuden vuoksi. Mutta ajan myötä toivottavasti selviää mistä on kyse.

Nukkuminen on alkanut olla sen sortin yllätyspussi että juuri mitään ei voi enää olettaa. Rausku menee kyllä nukkumaan ihan hyvin, jopa itsenäisesti, mutta sen jälkeen ei ole mitään takeita miten yö sujuu. Toisaalta me voidaan kai edelleen laskea itsemme onnekkaiksi koska sellaisia kokonaan-silmät-apposen-auki -heräämisiä on edelleen harvoin. Toissailtana se heräsi (jos nyt niin voi sanoa, kun ei se avannut kertaakaan silmiään) tunnin välein itkemään eikä rauhoittunut syliin tai tuttiin, ainoastaan tissille, muttei silti syönyt mitään. Rauhallisesti se alkoi nukkua sitten kun menin sen viereen. Luulen että se voi olla vähän liian tottunut siihen että nukun sen vieressä, ja tuntee olonsa yksinäiseksi kun en olekaan siinä. Raasu. Muttei sekään mikään autuaaksi tekevä taikatemppu ole: joka aamu neljän viiden maissa se alkaa pyöriä ja hyöriä ja ähistä ja puhista ja potkii minua niin etten minä pysty nukkumaan. Itse se kyllä vetelee sikeitä.

Päikkäreihin on tullut se helpotus, että vauva nukahtaa heti, kun lähdemme vaunulenkille. Se saattaa jo ennen ulko-ovea hieroa vähän silmiään, ja laittaa ne usein kiinni heti kun ovi takanamme sulkeutuu. Se vain kääntää päätään viuh niin, että pipo menee silmille, ja alkaa nukkua. Tämä on ihanaa siksi, että se on taikakeino saada vauva unille. Mutta tämä on kamalaa siksi että tällä tavoin sen unien aikana ei saa itse mitään aikaiseksi. Nuku kun vauva nukkuu? Joo, heti kun opin nukkumaan kävellessäni. Sama koskee ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä ja esimerkiksi tämän tekstin, jota nyt luet (eli minä luen kun yritän muistaa mitä lokakuussa 2023 tapahtui), kirjoittamista.

Luulin myös, ettei kellojen siirtäminen koskenut meitä, kun ei meillä vielä ole ollut oikeastaan minkäänlaista rytmiä, mutta väärin luulin. Vauva herää nykyään aamuisin seiskan, puoli kasin sijaan kuuden, puoli seiskan maissa. Haluaisin saada sen jotenkin palaamaan edes himpun verran humaanimpaan heräämisaikaan, mutta ainakaan tähän asti myöhäisempi nukkumaanmenoaika ei ole auttanut. En tiedä mitä tehdä – odotellaan vissiin sitä että kellot siirretään takaisin? (Tähän se kreisi silmät killillään ja kieli ulkona -emoji.)

Itse aloin tämän kuun aikana toden teolla katsoa tulevaan: minun pitää kenties palata töihin jo yhden käden sormilla laskettavan kuukausiluvun kuluttua, ja koska olen yksinyrittäjä, ei minulla ole mitään työtä mihin palata. Jotakin projekteja pitäisi siis keksiä, jotta palkka alkaisi oikeasti juosta sitten kun töitä pitää alkaa tehdä.

Tulevaisuusajattelu ei toki rajoitu pelkästään töihin. Olen alkanut tehdä pieniä irtiottoja ja touhuta enemmän asioita yksin, niin, että vauva on jäänyt isovanhempiensa hoitoon tai hengannut enemmän isänsä kanssa. Alkoi tuntua, että haluan pikku hiljaa kaivaa itseni esiin tämän kaikennielevän äitiyskuorrutuksen alta. Mulla on myös ollut imetyskriisi, koska vituttaa, ettei maito riitä vauvalle, ja olemme joutuneet turvautumaan pulloon. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, koska pullo tuo tavallaan helpotusta: mun ei aina tarvitse olla se joka syöttää vauvan (tai edes paikalla, em. irtiotot liittyvät). Mutta imetyksestä, vaikka sitä onkin vain vähän, luopuminen tuntuukin yllättävän vaikealta. Siihen liittyy niin paljon tunteita (asiasanat: epäonnistuminen, riittämättömyys), mutta myös käytännön asioita. Kaikkein vähiten jaksaisin alkaa syöttää pullosta öisin, kun kylkitissittely on niin kätevää. Mutta ehkä vauvan aiemmin mainittu yösekoilu johtuukin osittain siitä, että vauva on nälkäinen, eikä pelkkä tissittely riitä.

Aloin myös tehdä pikkuisen töitä, koska vaikka olen maksanut kunnolliset eläkemaksut ja saan ihan hyvää vanhempainrahaa, ei se kerta kaikkiaan tässä maailman tilassa riitä elämiseen – ja mun kaikki säästöt menivät keväällä siihen perkeleen remonttiin (jossa on vieläkin muuten korjattavaa). Mutta niinhän siinä kävi, että sellaisia töitä, joita voisin freelancerina vanhempainvapaalla tehdä, ei haluta enää ostaa – ainakaan samoilla summilla kuin ennen. Kustannukset ovat nousseet ja kaikkien pitää säästää, joten se on tavallaan ymmärrettävää, ja tiedän että monen mielestä sometyöstä saatavat palkkiot ovat jo lähtökohtaisesti liian suuria eikä mulla olisi oikeutta valittaa. Vituttaa kuitenkin, etten itse voi mitenkään sanoa tahoille, joilta itse ostan palveluja, kuten esimerkiksi mun kirjanpitäjälle tai puhelinoperaattorille, että joo, haluan saman palvelun kuin ennenkin, mutta kustannusten nousun myötä maksan siitä tällä kertaa vähemmän. Päinvastoin, mun kirjanpitäjä ja mun puhelinoperaattori ovat molemmat nostaneet hintojaan, samoin kuten mun nettioperaattori, sähköyhtiö, pankki, taloyhtiö, saakeli lähikauppakin. Elin- ja työntekokustannukseni ovat siis todellakin nousseet. Missä vaiheessa mäkin voisin nostaa oman yritykseni laskutuksia vedoten samaan? Tai laittaa Kelalle viestin että moiccuuu, kustannusten nousun myötä nostan vanhempainrahaa tästä kuusta eteenpäin 20% enemmän, kiitti, kivaa loppuviikkoa.

Kurjuuden maksimoimiseksi mun kihlattuni (ahh rakastan että voin sanoa noin) työnantaja meni konkurssiin (en rakasta että täytyy sanoa näin). Siinä menivät ne työt. Huoh.

Mitäs vielä? Olen yrittänyt suunnitella vähän meidän häitä, mutten ole kyllä saanut juuri mitään aikaiseksi, hähmäistä ajankohta-arviota lukuunottamatta. Edellinen kappale huomioonottaen taloustilanteemme ei myöskään ole häiden suunnittelua ajatellen mitenkään kovin kannustava, joten kattellaan ehkä sitten myöhemmin, heh.

Ai niin! Aloitimme vauvan kanssa kiinteät! Aloitimme hedelmä- ja marjasoseilla. Ostin jopa sauvasekoittimen, jotta voisin soseuttaa joitakin ruokia vauvalle itse – mutta se oli kyllä tyhjä arpa. En tullut ajatelleeksi että porkkanaa täytyisi olla kenties aika paljon, että sauvasekoitin pystyisi siihen. Ja toki joskus myöhemmin voinkin soseuttaa niitä vaikka kilon! Mutta nyt alkuun kun ei vielä tiedä mitä se suostuu syömään, en viitsinyt keittää hirveitä määriä. Joten keitin yhden. Ja muussasin sen haarukalla. Lol.

Ja hei! Olen alkanut treenata! Käymme vauvan kanssa edelleen kerran viikossa aikuisopiston äiti-vauva-pilateksessa, mutta lisäksi käyn kerran viikossa treenaamassa mammaryhmässä HUH:lla (jumalauta se on muuten hirveetä, sattuu niin pirusti ja tuntuu että jalat lähtee alta, mutta ihanaa, koska en muista milloin mulla olisi viimeksi ollut treenistä kipeät lihakset). Treeneissä on vaihtelevasti aina joidenkin vauvat mukana ja se on ihanaa. Muiden vauvat ovat tosi hauskoja I’ll have you know.

No niin let’s vedetään yhteen ja lopetellaan:

Viisikuinen vauva

  • rakastaa, kun vihellän, vaikka olen ihan paska viheltämään

  • on alkanut tehdä nukahtaessaan ja syödessään sellaista kaunista, eteeristä ranteen pyörittelyä samalla kun se tunnustelee ilmaa sormillaan. On kuin se olisi jokin utuinen unen kapellimestari! Se on suloista

  • pyörii akselinsa ympäri ollessaan vatsallaan lattialla, ja luulen että se voisi alkaa harjoitella liikkumistakin, jos alusta olisi sille otollinen (lattialla liukuva tilkkutäkki ei ehkä ole paras, mutta pelkään antaa vauvan olla lattialla ilman, koska olen itse saanut meidän lattiasta kaksi kertaa tikun jalkaan)

  • on pudottanut lähes kaiken tukkansa. Naurattaa, että sillä oli syntyessään niin tumma ja runsas tukka, kun siitä ei nyt ole mitään jäljellä

  • luulee takuulla että sen nimi on Kukku, kun sanomme sitä niin paljon kukuksi, kukkuraiseksi, kukuttislaiseksi, kupsikseksi

Minä

  • alan toden teolla epäillä etten ole vauvan mielestä hauska: se nauraa aina isänsä hassutteluille, mutta kun minä kokeilen samaa? Tonnin seteli

  • herään nykyään aamuisin siihen että vauva tarttuu mua nenästä (no okei, herään jo aikaisemmin, kun se ähisee ja puhisee ja hyörii ja pyörii, mutta tästä tiedän varmaksi että se on hereillä)

  • olen unohtanut hehkuttaa kollegani ja kaverini Valeäiti-Hannen vauvapostauksia. Olen saanut niistä niin paljon apua ja hyötyä, ja olen tämän postauksen ansiosta mm. nukkunut yhden korvatulpan taktiikalla jo neljä kuukautta

  • en ole vieläkään keksinyt millä nimellä vauvaa kutsuttaisiin somessa. Ehkä kukku kukkurainen kukuttislainen kupsis?