Vauva 4 kk

Vauva on jo neljä kuukautta! Aika menee niin – arvaatte kyllä – nopeasti. Kohta se maksaa jo veroja!

Previously on kk-postaukset: vauva sai nimen, oppi nauramaan ja minä täytin neljäkymmentä.

Kuukauden aikana kaikki on muuttunut – mutta toisaalta kaikki on ennallaan. Vauva on yhtäkkiä ihan oikea vauva, ei enää pelkkä möykky, vaan sellainen pikku ihminen, joka nuppi huojuen ja kuolaa valuen osallistuu jo arkeen. Mulle yksi iso viime viikkojen juttu on se, että vauvalle on alkanut muodostua vihreää ja ruskeaa silmiin. Sille saattaa siis tulla kuin tullakin mun silmät (vauva on täysi hiilikopio isästään, joten oon ihan over the moon jos sille muodostuu edes joitakin mun piirteitä)!

Viralliset nelikuukautispotretit.

Toinen iso juttu viime viikoilta on se, että mun rakas sussuni Tuomas kosi mua syntymäpäiväni iltana, ja koko syyskuu paineltiin sormukset sormissa ilman, että juuri kukaan huomasi asiaa. Kosinta siis tapahtui jo ennen edellistä kuukausipostausta, mutten tietenkään voinut kertoa siinä vielä mitään, koska haluttiin ilmoittaa meidän lähipiirille ensin. Ajattelin, että kaikki huomaisivat meidän sormukset heti, koska etenkin vauvan myötä meiltä on kyselty niin paljon, että aiotaanko me mennä naimisiin, mutta juuri kukaan, ainakaan mun perheeni tai läheisimmät ystäväni eivät huomanneet yhtään mitään. Paljastin uutisen mun ja ystäväni Janitan yhteisissä synttärijuhlissa, kun pelattiin sellaista kumpi-peliä: kumpi on syntynyt Tampereella (en minä), kumpi on käynyt miekkailutunneilla (minä), kumpi on opettanut kumpaa polttamaan tupakkaa (minä Janitaa seiskaluokalla) ja niin edelleen. Janitan tietämättä olin sniikannut kysymyspatteristoon yhden, viimeisen kysymyksen: kumpaa kosittiin viime viikolla (minua). Oli ihanaa, kun kaikki olivat niin yllättyneitä! Mutta edes juhlissa ennen peliä kukaan ei huomannut sormuksia – tai ainakaan sanonut mitään. Kävimme sussun kihlattuni kanssa myös Tampereella, eivätkä mun vanhemmatkaan tajunneet, että vasemmat nimettömämme on korutettu, vaikka sormeni olivat jatkuvasti esillä (ne olivat katsos vauvan ympärillä ja kaikki katsoivat vaan sitä. Vauva stealing my thunder since 2023). Ainoa, joka pani asian heti merkille, oli Tuomaksen isä – kun mentiin appivanhempieni (!!!!) luokse syömään aikomuksenamme kertoa uutiset, Tuomaksen isä sanoi jo ovella “millos te ootte kihloihin menny” :D

Muutoin tämä kuukausi on ollut meille hiukan haastava. Heti kolme kuukautta täytettyään vauva alkoi hidastaa painonnousuaan. Stressasin maidontuotannosta ja yritin tehostaa sitä, jotta vauvan paino saataisiin taas nousuun, ja aluksi se toimikin (tai ainakin vauvan paino nousi), mutta sitten paino alkoi taas laskea. Lisäksi vauva rupesi tässä kuussa raivoamaan rinnalla ihan työkseen. Se oli tehnyt sitä toisinaan aiemminkin, mutta nyt niin paljon, että se alkoi jo haitata syömistä. Se huusi ja vääntelehti rinnalla niin, ettei se saanut mitään syötyä. En tiedä kuinka moni teistä on kokenut rintaraivareita, mutta voi saakeli että siitä tulee paha mieli. Oksitosiini eli mielihyvähormoni auttaa maidontuotantoa, ja kun sylissä on villisti kieppuva ja punaisena huutava raivokimppu, on siitä mielihyvä kaukana. Olin jo valmiiksi huolissani pikku rauskun painosta ja maidon riittävyydestä, ja nyt se sekoili tissillä niin, että maidontuotanto tyssäsi takuulla.

Sain onneksi neuvolasta ajan imetysohjaukseen. Imetysohjauksessa selvisi, että meidän imuotteet ja imetysasennot ovat ihan päin honkia. Mua vitutti. Olin joka kerta sanonut neuvolassa, että oon imetyksen sujumisesta vähän epävarma, kun ei kukaan ole meitä siinä missään vaiheessa auttanut. Olen myöskin melkein joka kerta imettänyt neuvolassa, eikä kukaan ennen tätä ollut sanonut asiasta mitään. Imetysohjauksessa terveydenhoitaja osasi välittömästi sanoa, että asento on ihan väärä, eikä vauva saa maitoa niin hyvin kuin sen pitäisi. Vauva on liian kaukana minusta ja sen imuote on tosi kapea. Myös huuli- ja kielijänteiden mahdollisesta leikkaamisesta oli puhe (olemme varanneet ajan spesialistille). Kaiken kaikkiaan meidän olisi pitänyt päästä imetysohjaukseen paljon aiemmin. Kultareunuksena terveydenhoitaja mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt näin pienen vauvan kehittyneen motorisesti näin hyvin! Minusta vauvalla ei ole mikään kiire oppia mitään taitoja, eikä se, että se on ajoissa esim varpaiden syömisen suhteen kutittele itsetuntoani. Mutta itsetuntoani kutittelee kieltämättä se että joku kehuu lasta tavalla millä hyvänsä. Onneksi ne osaavat sen neuvolassa tosi hyvin: merkinnöissäkin lukee aina että ihastuttava tai valloittava tai aurinkoinen vauva. (Toivoisin että ne joskus kirjoittaisivat minustakin jotain, mutta toisaalta pelkään että se olisi ”valloittavan” ja ”aurinkoisen” sijaan esim ”homssuinen” tai ”hermoraunio” tai ”kävi taas vessassa kahdesti käynnin aikana”.)

Oli miten oli, vauvan paino piti saada nousemaan, joten korviketta tötteröön. Ongelmaksi muodostui, ettei vauva suostunut syömään pullosta. Se irvisteli kaikenlaisille tuttipulloille niin, että luulisi minun yrittäneen syöttää sille bensiiniä. Sen vähän maidon, mitä pullosta taistelun tuoksinassa päätyi sen suuhun, se sylki pois kuin ei olisi koskaan maistanut mitään niin pahaa (yritimme syöttää sekä rintamaitoa että eri merkkisiä korvikkeita kaikenmallisista pulloista ja tuteista). Aloin olla jaksamiseni äärirajoilla, kunnes vihdoin, kahdeksan päivän (ja tuhansien pullo- ja tuttipäähankintojen) jälkeen se alkoi syödä. Huh, vauvani ei ehkä näännykään nälkään. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että se reilu viikko, minkä vauva kieltäytyi pullosta, ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta silloin kun tilanne oli ns. päällä, enhän minä tiennyt että se tulisi jatkumaan vain viikon – luulin taas että tässä sitä nyt sitten ollaan täältä ikuisuuteen, eikä vauva ikinä suostu syömään, ja sille pitää kohta panna joku maitotippa, saakeli. Onneksi tilanne kuitenkin raukesi ennen pitkää.

Imetyksen jatkumisesta oon edelleen huolissani, ja olenkin leiponut imetyskeksejä, ostanut imetysteetä ja terästänyt juomaveteni sarviapilauutteella. Olen pumpannut ja kerännyt maitoa ja lisännyt imetyskertoja ja vahvistanut ihokontaktia. Mutta nyt kun vauva saa myös korviketta pullosta, se viihtyy tissillä alati lyhyempiä aikoja (noin kaksi minuuttia kerrallaan), eikä neuvolasta oikein saa tukea. On myös kahdenlaista tietoa siitä, voiko maidontuotantoa enää tässä vaiheessa merkittävästi nostaa. Neuvolasta sanotaan että ei, imetystukiryhmissä sanotaan että voi. Yrittäminen vaatisi vielä enemmän töitä kuin olen tehnyt tähän asti, enkä tiedä jaksanko enää. Mutta olen iloinen, että imetys on saanut jatkua edes näin pitkään. Tärkeintä kuitenkin on, että vauva kasvaa, ja suoraan sanoen pulloruokinta (nyt kun se onnistuu) helpottaa osaltaan myös mun elämää. Nyt vauvaa voi ruokkia joku muukin, eikä minun tarvitse olla siinä koko ajan kiinni. Ylipäätään imetys on minusta ollut ennen kaikkea kätevää: ei tarvitse kantaa korvikkeita mukana, ei tarvitse pestä tuttipulloja koko ajan, tissimaito on ilmaista jne. Moni puhuu imetyksestä suurella rakkaudella, että saa siinä jonkinlaisen maagisen yhteyden vauvaan, mutta mulla ei ole ollut sellaista. Se on minusta ihan mukavaa, ja kuten sanottu, kätevää, mutta ei se mua mitenkään autuaan onnelliseksi tee. Silti imetyksen hankaluudet ja lopettamisen mahdollisuus herättävät tosi ristiriitaisia tunteita. En vielä tiedä mitä tapahtuu.

Lisäksi vauvalla on vähän muitakin terveyshuolia, mutten tässä vaiheessa halua kertoa niistä enempää. Katsotaan sitten, kun on saatu tutkittua, mistä on kyse. Vauva itse on kyllä tosi hyvinvoiva ja hyväntuulinen, se kasvaa ja sen vatsa toimii, ja se on aina ihan riemuissaan kun sen kanssa hassuttelee tai sille laulaa – ja olen muuten huomannut yhden söpön jutun: kun se herää päiväunilta, sen silmät ovat tavallista tummemmat, ja tykkään ajatella, että se on merkki siitä että se on vasta siirtymässä tähän todellisuuteen jostakin ihanasta unimaailmasta, jossa silmätkin ovat mustat – joten yritän olla olematta kovin huolissani.

Tämän kuukauden aikana tajusin, että meillä on aika aktiivinen vauva. Aluksi ajateltiinkin, että painonnousun notkahdus johtuu siitä, että se paitsi kasvaa koko ajan, myös kuluttaa kaiken minkä syö – kunnes sitten kävi ilmi että sen pitäisi syödä ihan toden teolla enemmän. Sen lisäksi että rausku on aktiivinen, se on myös sellainen vauva joka tarvitsee viihdytystä ihan koko ajan. Ja se on tietysti tosi mukavaa, mutta myös aika raskasta. Olisi mukavampaa, jos se vaikka makaisi ihan meritähtenä vaan matollaan jonkin aikaa silloin tällöin, eikä sille tarvitsisi koko ajan rallatella jotain (suurin osa vanhemmista varmaan tunnistaa sen, että jumalauta kaikelle on laulu: lallatilaa ai sinä olet herännyt aa, lollotiloo nyt vaihdetaan vaippa o-oo, tittidittidii tissille siis jne).

No sitten tässä neljän kuukauden kynnyksellä alkoivat tietenkin myös surullisenkuuluisat hulinat. Ymmärtääkseni hulinoissa on kyse neljäkuukautisten unisyklin muutoksesta, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että aiemmin ihan hyvin nukkunut vauva saattaa alkaa heräillä öisin ja nukkua lyhyempiä päikkäreitä. Tätä voi kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Rausku on heräillyt kerran yössä raivokkaasen karjuitkuun, mutta muuten ollaan päästy toistaiseksi melko vähällä. Mulle hankalinta on se, että samalla kun päikkärit ovat lyhentyneet, yhdet päikkärit ovat jääneet pois ja valveillaoloajat ovat pidempiä – ja se edellämainittu jatkuva viihdyttäminen liittyy vahvasti. Mutta nyt uskallan jo luottaa, että kyllä tämä tästä ennen pitkää tasaantuu.

Kävin vihdoin synnytyskeskustelun – kolme ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen. Olin odottanut keskustelua tosi paljon, koska kokemukseni synnytyssairaalasta oli tosi traumaattinen. Synnytyskeskustelu tapahtui synnytyssairaalassa, ja huoneeseen piti kulkea päivystyssalin ja vuodeosaston läpi, ja aloin itkeä jo aulassa – ja mua itkettää nytkin kun vain ajattelen asiaa. Mutta keskustelu oli silti tosi hyödyllinen, ja aika korjaava kokemus, ja tavallaan olen tosi onnellinen, ettei se tapahtunut aiemmin, tai ainakaan vielä silloin kotiutumisen hetkellä. Tarvitsin aikaa tajutakseni, millainen kokemus se minulle oli, ja oppiakseni sanoittamaan sen. Kerron tästä lisää myöhemmin, jahka saan itse synnytyskertomuksen naputeltua. (Se tulee varmaan sitten kun rausku menee yläasteelle tai jotain, lol. Niin hankala sitä on ollut kirjoittaa. Mutta yritän parhaani!)

Tämän kuukauden aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa, ja se oli ihanaa, koska huomasin, että käynti oli aika tarpeeton! Eka fyssarikäynti oli IHANA, kirjoitinkin siitä viimeksi, ja sain siellä kaiken sen infon, mitä luulin jälkitarkastuksessa saavani mutten saanut. (Kävin SUHKmamalla Riitu Rautionaholla, ja ihan maksavana asiakkaana. Suosittelen siis niin hirveesti.) Koska olin saanut fyssarilta vihreää valoa urheiluun, me aloitettiin vauvan kanssa aikuisopiston äiti-vauva-pilates. Ekalla kerralla onnistuin tekemään kokonaiset kolme liikettä. “Jee.” Tunti kestää 45 minuuttia, ja jos vauvaa täytyy juuri silloin syöttää tai nukuttaa, puolet tunnista menee auttamatta ohi. Onneksi se ei ole kovin kallis, eikä treeni sentään joka kerta mene ihan metsään: tällä viikolla sain tunnilla tehtyä ihan joka ikisen liikkeen! Yksi pilateksen parhaita anteja on kyllä muut vauvat (niiden sekoilu on niin huvittavaa) ja muut äidit (vertaistuki on paras tuki, haluaisin aina jäädä sinne juttelemaan tuntikausiksi tuttipulloista ja naistenklinikasta ja tisseistä, mutta aina on pitänyt lähteä jonnekin). Mua kiinnostaisi myös äiti-vauva-tanssi! Olen nähnyt instagramissa jenkkiläisiä tanssitunteja, joilla tanssitaan vauva kantorepussa tai -liinassa, ja sellainen kiinnostaa mua tosi paljon. Saa vinkata, jos tiedätte sellaisesta! Aikuisopistollakin on afrotanssia vauvan kanssa, mutta kurssit ovat jo täynnä.

No niin nyt minä lopetan tähän, jotta saan tämän edes joskus julkaistua. Loppuun vielä tutut listat:

Nelikuukautinen vauva on

  • huomannut hihansa! On hauskaa, kun se tuijottaa kuviollisen bodyn käsivarsia ihan haltioituneena minuuttikaupalla

  • oppinut hieromaan silmiään väsyneenä, ja se on minusta ihanaa, koska en muuten tunnista mitään sen “sleepy cues”

  • kuolaa vielä enemmän kuin kuukausi sitten (asia jonka en uskonut olevan mahdollista)

  • oppinut tarttumaan asioihin, esimerkiksi minun naamanahkaani, jos tuon sen tarpeeksi lähelle. Jos näette pikkuruisia kynnenjälkiä poskissani, tiedätte miksi

  • alkanut laittaa suuhunsa ihan kaiken

  • oppinut istumaan sylissä niin kuin isot vauvat eli osaa olla jo nenä menosuuntaan, eikä vaan pötkötä olalla

  • niin hauska, että elän kyllä pitkään, kun saan nauraa sille sen kanssa päivittäin.

Minä olen

  • alkanut käyttää taas säännöllisemmin meikkiä

  • mennyt kihloihin!

  • (kaksi edellistä eivät tietääkseni liity toisiinsa. Toivottavasti)

  • etsinyt joka paikasta häälehtiä häidensuunnitteluinspiraatioksi, mutta niitä ei ole missään??? Pitääkö minun turvautua – luoja paratkoon – internetiin??

  • oppinut tekemään ihan helvetin hyvää puuroa aamuisin

  • alkanut tykätä puurosta.