Tämä miesten parturiketju Groomin remonttilakana on parasta, mitä olen ikinä nähnyt. 

Pidän siitä niin paljon, että haluan lainata tämän nerokkaan lauserakenteen myös muihin tokaisuihin. 

Anteeksihan voi remontin lisäksi pyytää vaikka mitä, esimerkiksi 

• Vaivannäöstä: sori for these vaivs

• Kovista äänistä: sori for these metels

• Siitä: sori for these siits.

Samaan tapaan voisi helposti myös kiittää oikeastaan kaikesta, esimerkiksi 

• Kukkakimpusta: tänks for these kuks

• Siitä, että on saanut syödäkseen: tänks veri much for these ruoks

• Musiikista (kuten Abba teki aikoinaan): tänks for the musiiks.

Ja jos kerran pyytää anteeksi ja kiittää, voi yhtä hyvin myös käyttää rakennetta onnitellakseen toista ihmistä, esimerkiksi

• Merkkipäivän johdosta: konkräts for these syntyms päivs

• Työssä etenemisestä: konkräts for these nyys työs

• Uuden hienon lauserakenteen keksimisestä: konkräts for these veri merkittävs keksints.

Olkaa hyvät. 

Lue myös: 

• Sanat, jotka kuulostavat epäilyttäviltä

• Kaikkein eniten ärsyttää -40% ale

• Jos aikakauslehdillä olisi suomenkieliset nimet

Olen superkoukussa Maikkarin australialaiseen remppaohjelmaan Remontilla rahoiksi (The Block). En tiedä mikä siinä on, mutta australialaiset tositv-ohjelmat ovat ihan perkeleen hyviä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia Australian Master Chefistä (I'm looking at you Emmi Nuorgam), ja uskon, että se johtuu ohjelman australialaisuudesta, ei masterchefiläisyydestä – vaikka sekin on tietysti ihan koukuttavaa. Itsehän olen toki rakastunut palavasti australialaisiin remonttiohjelmiin ennenkin (case Darra). 

The Blockia on esitetty Australiassa jo 13 kautta, joten siitä tykkäävät jotkut ihan siellä ohjelman kotimaassakin enkä vain minä täällä Suomessa. Jokaisella kaudella seurataan neljää tai viittä kilpailijaparia, jotka remontoivat vanhasta hotellista, rivitalosta, toimistorakennuksesta tai kerrostalosta neljä tai viisi valtavaa luksusasuntoa huone kerrallaan. Lopuksi kämpät myydään huutokaupassa, ja kilpailijat saavat pitää hintavarauksen päälle jäävät dollarit. 

Mutta miksi se sitten on niin ihana ohjelma? Olen keksinyt 7 syytä:

1. Ohjelmassa nähdään, että Australiassakin on joskus paska sää. Sillä mikäänhän ei lämmitä suomalaista sielua samanlaisella lempeydellä kuin se, että muutkin joutuvat kärsimään, ja mikä parasta, kun ne joutuvat kärsimään vittumaisesta säästä. 

2. Kilpailijat ovat ihania. Aikuisten ihmisten tappelu-keppostelu-anteeksipyyntö-keppostelu on minusta usein vähän kiusallista katsottavaa, mutta aussit osaavat senkin – sellaisella hyväntuulisella, nöyrällä tavalla, jollaisia ne ovat muutenkin koko ajan. Olen kehitellyt teorian, mistä se voi johtua: olen antanut itseni ymmärtää, että Australiassa on jokseenkin pohjoismaalaishenkinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka tekee niistä tietysti yhtä helmiä kuin me, ja sen lisäksi niillä on pääasiassa (ks. kohta 1) hyvä sää, joka tekee niistä hyväntuulisempia kuin me, mutta sitten niillä on kuolettavan tappava luonnollinen eläimistö, joka istuttaa niihin jatkuvan, pohjattoman pelon, joka taas tekee sen, että ne ovat sillä tavalla mukavasti vähän paskat housussa koko ajan. Eli ihania. 

3. Jokin australialaisissa on niin mielettömän helposti lähestyttävää. Luin jostakin, että The Blockin menestys perustuu siihen, että naiset tykkäävät katsoa remonttiohjelmia, koska he haluavat katsella tyä_miehiä töissään. Raavaita miesvartaloita, käsillä tekemistä, likaa ja hikeä. Ja tältä he tässä ohjelmassa näyttävät:

Tämä on Ayden, nyt telkkarissa esitettävän kymppikauden hauskin (eli myös kuumin) mies. (No okei, on siellä niitä kivestä tai hattarasta veistetyn näköisiäkin. Mutta silti.)

4. Draamakin on herttaista. Yhdessä jaksossa nähtiin kosinta, toisessa häät, ja kun kilpailijan tytär sairastaa tai toisen äiti menehtyy, muut kilpailijat ja australialaiset katsojat rientävät sankoin joukoon apuun. Itkuvaroitus is strong with this one.

5. Ohjelma tarjoaa jokapäiväisen fiksin. Ohjelmaa esitetään jokaisena arkipäivänä, eikä ihmisen odoteta suinkaan kärvistelevän esimerkiksi täysin ylitsepääsemätöntä VIIKKOA aina uutta jaksoa odotellessaan. Se olisi vallan epäinhimillistä. Kyllä sarjaa pitää voida ahmia. 

6. Ohjelman karsea sukupuolinormatiivisuus ei ärsytä. Tai no ärsyttää, mutta vain vähän. Aiemmilla kausilla on nähty myös sisaruskilpailijoita (sekä siskoksia että veljeksiä) ja samansukupuolisia pariskuntia. Tällä kaudella kaikki kilpailijaparit ovat heteropariskuntia, ja kaikissa nainen hoitaa sisustussuunnittelupuolen ja mies taas rakentaa kaiken, eikä kummankaan odoteta ottavan vastuuta toisen tontista koskaan. Huoh. Mutta kun ne australialaiset ovat niin saatanan ihania niin se ei edes (juuri) haittaa. 

7. On niin ihanaa, miten ne lausuvat sanan plaster. Kuunnelkaa sitä. Se on ihanaa. Ja sanaa toistetaan ohjelmassa usein. Ja sitten sitä on pakko toistaa myös kotona arviolta kolmekymmentäkuusi kertaa päivässä. Plaster. Plaster. Plaster. 

Remontin alkamisesta tuli joulukuun alkupuolella kuluneeksi päivälleen kuusi kuukautta. Toissayönä sain keittiön välitilan juuri asennetut kaakelit saumattua, ja köökki on silikoneja vaille valmis. Otin kuvan jokaisesta työvaiheesta, jotta voisin itse ihastella etenemistä, ja koska minulla on tämä blogi, niin minullahan on suorastaan velvollisuus lesoilla sillä täälläkin. (En tosin koskaan ajatellut että saisin tehdä sen vasta kuusi kuukautta myöhemmin, mutta olkoon.)

Tältä keittiö näytti ennen kuin työt aloitettiin. Vuonna 1939 rakennetun talon keittiö oli viimeksi remontoitu arviolta vuonna 1995. Vihasin sitä. (Vaikka 1995 noin muuten olikin kaiken kaikkiaan hieno vuosi.)

Myin koko keittiön pois muutamalla kympillä Tori.fissä, ja vietimme ostajan ja hänen tyttärensä kanssa sunnuntai-iltapäivän keittiötä purkaessa. Oli muuten hauskaa: moukaroimme rumaa keittiötä, kerroimme tarinoita ja kehuimme kilpaa minun musiikkimakuani (mikäs sen mukavampaa). En olisi millään pystynyt purkuun yksin, ja lisäksi ostaja vei kaikki osat pois, vaikka käytti niistä vain muutamia. Tyttären uusi asunto sai pieneen keittokomeroon sopivat kalusteet (ja annoin kaupan päälle vielä vessanpöntönkin). Hän oli ihana, älykäs, mukava, kykeneväinen ja hauska nuori nainen. Tiedättekö, sellainen, jonka nähdessään sitä ajattelee, että vittu mikä luonteeton peruna minä olin tuon ikäisenä.

Tyhjänä tila näytti tältä:

Välissä hioimme ja maalasimme parketin. Lattia osoittautui hankalaksi, sillä kaikissa keittiön kohdissa ei ollut parkettia riittävästi. Ullatus. Toisaalta ongelmahan ei ole koskaan tämännäköinen, sillä rahalla saa vaikka mitä, kuten esimerkiksi pienet, uudet parketinpätkät (jotka nekin muuten asennettiin vasta muutama viikko sitten). Alla on alkuperäinen puulattia, mutta sen esiin riipiminen ei valitettavasti sopinut budjettiin (enkä rehellisesti sanoen halunnut lisaa ullatuksia). Lähes valmiiksi asennettu keittiö näytti tältä:

Tässä kuvassa olemme juuri muuttaneet remppaevakosta takaisin asuntoon. Meillä ei ollut yhtään huonekalua. Nukuimme ilmapatjalla, joka tyhjeni joka yö aamuun mennessä niin, että löysimme itsemme upoksissa lattialta herätyksen hetkellä (ajattelin aina sitä The Curen musiikkivideota, jossa se mies hukkuu patjaansa, ja minun teki mieli tehdä siitä snäppiin oma versio, mutta vitutti niin paljon, etten pystynyt). Elimme Woltilla emmekä istuneet koskaan missään, koska ei ollut mitään, minkä päällä istua. Hana, jonka piti saapua 5-7 päivässä, oli 45 päivää myöhässä, joten keittiöömme ei tullut vettä, eikä astianpesukonettakaan saanut käyttää. (Ai niin ja lisäksi meidän vessassa ja suihkussa ei kummassakaan ollut ovea.) Good times. 

Sain hankittua pöydän ja muutamia tuoleja, ja ergonomisesti arveluttavasta pahvilaatikkotyöpöydästä päästiin eroon. Hanakin saapui vihdoin (ja teki minut onnelliseksi), mutta välitila antoi vielä odottaa itseään. Tämä johtui siis pääasiassa siitä, etten osannut itse päättää, mitä siihen laittaisin. Ihastuin ensin ajatukseen alumiinilevystä, johon voi painaa mitä itse haluaa, mutten osannut päättää väriä. Halusin yhtenä päivänä mintunvihreän lasin, toisena vaaleanpunaiset kaakelit, kolmantena mustan, mattapintaisen levyn. Myöhemmin päädyin marmorijäljitelmäkaakeleihin, jotta puolitoista kuukautta odoteltu musta hana pääsisi oikeuksiinsa. Mutta menisi vielä kaksi kuukautta ennen kuin ne saataisiin seinään. 

Tämä kuva on otettu eilen. Välitila on paikoillaan. Seinät on maalattu. Hana toimii. Laatat on saumattu (tein ne ihan naamoissa kolmelta yöllä, kun palasin kotiin kostealta läpimärältä illalliselta). Puuttuu enää silikonit ja iänikuiset jalkalistat (jotka tavataan yleensä kuulemma laittaa vasta sitten, kun asuntoa ollaan taas jo myymässä), joten ihan valmista ei vieläkään ole.

Mutta jumalauta että se on kaunis.

(Keittiö on Noblessen keittiö Keittiömaasta (jonka kanssa yhteistyö oli minusta muuten hankalaa ja takkuilevaa), hana merkkiä Nivito jostakin internetistä, kaakelit Kaakelikeskuksesta, pöytä Tampereelta Lielahden kierrätyskeskuksesta, tuolit Tori.fistä ja poikaystävän kaverilta.)

Lue myös: 

• Remonttipäiväkirjat (kun mieli murenee)

• Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut

Elämä on kyllä mukavaa, kun on 12-vuotiaan huumorintaju. Kuten esimerkiksi eilen, kun tuijottelin uutta suosikkisarjaani Remontoijia (Remontoijat on australialaissarja, jossa etsitään Aussien parasta remontoijaa suorittamalla haasteita ja remontoimalla kämppiä. Sarjassa on vilahtanut tähän mennessä myös yksi kenguru, jess).

Eilisen jaksossa remontoijat olivat kunnostamassa kunnantaloa pienessä australialaiskaupungissa, jonka nimi sattui olemaan Darra. 

...paitsi että tässä jaksossa darra on ihan toisenlainen kuin yleensä.

Remontoijien tehtävänä on luoda kokoontumistila, josta darralaiset voivat olla ylpeitä. Veikkaan, että sen tulee sisältää esim. säkkituoleja, pimennysverhot ja loputtomat varastot sipsejä.

Omistautuakseen tehtävälle sen vaatimalla tavalla, kilpailijat ovat itsekin kunnostuksen ajan darrassa.

Töitä on paljon ja ne on tehtävä hyvin, sillä kaikki tietävät, että darraa tulee kunnioittaa.

Kuten sanottu, kaikki ovat haasteen aikana darrassa, myös juontajat.

Joskus darran onnistuu voittamaan ja tuhoamaan.

...mutta darra ei koskaan unohda. Emmekä me koskaan unohda darraa (paitsi kunnes on seuraavat juhlat).

Tuomiopäivän darra on tunnetusti yksi pahimmista.

...sillä se saattaa vaikuttaa koko elämään.

Mutta joskus darraa täytyy ottaa kuin härkää sarvista ja näyttää sille, kuka on pomo. Tai nauttia siitä.

Kuvat screenshoteja osoitteesta katsomo.fi