Seitsemän viikkoa sitten poikaystäväni muutti pois luotani.
Ha! Luulitteko, että erosimme? No ei erottu lälläslää (vaikka niinkin meinasi tosin aluksi käydä)!
Muutimme erillemme, koska uskomme, että yhdessä oleminen on helpompaa, kun emme asu samoissa neliöissä. Vaikka saattaisi tietysti ajatella että yhdessä oleminen olisi helpompaa jos olisi yhdessä ihan fyysisesti samassa tilassa. Se olisi sillä tavalla suoraan verrannollista. Mutta minä olen kyllä eri mieltä. Tykkään ajatella että olen sillä tavalla monimutkainen ihminen, sillä lailla kiinnostavasti.
Totuus on, että tylppä, tyly arki hiipii suhteeseen tosi äkkiä, jos asutaan saman katon alla. Enkä minä arkea pelkää, päinvastoin, rakastan sitä. Verkkareita, Netflixiä, ruisleipää ilman päällistä, hartiahierontoja telkkarin ääressä – I live for that stuff. Mutta asuntoni on 32 neliötä ja teen sieltä käsin töitä. Jos tiskaus- ja verkkariarkeen ympätään vielä työarki, tulee ainakin minusta aika mulkku jätkä. Silloinkin, kun ei ole arki.
En pysty asumaan kenenkään kanssa tässä asunnossa (paitsi jos se joku on kissa, haluaisin ihan hirveästi kissan enkä sen kanssa muuttaisi erilleen ikinä ikinä ikinä) ainakaan niin kauan kuin en opi tekemään töitä järkeviin aikoihin. Sitä paitsi haluan, että kun ja jos muutan jonkun kanssa yhteen, ei hän muuta luokseni, vaan muutamme yhdessä yhteiseen kotiin. (Jossa minulla olisi ehkä työhuone.)
No sitten me keksimme, että mitä jos kokeiltaisiin asua erillään. Ja syyskuun alussa niin tapahtui. Ja eihän se ihan niin mennyt kuin olin ajatellut.
Mitä ajattelin tapahtuvan erilleenmuuton jälkeen:
vaatekaappiini tulisi kaksinkertaisesti tilaa
asuntoni olisi aina puhdas ja siisti
en pesisi enää yksiäkään boksereita
harrastaisin kaikenlaista uutta ja kiinnostavaa
näkisimme toisiamme silloin kun todella haluaisimme
kävisimme toistemme luona vuorotellen yökylässä
riitelisimme vähemmän
olisimme onnellisempia
Mitä todellisuudessa tapahtui erilleenmuuton jälkeen:
vaatekaappiini tuli kahden villapaidan verran lisää tilaa (on käynyt ilmi, että poikaystäväni omistaa arviolta ruokalusikallisen verran tavaraa)
asuntoni on jatkuvasti kaamea läävä, koska kaikki pitää tehdä itse (paitsi joka toinen perjantai, jolloin siivooja käy)
tiskikoneeni on jatkuvasti täynnä, koska en ilmeisesti tyhjennä sitä itse juuri koskaan
kun minulla ei ole maitoa/vessapaperia/aamupalaa/jäätelöä, joudun kerta kaikkiaan menemään ihan itse kauppaan
pyykkikori on edelleen täynnä boksereita joiden pesemistä välttelen kuudetta viikkoa
harrastan lähinnä työntekoa ja internetiä
näemme toisiamme silloin kun todella haluamme (poikaystäväni on jopa kerran soittanut minulle vain siksi, että haluaa kuulla ääneni)
olen kerran käynyt poikaystäväni luona yökylässä ja hän minun luonani yhdeksän kertaa
riitelemme paljon vähemmän
olemme reilusti onnellisempia.
Summa summarum: suosittelen.
(Psst! Erilleen muuttamisesta voi muuten lukea lisää uusimmasta Ellestä, johon kirjoitin siitä jutun.)
