Posts in ihmissuhteet
Muista iltapäiväseksi ja 8 muuta parisuhdeneuvoa vanhemmiltani

Vanhemmillani on tänään 49-vuotishääpäivä. Tänään on myös tasan 51 vuotta heidän ensitapaamisestaan. Se tapahtui Jyväskylän Ilokivessä, jossa järjestettiin tietokonetanssit. Nämä tanssit olivat eräänlainen Tinderin esiaste, matchmaking-treffitapahtuma, jossa sinkut oli pantu yhteen wanhan cunnon ATK:n avulla. (Kelatkaa, vuonna -68. Wanha cunnon ATK oli silloin uufi ichméllinen fyfteemi, jonka käyttämiseen tarvittiin todennäköisesti koko liuta viiksekkäitä valkotakkisia miehiä joilla oli kaikilla tohtorintutkinto ja oma simpsakka sihteeri. Olemme aika onnekkaita, että tänä päivänä Tinderiä pääsee käyttämään ihan ilman takkia. Vai olemmekohan kuitenkaan.)

No – oli tietokonetansseilla kuitenkin jotakin samaa Tinderin kanssa, sillä isäni ei livetapaamisessa to-del-la-kaan syttynyt hänelle valittuun treffikumppaniin. Kun tilanne sen salli, hän karkasi tietskaritansseista Ilokiven toiseen kerrokseen, jossa oli tavalliset tanssit. Hänen kaverinsa houkuttelivat hänet sinne kertomalla, että tanssilattialla nytkyy kiinnostavan näköinen daami. Tämä daami oli tietenkin äitini.

Iskä ja äiti vuonna 1969.

Iskä ja äiti vuonna 1969.

On tietysti tosi ihanaa, että vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Ja itse asiassa ne eivät voi olla yhtään ilman toisiaan: jos ne matkustavat vaikka laivalla, ne survoutuvat molemmat seitsemänkymppiset sellaiseen pikkuruiseen 80 cm leveään sänkyyn, koska eivät saa nukuttua yksin. Ne kuhertelevat koko ajan ja äitini on sanonut minulle, että rakastuu isääni joka päivä uudelleen. (Ällöä.)

Ittellä ei yhtään sama. Oma pisin parisuhteeni on kestänyt vain vajaa viisi vuotta, eikä kukaan kumppaneistani ole halunnut olla kanssani loppuelämää. (Välillä olen kateellinen myös ihmisille, jotka ovat olleet monta kertaa naimisissa, rontit, kun en itse ole päässyt vielä kertaakaan.) Väkisinkin välillä tuntuu, että jokin on mennyt perustavanlaatuisesti omalla kohdalla pieleen.

Siksi olen aina ollut vanhempieni avioliitosta sitä mieltä, että ihan kiva mutta vittu kun vituttaa tommonen rakkaus. Vituttaa, että siinä ne ihan kuin minua ilkkuakseen rakastavat vaan toisiaan ja muistuttavat minua päivittäin siitä, etten itse pysty samaan. Ihan paskaa esimerkkiä näytätte. (Mutta onnee ny 49 vuodesta hei.)

Mutta jotta minä (ja ehkä joku muukin siellä) pääsisi edes lähelle, olen kysellyt vanhemmiltani vuosien varrella runsaasti neuvoja. Jätän tästä pois ne, mitkä on liian henkilökohtaisesti minulle osoitettu (kuten "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO."), jotta mahdollisimman moni saisi näistä avun. Osa on tietysti tarkoitettu ihmisille, jotka ovat jo parisuhteessa eli ne eivät sovi esim minulle, THANKS FOR NOTHING, mutta muutamaa voi kyllä soveltaa jo kumppania etsiessä.

Muista intohimo.

Äiti: “Parisuhteessa tärkeintä on intohimo.”
Minä: “Olet aina sanonut mulle noin. Et kai tarkoita intohimolla seksiä?”
Äiti: “Kyllä.”
Minä: “Yhhhh.”

Jaa arki.

Äiti: “Arkielämän jakaminen on kaiken perusta.”
Isä: “Joo. Pitää voida käydä toisen läsnäollessa vessassa.”

Muista iltapäiväseksi.

Isä: “Tämä on neuvoni tuoreille hääpareille. Keittiön pöydällä, jos mahdollista.”
Minä: “Yhhh.”

Älä kuvittele, että voit muuttaa toista.

Äiti: “Suurin virheeni parisuhteessa on ollut, että olen ajatellut voivani muuttaa kumppani toisenlaiseksi. Toisaalta nakkikioskilla käymisen sain kyllä kitkettyä tuosta miehestä. En voi sietää lihapiirakan hajua, en tiedä mitään kauheampaa, ja se halusi käydä nakkikioskilla aina iltaisin. Mun piti vieressä seistä tönöttää ja katsoa kun se korvat luimussa veti sitä kaameeta töhnää. Enää ei tarvitse.”

Kosketa.

Minä: “Yhhh, tarkoittaako tämäkin seksiä?”
Äiti: “Ei pelkästään. Arjessakin pitää pussailla, ja yöllä kosketan välillä vain muistaakseni, että toinen on vieressä. Mutta kyllä, myös hipelöinti on tärkeää.”

Muista sanoa, että arvostat.

Äiti: “Isäsi aina sanoo että arvostaa kaikkea mitä osaan, kokata, ommella ja muuta. Itse arvostan, että se on sosiaalisesti niin kaunis ihminen.”
Isä: “En mä nyt tosta tiedä, mutta kyllä toi äitis on kaunis.”

Tee kotitöitä – tehkää kumpikin.

Isä: “Kotitöiden jakaminen on kliseistä, mutta tärkeää. Olen aina tykännyt tiskata ja teen sen mielelläni..”
Äiti: “Mutta pyykkejä se ei osaa hoitaa. Minä pesen, se laittaa ne narulle.”

Muista pienet hyvät teot.

Äiti: “Palkitsen ruoalla ja puristelen näppylät. Mies tuo mulle kaikkea kaupasta ja rasvaa mun jalat.”

Vittuile.

Äiti: “Kumppanilta kestää vaikka mitä. Ensin olemme opetelleet riitelemään. Sitten olemme sopineet, ja se on ollut aika kivaa.”
Minä: “Yhhh.”

Disclaimer: vanhempani halusivat erityisesti korostaa, etteivät heidän neuvonsa ole yleispäteviä, vaan henkilökohtaisia. Itse haluaisin erityisesti korostaa että yhhhh.

Disclaimer, osa 2: oikeasti olen tietenkin tavattoman onnellinen vanhempieni puolesta (ja tietenkin myös omasta puolestani, että saan todistaa tuollaista ällösöpöilyä). Rakkaus on ihanaa!

Maailman paras neuvo: älä neuvo ketään

Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)

Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.

Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:

  • “Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”

  • “OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”

  • “[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”

Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:

  • “En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”

  • “OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”

  • “Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.

Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.

Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)

Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

  • “Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”

  • “Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”

  • “Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”

(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)

Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.

Lue myös:

Kun melkein kuolin salviaan ja muita hörhöjuttuja

Viime vuosi oli yhtä aikaa ihana ja hirveä (noin, vuoden kliseisin klisee kirjoitettu ja vasta neljäntenä päivänä, hyvä). Saavutin työelämässä mielettömiä unelmia: saan tehdä omaa podcastia ihan työkseni, kirjoitin kirjan ja teen edelleen suurimman osan töistäni kotona alasti. Samalla kamppailin valtavan surun kanssa: minut jätettiin, luottamukseni petettiin ja itken pettymystä ja itseinhoa vieläkin viikoittain, vaikka luulin, että olisin jo onnellinen. (Mutta ainakin teen sen yleensä kotona alasti. Hmm, miksei itkeminen kotona alasti kuulosta yhtä suurelta etuoikeudelta kuin työnteko kotona alasti? Note to self: selvitä.)

Makuuhuoneessa voi suorastaan aistia suolapuhdistuksen tuoman energian. NOT.

Makuuhuoneessa voi suorastaan aistia suolapuhdistuksen tuoman energian. NOT.

Olen aina vähän tykännyt hörhöjutuista, energiakivistä ja puhdistusrituaalelsta ja sensellaisista – ja sanottakoon, että käytän termiä ”hörhö” kaikella rakkaudella, en suinkaan pilkallisesti – mutten ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta valjastaa niitä oikeasti avukseni. Ennen kuin nyt. Näin syksyllä painajaisia erosta monena perättäisenä yönä ja silloin päätin, että hörhö is as hörhö does ja otin erikoiskeinot käyttöön. Mutta en kyllä ole niissä kovin hyvä.

Tällaista kaikkea olen kokeillut:

  • Olen hieroskellut iltaisin käsissäni New Yorkissa asuvalta ystävältäni saamaani onnenkiveä, joka saattaa hyvin olla vaikka pelkkä rotvallinpala

  • Olen polttanut salviaa ja saanut häkämyrkytyksen oireita (olen muuten ostanut ihan aitoa shamanistista puhdistussalviaa kaikista maailman paikoista tietenkin Urban Outfittersistä, ja sieltä saa myös esim kissamukeja ja yksisarvisöljyä että eiköhän se ole ihan real deal)

  • Olen nostanut itselleni shamaanikortteja ja itkenyt joka kerta liikutuksesta niiden tulkinnoille (kamoon, jos kortti sanoo “I am joy. I am sorrow. Open up and let go of your emotions” eihän sille voi olla pillittämättä)

  • Olen lukenut horoskooppeja, joissa sanotaan “onnea saat hapankorpuista ja cavasta”

  • Olen sijoittanut sänkyni alle kulhon, jossa on vettä ja merisuolaa, unohtanut sen sinne viikoiksi ja sitten muistanut sen taas ja vaihtanut veden ja suolan jo kolmesti uuteen enkä oikein tiedä miksi, mutta seuraavaksi aion kokeilla egyptiläistä suolapuhdistusta paistinpannulla, vaikka se kuulostaa vaaralliselta (tai ehkä juuri siksi)

  • Olen pyytänyt apua yksisarvisilta YKSISARVISILTA (seriously, shamanismi on sentään olemassa)

  • Olen lausunut pseudoshamanistisia, itse keksimiäni “rukouksia” kynttilöitä sytytellessäni, koska sen pitäisi auttaa parempien energioiden kutsumisessa ja aina päätynyt lausumaan vahingossa Paperi T:tä (ehkä siksi, että hyvän energian sijaan haluaisin mieluummin että Paperi T kutsuisi itsensä luokseni)

  • Olen kirjoittanut toiveeni paperille, polttanut paperin ja juonut tuhkan kuohuviinin seassa (tosin yksi R-kirjain jäi tuhopoltossa ehjäksi, enkä onnistunut nielemään sitä kokonaisena, mutta yritin, ja siksi se on todennäköisesti edelleen jumissa kurkussani. Jos se tulee sieltä joskus ulos esimerkiksi heimlich-otteen yhteydessä, olen päättänyt että se merkitsee R niin kuin RANTANEN OLI TÄÄLLÄ)

Ja jotenkin kummasti mitään ei ole vielä oikein tapahtunut. Osaisikohan kukaan kertoa miksi?

Lue myös:

35-vuotias nainen on...

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

Eroterapiaa kahdeksanvuotiaan tapaan

Kuten moni jo varmasti tietää, erosin toukokuussa nyt-jo-entisestä-poikaystävästäni. Etenkin kesän alku meni siis itkusta tiristen, inhosta väristen ja pahoinvointia yhtä aikaa tavoitellen ja vältellen. (Onneksi nyt ollaan jo vähän paremmissa kantimissa.) Huomasin samalla, että tylyintä ja tehokkainta eroterapiaa minulle tarjosi siskoni 8-vuotias tytär. 

eroterapiaa

KUVA: Eroterapeutti (oik) assistenttiveljensä kanssa lähdössä toimintaterapeuttiseen haukijahtiin. 

Mietipä itse, miten vastaisit kyynelehtivänä, tärisevänä lihakasana tällaisiin kysymyksiin:

Ai oottekste eronnu? No saisinko silti Pökäleen (nimi muutettu) puhelinnumeron? Mulle se oli ihan kiva. Koska kaikkein ihaninta on jaella eksän puhelinnumeroa omille sukulaisille eron jälkeen. Tuntee itsensä sillä tavalla tärkeäksi. (Tosin muutaman päivän päästä siskontyttöni palasi niinkutsutulle astialle ja kertoi, ettei enää tarvitsekaan Pökäleen puhelinnumeroa, koska ei oikeastaan pidäkään tästä. Oli tainnut käydä vakavan keskustelun Pökäleen toiminnasta äitinsä kanssa.)

Kuinka monta kertaa sä oot eronnu? Paras kysymys tuoreiden haavojen kaivelun lisäksi vanhojen, arpeutuneiden ja parantuneiden haavojen uudelleen väkivalloin auki repimiseen. Auttaa toipumisessa. 

Onko sulla aina ollut niin, että ne muut on halunnut erota susta? Vai ootko sä ikinä halunnut erota niistä? Kysymys, johon ei itsekään halua miettiä vastausta, mutta siitä vaan katsos sormilla laskemaan ja totuutta kohtaamaan. Jeesaa asian perspektiiviin laittamisessa. 

Kuinka monta kertaa sä vielä aiot erota? Jos tulevaisuus ei vielä näytä tarpeeksi synkältä, voi pohtia sitä, mikäköhän tähän kysymykseen on oikea vastaus samalla kun miettii, saisiko lapsen kaakaolusikalla nirhattua omat korvat irti ettei tarvitsisi kuunnella enää yhtään kysymystä. Auttaa elämän visualisoinnissa tunnelina, jonka toisessa päässä on vielä lisää eroja. Wuhuu!

Miks te sitten erositte jos sua kerran itkettää se? Tässä kysymyksessä hienointa on oman syyllisyyden ja häpeän julkinen käsittely. Lapsen kanssa. Altistaa kivasti eron läpikäymiselle. Vittu lapsen kanssa.

Harmittaako ettei teillä oo lapsia? No ei. Ei ainakaan ole ketään kysymässä tällaisia typeriä kysymyksiä. Tuo helpotuksen tunnetta elämään.

Ooksä eksä? Mikset mee Eksiä Rannalla -ohjelmaan? Ja siinä vaiheessa kun vastaus tähän kysymykseen alkaa olla muotoa "no niinpä muuten, miksen menisi", on aika mennä ihan oikeaan terapiaan.

Lue myös: 

5 x eroamisen hyvä puoli

No niinhän siinä (taas) kävi, että poikki meni niin että napsahti. Joku saattaa muistaa, kun muutimme viime vuonna erillemme. Se oli helvetin hyvä ratkaisu silloin, mutta ehkä kuitenkin lopun alku. Eroaminen on ihan hirveää paskaa, mutta koska tämä minun blogini on olevinaan jokseenkin humoristinen paikka, niin yritän nyt ihan sillä tavalla POSIN KAUTTA kehitellä tilanteesta jotakin hyvää ja hauskaa. Tuskan takanahan tämä on, mutta olkoon. 

ero

Eron hyvät puolet:

1. Sitä tekee hyviä päätöksiä. Kuten vaikka sen, että piirtää permanenttitussilla nahkaansa koko liudan (alkoholiaiheisia) tatuointeja, jotka haluaa ottaa (nyt heti). Sitten sitä saattaa ottaa ko. nahkanlirpakkeesta kuvan (ihan niin kuin malliksi tatuoijalle vaan) ja julkaista sen esimerkiksi blogissaan. Ja sitten voi olla, ettei permanenttitussi lähdekään kauhean hyvin nahkasta paitsi silloin kun sen ei pitäisi, ja tuloksena eräänä aamuna on mustanläikikkäät, tahraiset lakanat ja suttuinen reisi. Elämäni paras päätös!

2. Tulee uusia kokemuksia. Saattaa purskahtaa itkuun vaikka liukurappusissa seistessään, sokeroinnissa maatessaan tai puhelinmyyjän kanssa puhuessaan (aion muuten käyttää sitä jatkossakin: "olen oikeasti tosi kiinnostunut siitä avotakasta mutta nyt en vaan byhyyhyyyyääääääääääähhh").

3. Saa "ajan lahjan". Vuorokaudessa on tosi paljon enemmän tunteja, kun ei pysty nukkumaan ollenkaan. Silloin saa tehtyä vaikka mitä: pyörittyä hädissään lakanoissa, käytyä mukavasti läpi kaikki elämässä tehdyt virheet, suunnitella tuskallista ja yksinäistä loppuelämää, katsottua telkkariohjelmia joista ei muista sitten enää mitään koska on koko ajan niin järkyttynyt ja tietenkin poistettua runsaasti nestettä kehosta kyynelten muodossa. Hirveän kätevää!

4. Saa isältä ja äidiltä parisuhdeneuvoja. Esimerkiksi tämän: "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO." 

5. Voi ryhtyä vaikka songwriteriksi. Mulla on ihan tosi monta hyvää biisin aihiota päässäni, ja ovathan kaiken maailman edsheeranit ja taylorswiftit tehneet eroamisesta itselleen oikein uran. Omia hittibiisejäni ovat muun muassa herkkä balladi "Et Koskaan Opettanut, Miten Laturin Piuha Kääritään Niin Kuin Vain Sinä Osaat", popralli "(Sängyn Alta Löytyi Vielä) Yhdet Bokserit – Saatana Sentään Remix" sekä r'n'b-hitti "En Enää Yletä Ylähyllylle (feat. Pitbull)".

Kultareunukset ja sillee. 

Lue myös: 

Miksi iskä on ykkönen

Isäni on huippu. Hän on ihailtavan aktiivinen, rohkea kuin mikä (ei sellaisella nyrkit pystyssä -tavalla vaan esimerkiksi niin, että puhuu pokkana vierasta kieltä ulkomailla, vaikkei ihan osaisikaan), alati kiinnostunut uusista asioista, hyvä puhuja ja hauska seuramies (vaikkei ehkä paras vitsinkertoja, viimeksi vitsiä kertoessaan ei meinannut pystyä naurulta puhumaan), rauhallisin tuntemani kuski ja lempein koskaan kohtaamani mies. 

isänpäivä

(Iskä on kuvassa keskellä, jos joku ei arvannut.)

Mutta ennen kaikkea isälläni on yksi taito, jonka toivon oppivani häneltä. Hänellä on pettämätön kyky arvioida asioiden täsmällinen paino pelkästään pitämällä niitä kädessään.

Erityisesti taito tulee tarpeeseen silloin, kun matkustetaan. Viimeksi, kun lähdin Espanjasta, iskä nosti matkalaukkuani ja sanoi: "Tämä painaa noin 18 kiloa." Sanoin isälle, että tarkistan sen sitten kentällä ja kerron, miten tarkkaan arvio osui. Hän sanoi: "Hetkinen", nosti laukun uudelleen ja korjasi: "Seitsemäntoista ja puoli."

Ja se perhana painoi tasan seitsemäntoista ja puoli kiloa.

Onnellista isänpäivää iskä! Rakastan sinua! 

 

Jutila julisteessa eli silloin kun minä olin nuori

Minulla ja nykyajan nuorilla on paljon yhteistä. Esimerkiksi olemattomat eläkkeet ja ruskealla huulipunalla läträäminen koulun vessassa. Tosin niistä ajoista, kun minä värjäsin huuleni mattaruskeiksi – en huulipunalla vaan Lumenen rajauskynällä – koulun vessassa, on yli 20 vuotta, mutta silti. Uskomatonta mutta totta, on kuitenkin muutama asia (on on, tiedän että se on vaikea uskoa), joista minut ja nuorison erottaa. 

Häpeämätön peilaaminen

Kun minä olin nuori, peilaaminen oli noloa. Ei ollut ollenkaan coolia välittää omasta ulkonäöstään, eikä varsinkaan niin, että muut ihmiset huomaisivat, että tuossa tuo yksi nyt vaan välittää ulkonäöstään ja peilailee menemään. Me peilailimme sentään salaa, kauppojen ikkunoista ja vessakoppien ovenkahvoista ja sillä lailla. (Otimme myös paljon vähemmän kuvia itsestämme, jonka vuoksi poseeraaminen on edelleen yhtä kiusallista kuin tuossa ylläolevassa kuvassa.)

Hyvät esikuvat

Nuorisoa syytetään aina siitä, että se ryyppää ja rellestää ja kokeilee rajoja. Se puhuu rumasti eikä välitä mistään tärkeästä. Viettää kaiken aikansa netissä. Mutta tiedättekö, mitä ne siellä netissä tekevät? Seuraavat jumalauta ikäisiään tubettajia, jotka puhuvat kauniisti monimuotoisuudesta, avoimesti raittiudesta, suoraan kuukautisista, rehellisesti kasvissyönnistä, kierrättävät, rakastavat, itkevät ja pitävät heikomman puolia. Ja niitä se nuoriso sitten idolisoi. Silloin kun minä olin nuori, me idolisoimme Kurt Cobainia, joka oli jo kuollut, ja Samuli Edelmannia, joka lauloi höpöjä kuten "ihana valo sinun nimesi kaunis sana". Olimme iloisia, jos Suosikin välissä tuli juliste, jossa oli Jutila. En muista, että Jutila olisi puhunut kuukautisista tai kierrätyksestä kertaakaan.

Osaaminen

Nykyajan nuoriso osaa ihan luonnostaan kaiken maailman yhteisömanagerointia, valo- ja videokuvausta, somestrategiointia ja kaikkea sellaista, mistä voi saada myös palkkaa. Kun minä olin nuori, osasin tehdä kirsikan kannasta solmun (mutta vain yksi kertaa kuudesta), heittää lätkäkortteja seinään ja luetella kaikkien kavereideni puhelinnumerot ulkoa, enkä ole vielä löytänyt tyyppiä, joka maksaisi tuollaisista taidoista. (Vieläkin muuten korpeaa, etten koskaan oppinut edes nauhoittamaan suosikkibiisejäni Kissiltä ilman että olisi tullut kovin paljoa juontajan lärpätyksiä siihen päälle. Siitä joku olisi takuulla maksanut.)

Meikkaustaidot

Nykyajan nuoret osaavat meikata, minä en. Muttei se ole minun vikani. Ei meillä katsokaas mitään meikkitutoriaaleja ollut. Oli vaan heroin chic, joka syntyi takuulla juuri siitä, ettei kukaan oikeasti pohjimmiltaan tiennyt, miten ne tuotteet siihen naamaan kuuluu lätkiä. Tuli liian kalpea iho, tulehtuneet silmät ja sen näköiset huulet kuin olisi maannut hengettömänä melkein jäätyneessä järvessä kolme päivää. Nyt kun tarkemmin mietin niin imastonmuutos oli silloin vielä niin lapsenkengissä, ettei meillä ollut yhtä paljon auringonvaloa kuin milleniaaleilla nykyään. Meikkasimme pääasiassa pimeässä ja teimme parhaamme. 

Enkä tietenkään edes viitsi puhua kännyköistä ja Netflixistä ja siitä, että nämä raasut eivät ole koskaan nähneet maailmankaikkeuden parasta sarjaa Melrose Placea (paitsi että ai niin, ovathan ne, koska ne ovat saaneet internetistä kaiken), mutta sanon vaan, että vaikka lähettelin kavereille tekstareita iskän kännykästä, oli minulla platform-lenkkarit ja samettichokerit reilusti ennen nykyajan nuorisoa.

P.S. Tutkiskelin tässä postauksessa käyttämääni (varsin tieteellistä) terminologiaa varten eri sukupolvien määritelmiä, ja minulle selvisi, että olen itse muka milleniaali. MITÄ HITTOA. Minulle myytiin se termi mielestäni siten, että saisin parjata niitä, en olla yksi niistä! Milleniaalit ovat eri määritelmien mukaan kuulemma syntyneet noin 1980-2000. TIESITTEKÖ TE TÄMÄN?

Lue myös:

Suosittelen: lomailu omien vanhempien kanssa

Ennen kuin vanhempani jäivät eläkkeelle, toivoin aina, että sitten kun se tapahtuisi, ne ostaisivat kämpän Etelä-Ranskasta tai jostakin ja viettäisivät talvet siellä. Sehän tarkoittaisi nimittäin sitä, että minullakin olisi käytännössä kakkoskoti (ja lomakämppä Nizzassa). Olen sillä tavalla katsokaas opportunisti. 

Sitten ne jäivät eläkkeelle, mutta eteläeurooppalaista talviasuntoa ei vaan kuulunut. Ehdin jo tirauttaa muutaman itsekkään kyyneleen, kunnes muutama vuosi sitten ne keksivät, että on olemassa sellainen paikka kuin Torremolinos. 

Noin neljän vuoden ajan vanhempani ovat vuokranneet kolmiota torremolinoslaisessa lähiössä aina noin kuukaudeksi kerrallaan, syksyllä tai keväällä (tai kumpaakin). Ja tiedättekö te, mitä se tarkoittaa? Sitä että en olisi koskaan uskonut käyväni näin usein Torremolinoksessa. Ja rakastavani sitä.

Käymme siskojeni ja siskontyttöjeni kanssa Torressa mahdollisuuksien mukaan aina, kun vanhempanikin ovat siellä. Tai ainakin joku meistä käy (ja muut jäävät kotiin tuijottelemaan katkerina somepäivityksiä sieltä). Viimevuotinen reissu oli spesiaali: mukana olivat lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapsi. Tänä vuonna kukaan muu ei lähtenyt, ja eläkeläisillähän on siellä ihan tylsää yksin, joten minä uhrauduin. Merkittäköön historian isoon kirjaan, että nuorin tytär oli katraasta uhrautuvaisin, eikä suinkaan tehnyt itsestään koskaan numeroa.

Olen tosi onnellinen, etteivät ne ole ostaneet talviasuntoa Etelä-Euroopasta. Koska minusta olisi aika ankeea, jos vanhempani olisivat poissa kaikki talvet (paaaaitsi tietenkin jos viettäisin itsekin siellä kuukausikaupalla aikaa etätöitä tehden ja appelsiineja suoraan puista poimien, itse asiassa nyt kun mietin niin rupeaa vähän korpeamaan koko homma, olisivat nyt hommanneet sen asunnon kun kerran minä sitä niin kovasti toivoin). Nyt ne ovat suurimman osan ajasta lähellä Tampereella, ja minun elämässäni on pysyvyys ja rauha nyt ja iankaikkisesti.

Pointtini siis oli, että lähden ensi tiistaina lähes vuosittaiselle Torren reissulle ja lomailen siellä viikon kolmen kesken vanhempieni kanssa. Ja se tekee minut aivan valtavan onnelliseksi. Mutta ei siksi, että Torremolinos olisi minusta mikään maailman ihanin matkakohde. Siksi, että mun iskä ja äiti on maailman parhaat tyypit. 

Ai niin, ja katsokaa miten hauskaa meillä siellä aina on:

Suosittelen: tätiys

Rakastan työtäni toimittajana ja harrastustani bloggaajana, mutta niiden lisäksi minulla on yksi homma, joka on aivan ylitse muiden. Tätiys.

Minulla on kaksi isosiskoa: Miisu, joka on minua 16 vuotta vanhempi ja Emmi, jonka kanssa meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Molemmilla on kaksi lasta, ja koska Miisu sai omat lapsensa alle kolmekymppisenä, on minusta tullut täti jo 10-vuotiaana. Se on siis rooli, josta minulla on jo noin 24 vuoden kokemus. (Toimittajana tai bloggaajana en pääse vielä lähellekään.) 

Kaksi vuotta sitten vanhin siskontyttöni antoi minulle ylennyksen ja teki minusta lukuisten palveluvuosieni jälkeen isotädin. Lapsia, joille saan tätilöidä, on nyt siis jo viisi, ja ne ovat iältään 2–23-vuotiaita. Olen siis paitsi pitkän, myös monipuolisen kokemuksen omaava täti. 

Tätinä oleminen on kerta kaikkiaan parasta

1. Saa aina laulaa saman iltalaulun (vuonna 1996 se oli TLC:n Waterfalls, nyt se on ollut jo viitisen vuotta Puff, lohikäärme), eivätkä mukulat koskaan valita, että taasko tuo sama. Päinvastoin, ne oikein odottavat, että laulat sen, koska tädin iltalaulut ovat harvinaista, eksoottista herkkua.

2. Lapsosille saa aina tuoda tuliaisia, viedä niitä aina kakkupalalle, jäätelölle tai hampparille, eikä melkein koskaan joudu syöttämään niille parsakaalia, sieniä, sipulia tai punajuurta tai mistä ne nyt ikinä eivät tykkää, ja kun joku muu syöttää niille niitä, voi irvistellä niille salaa myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta.

3. Saa olla mukana sotkemassa niiden pikkuisia nuppeja oikein toden teolla. Siskontyttöni Veera luuli viisivuotiaana, että ikkunoista saattaa toisinaan hyppiä sikoja, jotka täysin varoittamatta sanovat "niks" ja niin se asia sitten on. Ja siitä on yksinomaan minua kiittäminen. 

4. Kun ne saavat ensimmäisen puhelimen, ne lähettävät tädilleen ihania "mulla on sua ikävä" ja "millon sä tuut" -viestejä. 

5. Ne haluavat aina istua/nukkua/syödä/kävellä/olla tädin vieressä. Saa tuntea itsensä sillä tavalla suosituksi.

6. Tätinä saa todella paljon enemmän kakkua ja Carneval-keksejä kuin jos elämässä ei olisi yhtään lasta. Ja synttäreillä lahjaksi riittää joskus vaikka puupalikka. (Kuva siskontyttärentyttären Netan 2-vuotissynttäreiltä viikonlopulta. Söin kaikkea. Ihan helvetisti.)

täti

7. Ne eivät vaadi sinulta, tai keneltäkään muultakaan, mitään kovin ihmeellistä. Fanni, joka on nyt 7-vuotias, näki joskus muutama vuosi sitten puussa muovipussin ja ihmetteli, miten se oli sinne joutunut. Keksimme mahdollisen skenaarion, ja siitä lähtien Fanni pyysi aina iltasaduksi kertomaan muovipussista. Minä ja Fannin vanhemmat olemme keksineet satoja muovipussitarinoita, joista jokaisessa muovipussi päätyy puuhun ja joista jokainen loppuu sanoihin "ja siellä se lirputtaa vielä tänäkin päivänä". 

8. Saa käyttää ihan omaa nimeä, eikä mitään typeriä lempinimiä kuten vaikka mummo/vaari/isä/äiti tms. (Ajatelkaa nyt, noissa rooleissa joutuu käytännössä luopumaan omasta nimestään. Nöyryyttävää.)

9. Niistä saa todella paljon materiaalia (lue: sisältöä) somekanaviin.

10. Ja aina saa lähteä viimeistään parin päivän päästä kotiin. 

Lue myös:

"Mihis te ootte vauvan jättäny" ja muut lapsettoman möläytykset

Haluan pyytää anteeksi kaikilta tutuiltani, joilla on lapsia ja joiden kanssa olen ajautunut viime aikoina small talk -keskusteluihin. Olen nimittäin tässä viime aikoina oppinut, että vaikka rakastan lapsia, en osaa puhua niiden vanhemmille ollenkaan. Varsinkin, jos kyse on sellaisesta törmätään-kadulla-moi-miten-menee-no-mut-hei-nähdään-taas-joskus -tyyppisestä kohtaamisesta.

anteeksi

Oletan, että asia liittyy jotenkin siihen, että kavereihin on vaikea suhtautua, jos ei ole nähnyt niitä vähään aikaan ja siinä välissä niille on tullut lapsi. Nyt jokainen lukija siellä varmaan sanoo että häh, eihän niihin tarvitse suhtautua mitenkään, samoja ihmisiähän ne ovat, ja on siinä ihan oikeassa. Mutta kun joku saa lapsen niin minun päässäni naksahtaa ja se muuttuu silmissäni Oikeaksi Ihmiseksi, aikuiseksi, joka on saavuttanut elämässään sellaisia asioita, jotka tekevät minun elämän touhuistani säälittävää räpeltelyä. Työt, säätilat ja varsinkin omat kuulumiset tuntuvat toissijaisilta, kun keskustelukumppanilla on elämässä jotakin niin merkityksellistä kuin pieni ihminen. 

Ja sitten en osaa sanoa niille mitään järkevää. Selvimmin tämä tuli esille viikonloppuna Flow'ssa, jossa päästin suustani kaikkiin tuoreehkoihin vanhempiin törmätessäni jotakin tällaista (ja suluissa ehdotus siitä, mitä ne olisivat voineet minulle vastata):

Mihis te ootte vauvan jättäny? (Mihis me se jätettiinkään? Ai niin, tonne narikkaan me se annettiin. Haetaan pois sitten kun on vähän tampattu.)

No sä ootkin nyt oikein kahden lapsen iskä. (Ei hitto, hyvä kun sanoit, en olisikaan itse ymmärtänyt asiaa muuten. Niitä lapsiahan todella on kaksi!)

Teillä on sitten lapset jossain hoidossa? (Eeeiku ne on tuolla samppanjabaarin jonossa, tilaavat meille pullon valmiiksi.)

Sait vähän vauvavapaata? (Joo ja sen tarkoitus on, ettei tarvitsisi puhua siitä lapsesta koko ajan. Kiitos vaan.)

Ja sitten kun tajusin, että minähän puhun ihan hölmöjä ja yritin pelastaa lukuisia kertoja tilanteen vaihtamalla puheenaihetta, sanoin jotakin vieläkin typerämpää:

Siis mä olin tänään ihan humalassa jo kolmelta. (Ööö ei varmaan kannattaisi retostella sillä?)

Joo hei määkin olin eilen niin väsynyt että lähdin jo kymmeneltä kotiin. (Joo, sun elämä on varmasti tosi rankkaa, varsinkin kun oot jo kolmelta humalassa.)

Mun piti parkkeerata samppanjabaariin koko päiväksi, mutta oonkin päätynyt ginibaariin, ja nyt mun suurin ongelma on, etten tiedä onko tämä up- vai downgreidaus. (Tiesitkö että täällä on ihan artistejakin esiintymässä?)

 

Anteeksi. 

Ja kertokaa, oi lapselliset: mistä te haluaisitte jutella?

 

Lue myös:

 

"Rakkaus on kuin porkkana" ja muut koskettavat runot ala-asteen runovihosta

Kerroin viime viikolla löytäneeni pari ala-asteaikaista runovihkoa aarteideni joukosta. Silloin narautin auki hevosvihon ja jaoin sen taiteellista antia kansalle, nyt on vuorossa vihko, jonka kantta koristavat uikkareissaan pallerehtivat trollit. (Tämän on siis pakko olla tyylikästä.)

Tämä vihko on ala-asteen kaveriporukkamme yhteinen vihko, josta kukaan muu ei lisäkseni oikein tainnut innostua, sillä kaikki kirjoitukset ovat minun tekemiäni. (Todennäköisempi selitys on kuitenkin se, etten suostunut antamaan vihkoa kenellekään muulle.) Kutsuimme nelikkoa kömpelösti nimellä JATE, koska ne olivat etunimiemme ensimmäiset kirjaimet: Johanna, Anna, Tiia ja Elina. Olimme ihastuneita THOM-nimellä ristittyyn poikaporukkaan: Tuomas, Heikki, Oskari ja Markus. Runot ovat todennäköisesti suurilta osin plagioitu joistakin Ajaston kalentereista tai Rakkautta on... postikorteista, mutta kokoelmassa on silti havaitavissa vaikuttava kronologinen kehitys. 

 

Kirjoittaja lähtee liikkelle yksinkertaisuudesta. Sillä jos ei ole yksinkertaisuutta, ei ole mitään, mistä lähteä.

Rakastan päivin, rakastan öin,
rakastan sua päivin ja öin. 

 

Pikku hiljaa kirjoituksissa alkaa esiintyä lievää pakkomielteisyyttä rakkauden suhteen:

Sinä kai
Olet kai
Minun kai
TOTTAKAI!

 

Pian pakkomielteisyys saa jo huolestuttavia piirteitä:

Rakkaani,
ei tonttuja ole olemassa. Jäljet ikkunasi alla ovat minun. 

 

Kirjoittajan kokemat elokuvissa näkemät Sinä&Minästä lukemat järkyttävät elämäntapahtumat heijastuvat katkeruutena seuraavissa teksteissä:

Rakkautta ei voi mitata. 
Rakkautta ei voi ostaa/myydä.
On 1 asia jota rakkaudella voi tehdä. Rakkaudella voi leikkiä.

 

Seuraavassa teoksessa kirjoittaja heittäytyy leikkisäksi. (Haluan muistuttaa, että kirjoittaja on arviolta 10- tai 11-vuotias, eikä ole epäilystäkään, etteikö hän tietäisi, mistä puhuu. Krhm. Olettakaamme, että pienellä hän tarkoittaa vaikka väärän kokoista Mighty Ducks -lippistä.)

Markalla annan, pennillä en, penni on pieni, tiedäthän sen. 
Sängyssä annan, autossa en, auto on pieni, tiedäthän sen. 
Muille annan, sulle en, sulla on pieni, tiedäthän sen. 

 

Hiukan yllättäen selviää, että kirjoittaja ei ole lisääntymismyönteinen:

Yhden yön ihanuus,
9 kuukauden lihavuus, 
loppuelämän häpeä.

 

Kokelmassa puhutaan myös lämpötiloista tunteiden kuvina. Jostakin syystä taiteilija on tullut siihen lopputulokseen, että melkein jäätynyt vesi on kylmempää kuin jää. 

Rakkaus on kuumaa kuin tulivuoren laava. 
Viha on kylmää kuin melkein jäätynyt järvi. 
Kaipuu on kipeää kuin viiltävä kuolema. 

 

Ja viimeiseksi, kokoelman kiistaton helmi, realistinen, mutta näkemyksellinen porkkanateos, jossa yhdessä pysytään, vaikka rakkaus viilenee (ehkä jopa yhtä kylmäksi kuin melkein jäätynyt järvi).

RAKKAUS ON KUIN PORKKANA:

1. Suhde alkaa suuresta rakkaudesta. 
2. Rakkaus, ihme kyllä, vähenee yhdessä olon myötä. 
3. Tulee avioliitto, lapset & niiden mukana elämän juuret. 

 

Lue myös: 

 

"Rakkauden peli" ja muut koskettavat runot ala-asteen runovihosta

Löysin viime kuussa vanhojen päiväkirjojeni pinosta kaksi aarretta: yhden trolliaiheisen ja toisen hevosaiheisen runovihon, joiden sivut olen riipaisevilla riimeillä ala-asteikäisenä täyttänyt. Olen aiemminkin avannut päivä- ja kirjevihkojeni sisältöä täällä blogissa, mutta ihan rehellisesti sanoen en muistanut, että olin viidesluokkalaisena eräässä vaiheessa myös oman elämäni runeberg.

Sitä minä kuitenkin olin. Circa 1995.

 

Tässä ensimmäsessä runossa haen selkeästi sielullista yhteyttä Tempparit-Jonneen ja #elämänpeliin:

Rakkauden peli

Me olemme shakkinappuloita
elämän pelilaudalla.
Kaadamme kumpikin toisiamme
kuningatar & sotilas.
Emme tiedä kuka meitä ohjaa,
emme tiedä päämäärää.
Me emme päätä elämästä
koska olemme vielä lapsia 
– elämän pelilaudalla.

 

Teos nimeltä Punainen runo on puolestaan eksistentiaalinen vuoropuhelu minän kanssa. Runoilija selkeästi ymmärtää olevansa runotaiteen ja elämän suhteen vielä lapsenkengissä, ja myöntää sen.

Punainen runo

Ketä minä oikein yritän hämätä?
Et sinä minua rakasta.
Ketä minä yritän rakastaa?
En sinua ainakaan.
Kuka minä luulen sinun olevan?
En ritarini, et koskaan.
Loppujen lopuksi yritän kaiken selvittää, mutta tulos on aina sama:
Kuka minä olen?

 

Runossa nimeltä "Enkeli" nuori runoilija testaa kykyään yllättää lukija hurjalla käänteellä runon ihan viimeisessä säkeessä. Onnistuuko hän? En tiedä. 

Enkeli

Enkeli lentää taivaalla
rakkauden säveliä maailmaan ripotellen.
Enkeli rakastaa maailmaa
aivan niinkuin minä sinua.
Mutta aina on olemassa se vastatuuli,
joka lennättää sävelet avaruuteen.
Sävelet eivät koskaan tavoita maailmaa. 
Haluatko nähdä siipeni?

 

"Musta runo" on jälleen yksi runoilijan identiteettikriisivaiheen tuotoksista. Kokoelmissa on havaittavissa teema, jossa runoilija kysyy itseltään kysymyksiä ja myös vastaa niihin. Mitä se on? Tehokas keino. 

Musta runo

Mitä on ilo?
Mitä on viha?
Mitä on katkeruus?
– Tunteita, jotka käpertyvät ihmisen sydämeen. 
Mitä on suudelma?
Mitä on halaus?
– Tunteen näyttämisiä, joita usein me kaksin käytämme. 
Jäljelle jää se perimmäinen, mitä on rakkaus?
– En tiedä. 

 

Nimettömän runon tarkoitusperät ovat tuntemattomat niin lukijoille kuin taiteilijalle itselleen. Kyseessä saattaa olla luonnos, keskeneräinen teos, tai toisaalta uudenlaisen tyylilajin haltuunotto. Dramatiikkaa ei kuitenkaan puutu, piste piste piste.

(Nimetön)

Rakkaus sointuu kuin valopilkku taivaalla. 
Vain sinä & minä. Yhdessä ikuisesti. 
Rakkaus sointuu kuin tuoksuva kirje. 
Vain sinä ja minä. Kaukana... Ikuisesti...

 

Kokoelman runoissa on pientä varieteettia, kuten realismiin vahvasti nojaava, muita huomattavasti pirteämpi runo "Ystävänpäivä" osoittaa:

Ystävänpäivä

Ystävänpäivänä olen minäkin toiveikas. Kirjeitä jaetaan toisensa jälkeen. Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä. Postilaatikko on tyhjä. Pulpettini on tyhjä. Pääni on tyhjä. Ei mitään. 
Sitten sinä saavuit, valkoisella hevosella ratsastaen. Kirjeeni pääsi perille sydämeen!

 

Seuraavalla kerralla esitellään trollivihon aikaansaannokset. Hersyvää materiaalia on luvassa – kokoelmaan kuuluu muun muassa elämän realiteeteista kertova kuvitettu teos: "Rakkaus on kuin porkkana".

 

Lue myös: 

 

Hämmentävin asia, minkä olen oppinut äidiltäni

Olen oppinut äidiltäni paljon. Muun muassa sen, että juhla pitää aina aloittaa kuohuviinillä, ja lasia kilistettyään täytyy aina antaa suukko rakastetulleen. Äiti on myös opettanut, että parisuhteessa pitää olla intohimoa ja ettei intiimipaikkoja pestessä tarvitse käyttää voimakkaita saippuoita. Häneltä olen oppinut, miten lohi paistetaan, hame lyhennetään ja mikä pasianssisovellus on paras (koska pasianssia on naisen pelattava).

Mutta olen myös oppinut häneltä yhden asian, jota en vieläkään ymmärrä. Se on tämä: äiti taittaa aina niistopaperin (oli se sitten nenäliina tai talouspaperin pala) kolmioksi. Ja niin teen myös minä.

Enkä muuten olisi koskaan huomannut tekeväni niin, ellei joku olisi huomauttanut minulle siitä. 

Näin se tapahtuu: 

Pahoittelut, kuvat ovat kadonneet blogimuutossa pysyvästi :(

Eilen kysyin äidiltä, miksi hän niin tekee. 

Arvatkaa, mitä hän vastasi? "En tiedä."

Opitkohan sen omalta äidiltäsi? "Ei meillä ollut mitään talouspaperia."

No mistä sitten olet sen keksinyt? "Ihan ite." (ylpeästi)

Eipä siinä sitten mitään.

Onnea äitienpäivänä, äiti (ja muutkin äidit)! Rakastan sinua!

Lue myös: 

Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995
kirjevihko.jpg

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

 

Parhaat saamani neuvot

Ihana ystäväni Viivi vinkkasi uudesta must have -sovelluksesta The List App, jossa voi rakentaa listoja mistä hyvänsä. Mistä hyvänsä! Anteeksi vaan, mutta sovellus on niin helppokäyttöinen, että tämä blogi saattaa muuttaa sinne ikuisiksi ajoiksi. 

Tykkään listoista - ihan sikana. Ja listasovelluksessa niitä voi julkistella menemään kuin missä tahansa Twinstassa konsanaan. Mutta jotta ketään ei korpeaisi jo alkuunsa, päätin suomentaa ekan listani ja julkaista sen täällä blogissa. (Tällä ei ole muuten mitään tekemistä sen asian kanssa, että kukaan ei vielä seuraa minua List-sovelluksessa tai ole edes vilkaissut koko listaa.)

Tadaa: 

Parhaat koskaan saamani neuvot (joista suurimman osan olen saanut elokuvista tai keksinyt itse):

  • Pue aina puhtaat alusvaatteet. (Koska on aina olemassa mahdollisuus, että joudut onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan, jossa joku takuulla näkee ne.)

  • Pidä aina takataskussa vitsi tai pari. Et koskaan tiedä, milloin sellaista tarvitset.

  • Kun esittelet ihmisiä toisilleen, kerro aina, mistä tunnet heidät. Se on paitsi kiinnostavaa, antaa myös ihmisille jotakin, mihin tarttua (ja lisäksi saat itse puhua jaaritella menemään, koska se on kuitenkin sitä, mitä sinä itse haluat kaikkein eniten maailmassa tehdä).

  • (Katso edellinen) Jos et muista esittelemäsi ihmisen nimeä, voit aina sanoa jotakin tyyliin: "Tässä on Mika, tunnen hänet motocross-kisoista Jemenistä. Mika, tässä on... Hei hitto, mistäs me muuten tunnemmekaan?" Toimii joka kerta.

  • Näytä kuvassa aina hyvältä, jos avaat suusi ja teeskentelet, että sinulle olisi juuri huudettu "YLLÄTYS!"

  • Pyyhi aina tietokoneesi pornosivuhistoria heti.

...ja sitten kaikki tervetuloa The List Appiin.

5 + 1 asiaa, joita eronnut nainen tarvitsee

Eron jälkeen nainen huomaa, mitä hankintoja hänen tulee yhtäkkiä tehdä. Asioita, mitä hän ei seurustellessaan tarvinnut.

Eronnut nainen tarvitsee (ei läheisyyttä, rakkautta tai miestä, vaan):

1. Korkeamman jakkaran
Vaihtoehtoisesti eronneelle naiselle kelpaa myös tikapuut, joissa on enemmän kuin kaksi askelmaa, pliis. Ovatko kaikki tavarat oikeasti ennenkin muka olleet näin korkealla? Terveisin puolitoistametrinen.

2. Kengänhuoltotarvikkeet
Oman empiirisen kokemukseni mukaan ainakin armeijan käynyt mies RAKASTAA kenkälankkia, -rasvaa ja -harjoja ja huoltaa paitsi omat, myös kumppaninsa kengät mielellään ja asian vaatimalla ylpeydellä. Itselläni on (enää) tasan yksi (no okei, kolme) hotellista nyysittyä shoe shine kittiä. Niissä on ainoastaan joku mystinen sieni. Mitä sillä muka pitäisi tehdä?

3. Jonkun, joka pakottaa syömään lihaa
Tai proteiinia noin niinkuin ylipäätään. Olen huomannut, etten jaksa juuri laittaa itselleni lihaa - tai sitten en yksinkertaisesti muista ostaa sitä. Jostain syystä miehelle on matalampi kynnys ostaa ja valmistaa lihaa. En tiedä miksi? Emmäänyssitä ittelleni tartte? Bullshit. 

4. Ikkuna-avaimen
Mihin samperiin se sälli on ne kaikki tunkenut? TIEDÄN, että minulla oli niitä ainakin neljä jo ennen kuin se tuli kuvioihin. Nyt niitä ei ole missään! Se on varmaan piilottanut ne ennen lähtöään jonnekin, minne päästäkseen eronneen naisen täytyy ostaa tikapuut (katso kohta 1). Perkele. (Harmi, ikkunanpesu jää. Taas.)

5. Kaiuttimet
Oletteko huomanneet, että yksinasuvat naiset kuuntelevat poppinsa läppärin kaiuttimista? En minäkään, ennen kuin erosin ja jouduin luopumaan miehen kaiuttimista. Miten ilman niitä voi elää? No more!

+1. Työkaluja ja maalarinteippiä
Tämä on bonuskohta, koska oikeastaan jokaisella itseään kunnioittavalla naisella tulisi olla työkalupakki. Minulla ei ole sitä pakkia, mutta minulla on kyllä vasara, jakoavain ja 16 ruuvimeisseliä (joista vain yksi on ristipää). Pärjään ehkä niillä. (Mutta maalarinteipit katosivat samalla kun se mieskin.)

Muista myös: 5 + 1 tapaa päästä yli erosta elokuvien mukaan

 

Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista
timpsi.jpg

Katsoin Netflixistä pari päivää sitten dokumentin nimeltä Mortified Nation, joka kertoo show'sta, jossa tavalliset ihmiset lukevat lavalla lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjojaan, rakkauskirjeitään, kirjoittamiaan runoja ja laulun sanoja. Mitä nolompia tekstit ovat, sen parempi show.

Mortified sai alkunsa, kun sen luoja ja tuottaja löysi vanhan rakkauskirjeen, jonka oli kirjoittanut ihastukselleen varhaisteininä. Hän ryhtyi lukemaan sitä ystävilleen ja huomasi sen huvittavan heitä niin paljon, että muutkin ehkä haluaisivat kuulla sen. Hän oli oikeassa.

Mortifiedista inspiroituneena jaan nyt kanssanne muutaman häpeällisen otteen omasta päiväkirjastani. Haastan teidät tekemään samoin - julkaiskaa joko kommenttiboksissa tai omassa blogissanne noloja tekstejä vanhoista päiväkirjoistanne, rakkauskirjeistänne tai pöytälaatikoistanne. Nolous ja häpeä kunniaan! (Ja linkatkaa pliis mahdolliset postaukset tuohon alle.)

Teini-ikäinen minä, olen pahoillani että teen tämän sinulle. Julkaisen päiväkirjatekstejäsi internetissä. Mutta sinä olit kyllä tosi ärsyttävä.

12.10.1996. (Olin 13-vuotias ja ilmeisesti korviani myöten ihastunut johonkuhun, jonka nimi oli Mikko. En tiedä, kenestä on kyse.)

Hei jälleen! Mun oli pakko ruveta kirjottamaan. Mulla on tosi ahdistava olo. Lauantai, syysloman eka varsinainen lomapäivä, kaupungissa ihan varmaan yks ihana Mikko plus kivoja ihmisiä... ENKÄ MÄÄ OO LÄHÖSSÄ MIHINKÄÄN. Haluun kaupunkiin! Haluun vaan nähdä Mikon ja kysyä siltä seuraavat asiat:

1. Minkä ikänen oot?

2. Missä koulussa?

3. Missä asut?

4. Mikä sun sukunimes on?

5. Saako sua halata?

6. Onko sulla muijakaveria?

(Huomaa kysymysten tyylikäs järjestys. Ensin vähän iholle ja sitten vasta selvitetään, onko kaveri edes vapaa. Classy.)

15.12.1996. (Olin edelleen 13-vuotias ja juuri edellisenä iltana alkanut seurustella ensimmäistä kertaa (neljännellä ja viidennellä luokalla tapahtunutta seurustelua ei lasketa), ja myös suudellut poikaa ensimmäistä kertaa elämässäni.)

Moi taas. No, kyllähän me eilen Eetun kanssa pussailtiin aikas moneenkin otteeseen. Elokuvissa ja muutenkin. Vittu hei! Mä pussasin jätkää eilen ekaa kertaa elämässäni! Ja se on salaisuus. Se muuten alko siä elokuvissa tekeen retkua mulle mutta en antanu sen tehä sitä. Mulla on vaan vähän bad feeling about this. Mä koko ajan pelkään että Eetulla on vaan se, et se tartti jonkun, eikä mitään väliä kuka se on. Mä koko ajan pelkään, että meidän suhde perustuu vaan tolle pussailulle.

(Viikkoa myöhemmin päätin, että meidän täytyy erota. Suhteemme tuntui perustuvan pelkästään pussailulle, ja minä halusin välillä myös jutella.)

12.8.1998. (Olin 14-vuotias ja juuri aloittanut uuden päiväkirjan. Yritin kirjoittaa vähän siivompia juttuja, joita voisi joskus näyttääkin jollekulle. Sitä kesti noin kolme sivua, joista tämä kotiintuloaikagate on ensimmäinen.)

Tää on nyt siis mun päiväkirja. Mä täytän yhentoista päivän päästä 15, ja mun yhdeksäs kouluvuosi alkaa huomenna. Kesä loppuu, tuskaa. Tapahtumien yö (Tampereen versio Taiteiden yöstä) on perjantaina ja mä joudun tuleen KAHEN bussilla himaan! Sillon kun Emmi oli ysillä, se tuli NELJÄN bussilla. Kylläkin siks, kun se myöhästy kolmen bussista. Mä en haluis neljän bussilla tullakaan (yeah right), mutta kolmen bussi ois aika hyvä. Miks me ei asuta kaupungissa? Mun kaikki kaverit asuu keskusta-Pyynikki-Pispala-sektorilla ja ne on menossa perjantaina kolmeks himaan. Vittu. Kai se on jotain vanhempien filosofiaa. Kyllä mäkin sen ymmärrän... sit ku oon ite äiti. Se on varmaan joku suojeluvaisto tms. Mutta tasa-arvoa mä tässä haenkin! Kun olin seiskalla, tulin yhen bussilla. Nyt oon ysillä. 2 vuotta = 2 tuntia!!! TASA-ARVO!!

(Ymmärsin ilmeisesti vasta joskus myöhemmin, mitä tasa-arvo tarkoittaa.)

31.3.2000. (Olin 16-vuotias ja poskettoman ihastunut poikaan, jonka nimi oli Jarno.)

Hyi saatana sillä on ruma nimi. Jarno. Jarno. Jarno. Olispa sillä joku toisenlainen nimi. Välillä tuntuu, että voin elää ilman sitä, kun ottaa huomioon sen mun eilisen horoskoopinkin. I’m not saying että uskon horoskooppeihin, mutta kyllä se vähän pisti miettiin.

(Minusta ja Jarnosta ei koskaan tullut mitään. Johtui varmaan tuosta ilmeisen päräyttävästä horoskoopista tai siitä, että sillä oli sellainen nimi.)

Kuvat: Koulukuvat 1996-1998. Yhtenä vuonna grungepeikko, toisena kulmakarvaton pikkupimu. Ain't life grand.

5 + 1 tapaa päästä yli erosta elokuvien mukaan
erosta ylipääseminen.jpg

Pahoittelut lyhyestä blogipoissaolosta (jos muuten seuraisit Kustaata Facebookissa, tietäisit kyllä miksi).

Asiaan. Niinhän siinä nyt kävi, että ero tuli. Itkeskelyn lomassa olen huomannut, että joka ikinen radiosta tuleva kappale, televisiossa esitettävä elokuva tai netistä katsottu tv-sarja kertoo ihmissuhteen päättymisestä. Erosta. Sen sijaan, että ottaisin lohtua siitä, että näin käy näköjään muillekin (ainakin radiossa ja telkkarissa, aina), olen päättänyt ottaa konkreettisia neuvoja siitä, miten erosta pääsee elokuvien mukaan yli (eli löytää seuraavan sussun, koska sitä on ylipääseminen, ainakin radiossa ja telkkarissa, aina). Kas näin, olkaa hyvät:

1. Vedä instant-kännit, tapaa baarissa uusi mies, mene sen kanssa vahingossa naimisiin tai hankkiudu vahingossa raskaaksi. Aluksi inhoat tyyppiä, koska se on vähän dille, mutta koomillisten sattumusten myötä rakastutte toisiinne.

2. Mene baariin ja tapaa tyyppi, joka tekee sinulle single ladies -makeoverin ja muuntaa sinut kylän kuumimmaksi kissaksi. Ennen kuin huomaatkaan, olet päässyt panemaan tosi monen kanssa ja löytänyt uuden (mutta yllättävän) kumppanin tai palannut eksäsi kanssa yhteen. Win-win!

3. Saa ylennys työpaikalla. Eihän sinulla edes olisi aikaa parisuhteelle. (Mutta uusien töiden lomassa tapaat hurmaavan tyypin, tai vaihtoehtoisesti huomaat että parhaan kaverisi dille veli tai oma paras mieskaverisi, jota pidit aina vähän dillenä (ks. seuraava kohta), onkin elämäsi rakkaus.) 

4. Huomaa, että paras kaverisi (joka sattuu olemaan komea, hyväkroppainen, hyvätuloinen ja huumorintajuinen nuorimies) onkin komea, hyväkroppainen, hyvätuloinen ja huumorintajuinen nuorimies, joka on kaikki nämä vuodet ollut sinuun rakastunut. 

5. Joudu lento-onnettomuuteen, joka pudottaa sinut ja eksäsi autiolle, mutta romantilliselle paratiisisaarelle, jolla löydätte toisenne uudelleen. Vaihtoehtoisesti lähde Intiaan tai Italiaan tai Barcelonaan syömään ja tapaa matkalla Javier Bardem.

+1. Hoida itsesi keskelle väärinkäsitystä, jossa joko esität ihmistä, kuka et ole, tai esität olevasi suhteessa ihmisen kanssa, kenen kanssa et oikeasti ole. Lempi leimahtaa samantien. 

 

Ajattelin ensimmäiseksi kokeilla viimeistä ja esittää vaikka Siwan kassaa, joka esittää olevansa suhteessa Javier Bardemin kanssa. Natsaiskohan?

 

Mennään lasilliselle ja suutelemaan eli aikuisen tunnistaa termistöstä

Täällä Kustaassa on ennenkin (ja ennenkin) pohdittu aikuisuuteen liittyviä asioita. No, niissähän miettimistä riittää, sillä mieleeni juolahti taas uusi näkökulma asiasta: termistö.

Kun oltiin lapsia, nuorisoa tai vielä jopa nuoria aikuisia, asioista puhuttiin eri nimillä. Nyt aikuisena (aikuisena, yhh. eikun ahh. eikun äh! en tiedä) samoille asioille on löydetty asiallisempia, korvaavia termejä:

Siinä, missä nuorena mentiin yksinkertaisesti syömään, aikuisena mennään lounaalle ja illalliselle sekä tietenkin kaikkien aikuisten ja aikuismielisten suosikkiruokayhdistelmälle BRUNSSILLE.

Kun nuorena mentiin kahville tai rehellisesti bisselle tai ryyppäämään, aikuisena mennään lasilliselle. Aikuiset siis huijaavat itseään. Yksille on muuten sou lääst siisön.

Nuolemista alettiin yhtäkkiä kutsua suutelemiseksi (tai omaksi henkilökohtaiseksi suosikikseni, suuteloksi) ja muita varsin kuvaavia kanssakäymiseen liittyviä termejä lemmiskelyksi ja peuhaamiseksi.

Bileistä tulikin juhlat, tietokoneesta näyttöpääte ja esitelmästäpresentaatio.

Aikuistuessa ihmisen sanavarastoon hiipivät hiljaa myös sellaiset raivostuttavat termit kuten paltsu, neukkari, toimari, muikkari.

Se on niin ärsyttävää, että en tiedä teistä, mutta minä aion ainakin mennä tänään lasilliselle.

Kuva.