Siitä on nyt reilu vuosi, kun raaputin kynnelläni läppärini kameran peittona olleen tarran pois tietämättä etten laittaisikaan sitä muutaman viikon päästä takaisin. On mennyt reilu vuosi, enkä ole tänä aikana tehnyt paljon mitään muuta kuin chocolate chip cookieita meillä 36 vuotta sitten asuneen amerikkalaisen vaihto-oppilaan reseptin mukaan.

Tai no olen minä jotain tehnyt. Olen esimerkiksi…

kasvattanut verkkarivarastoani 300 prosenttia: minulla ei ennen pandemiaa ollut yksiäkään verkkareita ja nyt minulla on kolmet
katsonut kaiken katsomisen arvoisen Netflixistä, HBO:lta, Amazon Primestä, CMoresta, Ruutuplussasta, Apple TV:stä ja Yle Areenasta (Suuri Keramiikkakisa I’m looking at you), mutten vieläkään Game of Thronesia, vaikka olen jo vuosia sanonut että odotan vain sopivaa hetkeä kuten esimerkiksi jotakin kauheaa flunssaa joka sitoo minut kotiin viikoiksi, ja jos pandemia ei ole sellainen niin mikäs sitten
unohtanut kaiken katsomisen arvoisen minkä olen katsonut (esim muistaako muka joku mitä Love is Blindissa tapahtui ja miten se erosi Too Hot to Handlesta vai onko tämä vaan joku mielen puolustusmekanismi joka blokkaa kaiken traumatisoivan mielestämme?) ja kyseenalaistanut sen että onko se sitten kuitenkaan ollut ihan katsomisen arvoista (ks. em. esimerkit, kröhöm)
neulonut tasan nolla asiaa mutta ajatellut ainakin seitsemäntoista kertaa että “pitäisikö” ja sitten että “vitut”
opetellut tekemään loistavan yhden hengen risoton (ja tajunnut että sehän on ihan helppoa, kuka tampio on mennyt väittämään että se vaatii jotain osaamista?) mutta menen vieläkin ihan jumiin (ja niin menee myös risottoni) kun resepti pitäisi tehdäkin kahdelle, että ihan tosi kiva että seurustelen nykyään
aivan, niin olikin, olen alkanut seurustella and it’s fucking cool: tylsyys ja yksinäisyys on ihan toisenlaista kun on kumppani, vaikkei se asuinkumppani olekaan (plus kirjoitin viime huhtikuussa Instagramiin vitsikkäänä: “okei ens pandemiaa varten haluan paremmat käsipainot ja lemmikin ja asuinkumppanin jolla on auto, jotta se voi ajaa mut kävelylle välillä joihinkin muihin maisemiin, koska vaikka täällä on tosi kaunista, olen LOPEN KYLLÄSTYNYT samoihin kävelyreitteihin”, ja vaikka olen ollut sussuni auton kyydissä vain kolme kertaa, ajatuskin sen suomista mahdollisuuksista piristää minua)
woltannut enemmän kuin koskaan ja tehnyt ruokaa itse enemmän kuin koskaan eli varmaan myös syönyt enemmän kuin koskaan? That’s the dream
asunut hotellissa sata päivää niiiiin elikkä tosiaan minähän olen tämän ankeuden maksimoinnin lomassa ehtinyt asua kolme kuukautta hotellissa ja näköjään unohtanut myös sen.

No niin sitten niihin kekseihin. Margie’s chocolate chip cookies, olkaa hyvät:

100g voita
1,5 dl fariinisokeria
1,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria

Alkuperäisessä reseptissä lukee: “pehmennä voi mikrossa – älä sulata!” mutta minä olen kyllä viime aikoina sulattanut ja minusta kekseistä on tullut pehmeämpiä ja parempia. Voit kokeilla kumpaa metodia haluat (mutta jos sulatat, odota että voisula jäähtyy ennen kuin sotket siihen mitään). Sen jälkeen reseptissä lukee “vatkaa aineksia kunnes creamy” mutta minä olen aina vaan sekoittanut nuolijalla tai lusikalla, enkä vatkannut mitään.

2 kananmunaa

Reseptissä lukee “vatkaa yksi kerrallaan sekaan” mutta arvaat jo varmaan että minä en vatkaa, sekoittelen vaan menemään. Ranneliike voi olla sellainen ihan reipas, mutta mitään tulehduksia ei tässä tarvitse itselleen vispata.

4,5 dl jauhoja
1 tl ruokasoodaa

Sekoita jauhot keskenään ja lisää ne vähitellen taikinaan koko ajan sekoittaen. Tätä kohtaa minäkin tottelen (paitsi joskus laitan jauhoja vähemmän, jos tuntuu että taikina meinaa jässähtää).

1 tl suolaa
(ainakin) 100g suklaata kökköinä

Sekoita taikinaan. Minä laitan suolaa aina vähän reilusti, koska suola on minusta tämän reseptin suola (heh heh). Laitan suklaata myös enemmän, ainakin tuplat (koska suklaa on tämän reseptin suklaa?) eli kokonaisen levyn, ja itse käytän yleensä maitosuklaata, en tummaa, mutta säähän voit laittaa tähän ihan mitä haluat.

Tämän jälkeen taikinaa pitää syödä niin paljon että tulee tosi huono olo, ja sitten jäljelle jäävästä lusikallisesta voi tehdä kökön pellille ja paistaa yhden keksin. Ohjeessa lukee: “paista 180-asteisessa uunissa 5-10 minuuttia tai kunnes golden brown”. Itse paistoin näitä eilen 190-asteisessa kiertoilmauunissa seitsemän minuuttia. Niiden pitää jäädä sisältä vähän pehmeiksi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon että kyllä ne kovatkin keksit tulee syötyä.

Enjoy!