Minulla on ollut silmälasit yhdeksänvuotiaasta asti. Rakastan silmälaseja, ja minusta on vaikea katsella naamaani ilman niitä. Mutta joskus ne tekevät lempo soikoon elämästä vaikeaa. Ne painavat, putoavat, narisevat, lipsuvat, tarttuvat, ovat tiellä ja todella usein, varsin paradoksaalisesti, niiden läpi ei näe jumalauta mitään.
Lupaan, että kaikki, joilla on silmälasit päässä valtaosan ajasta, ymmärtävät seuraavien tilanteiden vittumaisuuden. (No okei ei minulla ole valtuuksia luvata yhtään mitään kenellekään. Mutta enhän minä voi kirjoittaa tähän totuuttakaan, sillä se olisi “luulen että ehkä joku Säynätsalossa tai vaikka Puolangassa, vai sanotaanko se nyt Puolangalla, saattaa voida samaistua tähän, mutta ei hän tätä tekstiä varmaan koskaan lue, joten ei sinunkaan todennäköisesti kannata” eikä sellaista ole kiva kirjoittaa. Tai myöskään lukea.)
Kun olet pitänyt niitä keskimäärin kaksi sekuntia otsalla:
Kun sataa lunta:
Kun sataa vettä:
Kun niitä ei ole:
Kun ulkona on kylmä mutta sisällä lämmin:
Kun yrität tehdä facepalmia ja kaksi ainoaa ulottuvillasi olevaa vaihtoehtoa ovat nämä:
Bubbling under: kun ne tippuvat tanssilattialla hikiseltä nenältä kesken sensuellin pyörähdyksen ja lentävät salin poikki etkä näe etsiä niitä – osittain siksi, että sinulla ei ole silmälaseja, osittain siksi, että silmämunasikin ovat aivan hiessä ja osittain myös siksi, että olet saattanut nauttia noin yhdeksäntoista lasillista samppanjaa. Tilanteesta ei ole kuvamateriaalia. (Luojan kiitos.)
Lue myös: