Viikolla 33 tuli täyteen seitsemän viikkoa suihkutonta elämää. Nyt oli aika etsiä jokin pysyvä tukikohta, jossa saisimme käydä suihkussa.

33+5: En oo käynyt neljään päivään suihkussa ja alan kasvattaa kohta sammalta taipeisiin. Kylppärirempan tekijä soitti tänään ja sanoi että alkaa kalenteri täyttyä, että nyt pitäis saada tietää tehdäänkö remppa vai ei. Eikä hyväksyntää remppasuunnitelmille oo vieläkään kuulunu, vaikka ne lupas käsitellä ne nopeesti. Oon ihan riekaleina (ja likainen).

Viikkojen 33 ja 34 vaihteessa muutimme väliaikaiseen, kalustettuun kotiin Hiisi Homesiin, enkä tiennyt että voisin koskaan olla niin onnellinen päästessäni suihkuun. (Full disclosure: maksoin asumisemme itse, mutta tein erikseen yhteistyön Hiisin kanssa. Se on nähtävillä mun Instagramissa.) Pesin ensimmäisenä iltana joka ikisen millin ihostani ainakin kolmesti, ja nautin joka hetkestä. Se oli ihan helvetin ihanaa.

33+6: EI VITTU TÄNÄÄN PÄÄSEE SUIHKUUN!!!! Muutetaan nyt ainakin kahdeksi viikoksi Hiisi Homesin asuntoon Pohjois-Haagaan ja aijjumalauta aion peseytyä niin perkeleesti. Valvoja hyväksyi eilen vihdoin remonttisuunnitelmat injektointeineen päivineen joten nyt päästään hommiin. AHHH ETENEEEEEE

Näihin aikoihin vatsanahkani muuttui puutuneeksi navan ympäriltä. Aloin ajatella, että nyt iho varmaan kohta repeää. Nyqvist liikuskeli niin, että näytti siltä kuin se yrittäisi puskea napani läpi ulos, ihan niin kuin aikoinaan Gladiaattoreissa ne juoksivat sen paperin läpi maaliin (olisin aina ihan hirveästi halunnut tehdä niin. Vitsi että voikin olla hassuja unelmia ihmisellä: paperia päin juokseminen). Näihin aikoihin Nyqvist alkoi potkia niin lujasti, että se tuntui jo vähän epämiellyttävältä. Minusta oli ihanaa, että se siellä riehui, mutta päivä päivältä alkoi olla epämukavampi olo. Ei silti tuntunut siltä, että synnytys olisi vielä mitenkään lähellä – eikä se toki vielä välttämättä olekaan viikkokausiin – ja googlailin tämän tästä, miltä supistus tuntuu, mulla kun ei ole ollut mitään sellaisia tuntemuksia.

Tuomas oli aiemmin kertonut, että se odottaa eniten sitä, että pääsee Nyqvistin kanssa vaunulenkeille, muttei oikein tiedä miksi se odottaa sitä niin paljon. Se oli minusta itkettävän suloista. Kun juttelin tästä muille, tajusin, että vaunujen (eli vauvan) kanssa kulkeminen on ensimmäinen kerta, kun Tuomaksesta näkee ulospäin, että se on isä. Minusta äitiyden on nähnyt jo monta kuukautta, ja ihmiset (vain jotkut tosin) osaavat ottaa sen esimerkiksi julkisissa huomioon. Tuomas raukka joutuu odottamaan siihen asti, että vauva syntyy, jotta se voi kulkea se sylissä (tai vaunuissa) ja olla ylpeästi iskä. Sitten mua itketti vielä enemmän.

34+6: Tultiin aamulla Töölöön päästämään laattojen injektoija sisälle. Sain kauheen hermoromahduksen kun näin että putkarin eilen irrottamat kamat on kaikki levällään kylppärin lattialla. Siis niinku tietty ne on, niiden hävityksestä ei sovittu, eikä ollu sen duuni viedä niitä pois. Mutta tuli sellanen epätoivo että tästä ei tuu mitään, että on niin vitun pitkä matka maaliin vielä. Täällä kämpässä on nyt keittiön kaapit ja mikrot ja pesukoneet ja lavuaarit ja vanhat putket ja kaikki ihan levällään, ja musta tuntuu että tää ei valmistu koskaan. Haluisin järjestellä Nykäsen vaatteita ja levätä ja nauttia mutta kaiken keskeneräisyys vaan jyskyttää takaraivossa koko ajan.

Kun laattojen injektoija (eli ihminen, joka kiinnitti ne kopolaatat paikoilleen ennen kuin hartsipinnoite voitaisiin laittaa) tuli ovelle, se näki mun itkusta laikukkaan naaman ja sanoi, että nyt kun päästään töihin niin tämä valmistuu nopeammin kuin uskotkaan. Oli ihanaa, että hän oli niin empaattinen. Mä todella toivoin että hän oli oikeassa.

Seuraavana päivänä valvoja kävi tarkistamassa injektoinnin, ja totesi että kaikki oli kunnossa (asia jonka olisin voinut toki todeta itsekin, mutta minä en olekaan valvoja vaan tavan tallaaja, joten minun mielipiteelläni ei ole mitään väliä). Laitoin välittömästi hartsipinnoitefirmalle viestin, että nyt hommiin.

Viikolla 35 lähdin kahden parhaan ystäväni kanssa juhlimaan epävirallisia baby showereita Haikon kartanoon. Ajelimme ensin Porvooseen, ja oli niin kaunis päivä, että söimme lounaan paitahihasillamme terassilla. Kun pääsimme hotelliin, sain hieronnan, ja kun valmistauduimme kylpylään lähtöön, saimme kolmannelta parhaalta ystävältämme rapakon takaa viestin, että hänen vauvansa oli syntynyt! Oli ihanaa ottaa uutinen vastaan yhdessä. Kun olimme soittaneet vauvalle videopuhelun, lähdimme kylpylään, jonka altaassa yllättäen odottivatkin minun äitini ja siskoni – ja minä sain ihan levottoman itkukohtauksen, kun olin niin onnellinen. Kuten sanoin jo aiemmin, en halunnut mitään isoja baby showereita, mutta olin alkanut vähän katua päätöstäni koska pelkäsin, etten ehtisi edes nähdä perheenjäseniäni ennen synnytystä. Meillä oli niin ihanaa! Me kylvettiin ja saunottiin ja istuttiin monta tuntia kartanoravintolassa illallisella.

Ja mikä parasta: tämän viikonlopun jälkeen kylppärimme hartsipinnoitus alkoi.

Viikolla 35 mulla oli ylimääräinen synnytysvalmennus, joka varattiin mulle neuvolassa, kun pelkäsin etten osaa orientoitua synnytykseen ilman. Se oli siksi kiva, että siellä oli vain neljä osallistujaa, joten sai kysyä paljon kysymyksiä, mutta siksi tyhmä, ettei siellä tullut mitään uutta (tiesin jo kaiken, vaikka luulin etten tiedä mitään). En tiedä, jotenkin olin odottanut että edes jokin etävalmennus olisi sellainen jossa hengitellään sylikkäin tukihenkilön kanssa niin kuin kaikissa telkkariohjelmissa tehdään. Mutta ei, niissä vain katsotaan powerpointeja ja puhutaan. Synnytykseen pitää osata valmistautua ihan itse. Mutta minä kyllä luotan alan ammattilaisiin niin paljon, että vaikka minusta on ihan hyvä valmistautua, uskon että voisin mennä synnyttämään ihan ummikkona ja pärjäisin silti.

Samalla viikolla kävimme myös viimeisessä neuvolalääkärissä. Lääkäri ultrasi mahan, ja näimme, että Nyqvist oli jo kääntynyt oikeaan asentoon synnytystä varten. Vaikken halunnut, että se syntyisi vielä, minua rauhoitti että se on niin päin kuin kuuluukin – että ainakaan sitä ei tarvitse väkivaltaisesti käännellä tai kiskoa jaloista ulos. (Ei sellaista varmaan oikeasti tehdä kenellekään.) Hyvä Nysse!

36+0: Soitin aamulla mikroremonttiurakoitsijalle ja se sanoi että saattais olla jo tänään valmista!! (Edit: ei ollut.) Mutta jos ei tänään niin tiistaina. AHH IHANAA. Käytiin ostamassa suihku, rättipatteri ja vessan ja keittiön hanat. Tonnikuussataa siihen niin. Mutta eniten ärsytti että piti ostaa suihkua varten peitelaipat, jotka maksais kromisena 3,50 ja mustana 48,95! Mää niinku ymmärrän että putkimieheen ja mittatilaustyökalusteeseen menee silleen useita tonneja. Mutta parin euron laippa mustana KYMPPEJÄ!???? Huohhh. Tärkeintä kuitenkin on että ekaa kertaa tuntuu oikeesti siltä että asiat etenee. Ens viikolla päästään muuttamaan kotiin, ja vaikkei meillä oo siellä kylppärissä silloin pyykinpesukonetta tai lavuaaria tai rättipatteria ni suihku on. Oon niinku Mel Gibson Braveheartissa mutta huutelen FREEDOMin sijaan SUIHKUUUUUU.

Olin huomannut jo aiemmin, että mun luomet kasvoivat ja tummuivat ja niitä tuli lisää läpi raskauden. Olin lukenut jostain, että se kuuluu asiaan, ja jotkut niistä lähtee pois sitten raskauden jälkeen. Mutta Tuomas ei vissiin tiennyt sitä: kun oltiin Netraudassa, se nyppäisi multa yhden luomen kaulasta melkein irti, kun se luuli että se oli joku nukka! Lol.

Viikkojen 35 ja 36 vaihteessa muutimme Hiisi Homesin Kallion toimipisteeseen, ja se oli ihanaa! Haagassakin oli tosi kiva kämppä, mutta minua rauhoitti olla lähempänä kotia. Lisäksi tässä asunnossa oli parveke. (Tuomas kutsui sitä terassiksi ja otti tavaksi istua siellä iltaisin juomassa oluen tai vissyn. Se oli minusta söpöä.) Mutta alku ei sujunut ihan mutkitta:

36+1 :Muutettiin eilen Hiisi Homes Kallioon ja tää kämppä on aivan ihana! Meillä on sisäpihaparveke ja tää tuntuu jotenkin tosi kodikkaalta. Ainoo ongelma on arvaa mikä: no suihku lol. Me ei osata käyttää sitä ja jouduttiin molemmat käymään aamulla suihkussa niinku istualleen sen sekoittimen hanan alla. Me ei saada vettä tulemaan siitä käsisuihkusta tai ees kattosadettimesta vaikka mitä namiskoita väänneltäis 🤣 tää meidän suihkukarma on ihan mahdotonta. Edit: googlasin suihkun ohjeet ja keksin miten se toimii. VITTU HUH

Muistatteko kun sanoin joskus viikolla 27, että pelkään eniten sitä, että sairastumme johonkin kamalaan flunssaan tai noroon, koska se tästä enää puuttuisi? No viikolla 36 sain maailmanlopun vatsataudin, joka kesti päiviä. Vatsataudit ovat aina ennen menneet vuorokaudessa ohi, mutta tämäpä kesti neljä päivää. Tykkään poikkeuksellisista jutuista, mutta tämä oli kyllä liikaa. Neuvolasta neuvottiin (pun intended) että vauva pärjää kyllä, mutta että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että se jatkaisi liikkumista normaalisti. Minä sanoin, että se muljuaa siellä nyt minusta paljon enemmän kuin normaalisti. Terveydenhoitaja sanoi puhelimessa että joo, se varmaan huomaa että äidillä on hätä, ja minä aloin itkeä. Olin niin hirveän pahoillani itseni ja vauvan puolesta, että nyt kun meillä piti olla mahan kanssa rauhallista ja kivaa loppuraskaudessa, ja että ehtisin laulella vatsalle ja valmistautua vauvan tuloon, kaikki aika menikin pöntöllä ja sohvalla ja voiden tosi huonosti.

Mutta tästä kai on matka vain ylöspäin? Pliis? (Edit: on – meille asennettiin tänään kotiin suihku. Tosin ei makeaa mahan täydeltä: ne viidenkympin laipat oli vääränlaiset trololoooo.)

Viikolla 29 naapureissa tehty kosteusmittaus tuli puhtaana takaisin, eli kosteutta ei löytynyt. Huokaisin helpotuksesta ja sanoin taloyhtiön edustajille että huh, ei sitten mitään, me palkataan joku vaihtamaan rikkinäiset laatat ja uusimaan silikonit. Että päästään remonttiuhkan ikeestä ja vihdoin suihkuun. Realistisesti ajateltuna meillä ei mitenkään olisi aikaa remonttiin ennen vauvan syntymää. Mutta sitten mulle ilmoitettiin, ettei se riitä. Että pelkkä kaakeleiden korjaaminen ei ole kestävä ratkaisu, mutta että jos haluaa tehdä kylppärirempan, se olisi tehtävä omasta pussista. Meinasin alkaa synnyttää, kun rupesi vituttamaan niin paljon.

29+3: Oon nukkunut koko raskausajan huonosti, mut nyt oon niinku santa claus on speed getting laid at an amusement park. Stressilevelit on niinku aivan tapissa (ja kuulin että stressi voi laukaista kohtuvauvassa jonkun geenin???) ja herään joka aamu kohtuuttoman aikaisin. Nukun ihan ok – tai siis herään joka kerta kun käännän kylkeä ja laitan korvatulpat aina yöllä vessassa käytyäni ja se tuntuu vähän auttavan. Mut en valvo sillee öisin. Herään vaan aamulla tosi aikaisin VAIKKA MUN EI TARTTIS JA MUSTA SE ON KOHTUUTONTA. En tiä heräänkö vauvan potkimiseen, en usko, vaikka se kyllä rytkyää siellä menemään aina aamuisin. Luulen että herään omiin ajatuksiin ja huoleen. Miten voi ollakaan mahdollista että yhtä aikaa on raskauden vika kolmannes, kahden remontin uhka, lomautus, isoin työkiire ikinä ja sit vielä rikosilmoitus??? Ja kaiken tän päälle mua rassaa se vitun radi ihan helvetisti vaikkei se sillä lailla oo vakavaa. Mutta mua stressaa se että pitää muistaa ne mittaukset, ja jos unohtaa yhden, koko päivä menee ihan vituiks. HUOHHH

Kaikki sovellukset sanoo että vikalla kolmanneksella nukkuu huonommin. Jotenkin öö ei lohduta mut kiitti.

Viikolla 29 oli paljon kaikenlaista: me rymsteerattiin sussun kanssa kaikki huonekalut uuteen järjestykseen (vain tajutaksemme myöhemmin että remontin vuoksi ne pitää ennen pitkää siirtää takaisin vanhoille paikoilleen), mua haastateltiin äitiyspakkauksesta saksalaistelkkariin, Ylellä järjestettiin iso ja jännittävä Kaverin puolesta kyselen -live, ja matkustin Tampereelle siskontyttärentyttären ristiäisiin. Mansessa muuten ostin Nyqvistille ensimmäisen vaatteen: pienen oliivinvihreän Kaikon bodyn pop up -kaupasta Ratinasta.

Viikolla 30 iso vatsa alkoi tuntua epämukavalta. Se oli pinkeä ja painava, ja minulla oli jatkuvasti pissahätä. Raskauspilateksessa vatsa oli (muutenkin vihaamassani) nelinkontinasennossa pahasti tiellä, koska maha ja reidet ottivat toisiinsa kiinni. Mutta maha näytti minusta ihanalta, ja rakastin sitä, että Nyqvist rummutteli minua koko ajan. Ja toisinaan aamuisin minusta tuntui jopa ihan ketterältä.

30+0: Eilen musta tuntui että nyt tää oli se hikka. Tuli ehkä viiden sekunnin välein samaan kohtaan semmonen napautus. Lol oon luullut varmaan jo seitsemää erilaista tuntemusta hikaksi. Miten kaikki muut odottavat äidit tuntuu aina tietävän mitä kaikki merkkaa?? Mää en ymmärrä mitään.

Viikolla 30 kävimme suunnittelemassa uutta keittiötä, kutsuimme mikrosementtifirman edustajan katsomaan kylpyhuonetta ja saimme sisustussuunnittelijalta suunnitelman remonttia varten. Tämä kaikki kuulostaa siltä, että asiat jotenkin etenivät, mutta minusta ei tuntunut lainkaan siltä. Olin ihan helvetin stressaantunut, koska remontit pitäisi suunnitella ja kilpailuttaa huolellisesti, mutta minun oli pakko vain tarttua ensimmäiseen tarjolla olleeseen ratkaisuun, koska vauvan laskettuun aikaan oli enää kymmenen viikkoa. Halusimme kylppäriin mikrosementin, koska se olisi nopeampi ja halvempi kuin kokonaisvaltainen kylppäriremppa, mutta taloyhtiöt ovat usein sitä vastaan, joten mikään pikaratkaisu ei tämäkään ollut. Huohhh.

Aloin ajatella, että raskaus vanhentaa: oikean silmäni ajoittainen silmäpussi on muuttunut pysyväksi (se on ilmestynyt minulle yleensä tosi aikaisina aamuina tai silloin kun olen krapulassa, mutta nyt se on tehnyt pysyvän kodin oikean silmäni alle. Se ei haittaa minua muuten, pussit ovat usein jopa söpöjä, mutta tämä on sellainen että näytän siltä että mua olisi lyöty silmään) ja harmaiden hiusten ilmestymistahti on eskaloitunut. Ai niin ja muistatteko, kun oikean silmäni ripset kihartuivat kauniisti? Kiharrus oli nyt kadonnut, oikein silmäpussukkaa korostaen. Minulla alkoi olla kokonaisvaltaisesti tosi raihnainen olo – mutta samalla ajattelin, että kaikki tämä voi johtua myös stressistä. Meillä oli aiiiika paljon meneillään ja lisäksi minulla oli hirveä kiire töissä.

30+4: Itkin tänään kun kuuntelin omaa podcast-jaksoa, ja sit sen jälkeen ku kuuntelin Justin Bieberin love yourselfiä. Ja sit itkin vaan ku ajattelin Justin Bieberiä. Kaverit suunnitteli jotain keikkamenoja kesäks ja tunsin itseni tosi ulkopuoliseks ku en voi osallistua sellasen suunnitteluun. Tai tietysti voisin mutta tuntuu etten oikeesti voi.

Viikolla 31 huomasin, että pääni alkoi olla ajoittain aivan jäässä. Tein hirveästi kirjoitusvirheitä, sekä näihin blogipostauksiin että someen, vaikka olen yleensä tosi tarkka niiden kanssa, ja unohtelin asioita jatkuvasti. Kaikki käyttökelpoiset aivosoluni menivät vissiin Nykäsen käyttöön. Ole hyvä, poikani. Sun on paras olla fiksu (koska minä en ole).

31+0: Tänään sain tietää että Yrjönkadun uimahalli suljetaan viikon päästä. Voi vittu sentään. Missä mä sit käyn suihkussa?? Naurattais jos ei itkettäis: se suljetaan koska se menee remonttiin RIKKINÄISTEN LAATTOJEN TAKIA. Millä munkilla näin käy???

Nyqvist on pikkujamssipavun kokoinen ja se naurattaa mua kauheasti koska mikä helvetti se ees on? Lol en oo koskaan kuullutkaan.

Nukun niin saakelin huonosti. Saan maksimissaan kuus tuntia unta yössä, ja normisti pääsen usein yhdeksäänkin. Hassusti en oo kuitenkaan mitenkään megaväsynyt vaikka niin vois luulla.

Viikolla 31 kävimme neuvolassa, jossa jouduin jo kolmatta kertaa vastaamaan kysymykseen synnytyspelosta sanomalla, etten ole ajatellut asiaa yhtään. Pidin tätä onnekkaana asiana onnettomuuksien keskellä: oli niin paljon muuta stressattavaa, etten ehtinyt pelätä synnytystä. Samalla stressasin kyllä vähän myös siitä, että sitä pitäisi alkaa kohta kyllä toden teolla miettiä. Tämä on kyllä yksi lempiasioistani – stressaamisesta stressaaminen (not).

Aloin kuunnella kirjaa hyvistä synnytystarinoista tietämättä, että se kertoi yksinomaan luomusynnytyksistä. Järkytyin, kun siinä sheimattiin äitejä, jotka valitsevat kipulääkkeitä synnytyksessä, eivätkä halua olla ”täysin läsnä lapselleen sinä maagisena hetkenä” tai jotain muuta dadaa. Sain toki syyttää vain itseäni, kun olin valinnut tällaisen kirjan, mutten voinut lopettaa sitä keskenkään. Kaikki synnyttäjät saavat minun puolestani tehdä niin kuin haluavat, ilokaasuineen, epiduraaleineen, doulineen, saviammeineen ja shamaanineen päivineen, muttei silti tarvitse arvostella muiden valintoja. Elikkäs tässä kohtaa pyydän anteeksi että äsken kutsuin lääkkeetöntä läsnäoloa dadaksi. You do you.

En halunnut perinteisiä baby shower -juhlia, joten olen päätynyt tekemään vaan jotain kivaa ystävieni kanssa erikseen. Tällä viikolla Nykin ystävikseni kutsumani tytöt veivät minut heittämään kirvestä (!) ja syömään Hills Dumplingsiin (johon mun on ollut ihan mahdoton päästä syömään. Se on aina kiinni kun yritän.) Se oli ihanaa.

Kun viikko 32 alkoi, emme vieläkään tienneet, saammeko edes aloittaa remontointia. Ajattelin koko ajan, että odotan vain hirveästi sitä hetkeä, kun voin katsoa taaksepäin tätä ajanjaksoa elämässäni ja olla ihan että hohhoijaa, olipas silloin kaikenlaista. Oltiin nyt oltu jo yli viisi viikkoa ilman suihkua (kylppärissä oli edelleen ne rikkinäiset laatat eikä silikoneja, joten lattiaa ei voinut kastella, eikä niiden korjaaminen riittänyt).

32+0 Nykänen on ananaksen kokoinen! Ja mua närästää KOKO AJAN. Mun pitää jemmata renniee jokaiseen taskuun ja pikkuhousuihinkin.

Viikolla 32 en kirjoittanut juuri ollenkaan muistiinpanoja, koska kaikki aikani meni itkemiseen, sen miettimiseen että ehdinkö tehdä työt, milloin käyn seuraavan kerran suihkussa, ja miten voisin olla mahdollisimman vittumainen mutta silti asiallinen remonttia hidastaville tahoille laatimissani sähköposteissa. Viimeiseksi mainitussa aloin olla aika hyvä, koska juuri ennen pääsiäistä hommat nytkähtivät vihdoin liikkeelle: tarkistusmittaukset saatiin tehtyä ja tekninen valvoja näytti vaaleanvihreää valoa remontillemme.