Olen nyt 33-vuotiaana tullut siihen tulokseen, että minusta on vaivihkaa tullut aikuinen. (En tiedä, missä välissä niin kävi, mutta oletan että isotädiksi tuleminen ja asuntolainan ottaminen ovat siihen jokseenkin läheisessä yhteydessä. Ehkä.)

Olen aina ollut sitä mieltä, että talouspaperi on aikuisuuden merkki. Sitä tarvitsevat vain sellaiset ihmiset joilla on lapsia tai rahaa, sillä muuthan voivat pyyhkiä kaiken rättiin tai pyyhkeeseen – siis kunnes saa maistaa talouspaperin siivittämää luksuselämää. Aloin ostaa talouspaperia, kun ryhdyimme tekemään remonttia (ai etkö tiennyt, että talouspaperi on tuiki tärkeä remonttiväline? On se. Ihan niin kuin maalarinteippi. Sitä ostetaan aina rulla tai pari naulojen, vasaroiden ja mittanauhojen lisäksi, eikä kukaan oikeasti tiedä miksi. Se on ihan kuin joku rautakaupan pakollinen kytky), ja silloin otin valtavan harppauksen aikuisuuteen. Enemmän talouspaperin kuin remontin ansiosta. Mutta nyt olen huomannut itsessäni muitakin kiistämättömiä aikuisuuden merkkejä.

Tunnistatko aikuisuuden itsessäsi?

Postin avaaminen
Aikuinen ei avaa hänelle tullutta postia heti. Lapsi (ja nuori) menee aivan sekaisin omalla nimellä tulleesta postista. Vaikka kirje olisi pelkkä tiliote, nuori avaa sen ihan muina tärkeinä ihmisinä ja arkistoi sen tähdellisten paperien kansioon. Puhumattakaan Valittujen Palojen mainoskirjeistä, joissa on irroitettavia osia ja liimattavia tarroja ja kullankikertäviä kolikonmuotoisia pahvinpaloja ja joista saattoi muinoin voittaa tuhansia markkoja. Erittäin Tärkeää Postia.

Valuuttapuheet
Vain aikuinen ihminen puhuu markoista, luoja paratkoon.

Talouspaperin loppuminen
Kyllä, pelkästään sen hankkiminen tekee ihmisestä aikuisen. Mutta ihminen, joka on ihan hukassa kun talouspaperi loppuu, on aikuinen potenssiin kaksi. 

Hiihtäminen
Aikuinen ihminen haluaa hiihtolomalla oikeasti hiihtää. Vain aikuinen ihminen. 

Alkoholi
Viina ei kuulu pelkästään nuorisolle, ehei. Aikuinen ihminen kuluttaa alkoholia ainakin yhtä paljon (todennäköisesti jopa enemmän) kuin nuori. Erona on se, ettei aikuinen muista, milloin olisi viimeksi ollut humalassa jossakin muualla kuin kotisohvalla, kun taas nuori ei tiedä, miksi hänellä pitäisi edes olla sohva. Tai koti.

Oppiminen
Aikuinen oikein haluaa opiskella jonkun vieraan kielen. Pösilö.

Samaistuminen
Kun aikuinen katsoo esimerkiksi jotakin karmaisevaa murhadokumenttia, ei hän samaistu nuoreen naiseen, jonka kimppuun käydään, vaan tämän vanhempiin. 

Meemien googlailu
Aikuinen ihminen löytää itsensä tämän tästä googlaamasta lauseita kuten "what does cash me ousside mean" ja "who is salt bae" ja "why is pepe a funny frog". Lisäksi joka kerta, kun aikuinen ihminen saa tekstiviestin, jossa on kirjoitusvirhe, hän olettaa, että kyseessä on jokin nuorison suosima akronyymi, ja sen seurauksena löytää itsensä googlaamasta sanoja kuten ""tlen pian" ja "mo".

Joko tuntuu vanhalta aikuiselta?

Lue myös: 

• Keittiöremontti: näin se etenee

Minulla on ollut tapana pitää Snapchatissa joulukuussa joulukalenteri (ja kesäkuussa kesäkalenteri), joka siis käytännössä tarkoittaa täysin vajaamielistä huolellisesti suunniteltua huonoa sketsishowta kuratoitua sisältöä kuun jokaisena päivänä joulu- tai juhannusaattoon saakka. Löysin juuri puhelimestani kuvat, jotka nappasin talteen esitellessäni snäppijoulukalenterin 13. luukussa vanhoja silmälasejani asiaankuuluvin kampauksin. 

Joku fiksu on joskus sanonut, että silmälasit ovat kuin koru, ja ne kannattaa valita yhtä huolellisesti. Joku fiksumpi (eli minä) olen sanonut siihen, että ajattele nyt niitä paineita perkele, ei mikään koru ole kenelläkään keskellä naamaa joka päivä aamusta iltaan. 

Paineen alla kakkuloita valitessa voi sattua kaikenlaista. Kuten tästä kavalkadista voimme huomata:

1997. Tällaiset kivat ja huomaamattomat. (Silmälasit nolottivat niin paljon, että toivoin, ettei kukaan näkisi niitä. Realistinen toive.)

1999. Silmälasit saivat jo näkyä. Niin paljon, että korpesi, kun kaikilla oli feikkilasit, jotka näyttivät ihan samoilta kuin omat silmälasini. Mutta ainakin jakaukseni oli kauempana sivulla kuin kenelläkään.

2003. Mitä kapeemmat, sitä mageemmat. Aina kun kävin baarissa, tukkani oli noin ja toppini oli mallia halterneck (ja se todennäköisesti kimalteli).

2009. Miksi kukaan antoi minun tehdä tämän kasvoilleni?

2011. Ei ollut varaa Wayfarereihin. Muistan, että näissä laseissa kävi flaksi (ei mikään ihme, kun katsoo noita edellisiä).

2012. Ostin tällaiset tosi erilaiset lasit noihin edellisiin verrattuna (flaksilla lienee jotakin tekemistä asian kanssa).

2013. Ostin ensimmäiset pyöreät lasini ja aloin hamstrata niitä. Nämä olivat kolmannet. (Luulin, että kaikki pyöreät lasit näyttävät yhtä kivoilta, mutta näissä näytän siltä NCIS-ohjelman pikkuruiselta mummelilta. Googlaa "Linda Hunt glasses", niin ymmärrät, mitä tarkoitan). Käytin näitä ehkä kolme kertaa kunnes palasin edellisiin.

Suosikkini on ehdottomasti tuo vuoden 2009 aivovamma. Mikä helkkari minut sai ostamaan nuo lasit? Työskentelin silloin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksella ja olin ihan oikeasti asiakastehtävissä. Kyllä nuorisolla on ainakin ollut hauskaa, jollei muuta. (Parasta muuten on, että muistan, kun kerran valtavien vintagesilmälasien aikakaudella yksi kaveri tunnisti minut silmälaseista takaapäin. Pikkuisen isommat pellekakkulat sitten.)

(P.S. Seuraa myös Snapchatissa (ja Instagramissa): @tiiamarietta!)

Muistoja lapsuudesta on juttusarja, jossa käsitellään 80- ja 90-luvuilta tuttuja kulttuuriklassikoita, joita muksuna kulutettiin. Tällä kertaa käsittelyssä on Otto-nallesta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa: Otto-nalle retkeilee (1984). Otto-nalle retkeilee on elämänmakuinen kasvutarina, jännitysteos pehmolelusta, joka nököttää vuoroin kiven reunalla, puun oksalla tai mihin ikinä nyt täytetyn lelun saa juntattua.

En muista tarkkaan, miten tarina menee, mutta voin hyvin elvyttää tarinan ottamieni kuvien perusteella, jotta te lukijatkin voisitte nauttia seikkailusta. Kas näin siinä kävi:

Otto on kotoisin yksinkertaisesta ajasta, jolloin lapsilla ei ollut edes omia iPadeja ja kylällä liikuttiin paikasta toiseen vesiteitse. Eräänä päivänä Otto lähtee rimpsalle, ja risteilijän baarissa muutaman nautittuaan hän päättää iskeä laivaseuraa menemällä keulaan esittämään klassista Titanic-kohtausta. Laivalla ei ole ainuttakaan mirkkua, joka tajuaisi Oton kulttuurireferenssiä (ehkä siksi, ettei elokuva ole vielä vuonna 1984 ilmestynyt), joten hän masentuu ja ratkeaa ryyppäämään ihan tosissaan.

Ilman sussua jäänyt epätoivoinen Otto heittäytyy dramaattisesti lumpeiden peittämään suohon. Traaginen tapaus herättää niin valtavasti huomiota, että Nick Cave ja Kylie Minogue tekevät siitä kaksitoista vuotta myöhemmin musiikkivideon. Se menestyy valtavan hyvin. 

Huonovointinen Otto antaa ylen Tammerkoskeen. Ohikulkija pitää Otolle puhuttelun, mutta tämä on niin naamat, että luulee puhuttelijan olevan pöllö. 

Otolla katkeaa filmi, ja hän herää päänsärkyyn ulkorappusilta. Hetken silmiä hierottuaan Otto tajuaa olevansa oman kotinsa kynnyksellä, ja hän huokaisee helpotuksesta. Ainakaan hän ei herännyt minkään järkyttävän pehmopupun syleilystä. Mutta sitten hän muistaa – voi saatana! Avaimet ovat hukassa, eikä Otto pääse sisälle. Onneksi ulkona on kaunis päivä.

Sen pituinen se. 

No, okei. Ei siinä ihan noin tainnut käydä. Mutta sen siitä saa, jos kirja perustuu valokuviin pehmolelusta eri paikoissa. Lama-aikaan tämä tosin meni kuin kuumille kiville. (Toim. huom. Myöhemmin kirjoihin käsikirjoitettiin ripaus romantiikkaa, kun Otto-nalle sai itselleen kaverin. Ulla-nalle taisi tosin olla melkoinen pissis: se muun muassa houkutteli Oton ostarille, jossa nallet laskivat mäkeä liukurappusten kaidetta pitkin ja hieroivat itseään ostettaviin tavaroihin ja rikkoivat niitä. En tiedä, miten kirjasarja päättyi, mutta toivottavasti Otto pääsi lopulta parempiin piireihin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

Siskoni löysi viikonloppuna vintiltä vanhan ystäväkirjan, johon olin tietenkin kirjoittanut. Kahdesti. (Mistä muuten johtuu, että kaikkein ihaninta oli lapsena kirjoittaa itse niihin ystäväkirjoihin? Vanhassa ystäväkirjassani kirjoituksista yli puolet on omiani.) 

Minua ei yllätä yhtään, että mielimusiikkiani oli (todennäköisesti vuonna 1989) Lambada, että paras lukemani kirja oli Prinsessa Ruusunen tai että harrastin pienon soittamista.

Siinäkään ei ole mitään kummallista, että katsoin kuusivuotiaana mielelläni Pikku Kakkosta tai Puoli Kuusi -ohjelmaa (muistatteko sen, se oli kyllä huippu), mutta länsisaksalainen pornosarjis Nikke Knatterton (jonka muuten edelleen haluan kirjoittaa mieluummin Knakkerton) hämmästyttää hiukan.

Moni varmasti muistaa tämän piirrossarjan, jossa juro, kaljuuntuva yksityisetsivämies seikkailee lähinnä alusvaatekuvauksissa, strippareiden pukuhuoneessa tai alastonmallien keskellä piippu huulessa ratkomassa pseudorikoksia. Ohjelmassa on sarjakuvamainen kertojaääni, jonka on tarkoitus parodioida sarjakuvanarratiivia metatasolla (tai jotain). Rakastin erityisesti juuri ohjelman ilmeetöntä kerrontaa: se tuntui siltä, että katsoisi jotakin aikuisten ohjelmaa (tosin sen olisi voinut päätellä myös sarjassa nähtävien tissien määrästä). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa vuonna 1989, jolloin minäkin sitä ilmeisen omistautuneesti seurasin. (Wikipediasta opin, että Knattertonin äidin nimi on Corinna Pimpsberg, josta muuten takuulla tulee seuraava Starbucks-nimeni.)

Mieleeni on piirtynyt eräs tietty sarjan osa, joka löytyi melko varmasti joltakin VHS-nauhalta, jota kerta toisensa jälkeen hinkattiin. (Se sisälsi Knattertonin lisäksi todennäköisesti satunnaisia jaksoja Lurppaa, Melukylän lapsia ja Kippari-Kallea.) En millään muistanut, mitä siinä tapahtui, vaikka osat siitä ovat muistoissani hyvin selkeitä.

Mutta sitten tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin internet. Sieltä onnistuin nimittäin löytämään sen nimenomaisen Nikke Knattertonin jakson, joka mieleeni, sieluuni ja identiteettiini on hartaasti 1900-luvun loppupuolella kaiverrettu. Nauttikaa: https://www.youtube.com/watch?v=yiQx0ssDwrE

(Sekin on muuten vähän hassua, että olen kirjoittanut molempiin ystäväkirjamerkintöihin haluavani olla isona talonmaalaaja. Remonttia edelleen tekevä nykyminäni toivoo, että olisin lapsena jahdannut unelmiani hiukan määrätietoisemmin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Pikku Pirkko Päärynä ja muuta herkkää runoutta

Jotkut lapsuuden lelut, kirjat ja tv-sarjat ovat täysin käsittämättömiä nykypäivän valossa. Niin käsittämättömiä, että minun oli pakko aloittaa niistä juttusarja. 

Ensimmäisenä käsittämättömänä kulttuuriteoksena Peukku-kirjasarjan klassikko-osa Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että tämä ei ole tuttu omasta lapsuudestani. Ystäväni kertoi tästä minulle pari viikkoa sitten. Mutta älkäämme antako sen haitata menoa - syväluotaava analyysi onnistuu siitä huolimatta!

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiinnittää huomion siihen seikkaan, että kirjan päähenkilö Peukku on todellakin irrallinen peukalo. Kirjan. Kuvakirjan, johon voisi piirtää vaikka minkälaisen, mielikuvituksellisen, värikkään, lapsia kiinnostavan hahmon. Irrallinen peukalo. Jonka äiti tupakoi. (1980-luku oli oikeasti yhtä rusehtavankellertävän monotonista kuin se valokuvissa vaikuttaa. Myös ihmisten mielissä.)

Toiseksi haluan ilmaista arvostukseni Peukku-kirjojen kuvitusta kohtaan. Tuo tupakansavu on uskomatonta! Vaikka Peukun äiti näyttääkin vähän siltä kun se oksentaisi häpykarvoja.

Tarina kulkee jotakuinkin näin: Peukku yrittää piirtää, muttei pysty, koska sankka savupilvi estää paitsi näkemisen, myös hengittämisen. Savun takaa paljastuu tupakoiva äiti. Peukku suuttuu niin, että muuttuu punaiseksi. Äitihän oli luvannut lopettaa! On äiti toki yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Peukku päättää auttaa äitiä lopettamisessa ja heivaa tupakat mäkeen. Nyt loppuu se sauhuttelu! Peukun äiti tarvitsee kuitenkin jotakin korvaavaa tekemistä. Ensin hän ryhtyy kutomaan, ja kutoo kutomasta päästyään. Sitten hän rupeaa leipomaan, ja leipoo niin ettei loppua näy - ja syö kaikki leipomuksensa. Mutta mikään ei riitä: äiti on nyt koukussa herkkuihin. Peukku keksii nyysiä äitinsä karamellit, ja panee tämän juoksemaan perässään. Juokseminen on katsos terveellisempää kuin tupakointi tai herkuttelu. Äiti ihastuu lenkkeilyyn ja tajuaa, ettei enää tarvitse tupakkaa - tai karkkejakaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Peukun arveluttavat seikkailuthan eivät tähän pääty. Pieni tutkimus osoittaa, että kirjasarjan muissa suomenkielisissä osissa Peukku muun muassa katsoo yötä. Varsin kiinnostavan ja monipuolisen kuuloinen teos.)

Ruotsinkielisissä (alkuperäis-) teoksissa Peukulla (Tummen) on muuten seikkailukaveri. Dockis on kuvan perusteella joko karvainen hammas, nenäliinatollo tai lapsen piirros. Vaan ei: Dockis onkin nukke, jonka Peukun äiti (ex-tupakoitsija) on Peukulle ommellut. On siis yhtä hyvä ompelija kuin minä. (Kuva: Tre Sandberg)

Dockis ei tietääkseni esiinny ainoassakaan suomenkielisessä teoksessa, mutta ruotsia sujuvasti puhuva ystäväni keksi, että Dockis voisi olla meillä vaikkapa Nukkeli. Että siitä vaan suomentamaan! Tosin mietin, pitäisikö kirjoja muutenkin päivittää, tupakointi kun ei nykyisin ole enää yhtä yleistä kuin kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1981. Jos Helsingin kaupunki saisi päättää, uusi versio olisi varmaan Peukun äiti lopettaa somettamisen. 

Peukun äidin nikotiiniriippuvuudesta lisää videomuodossa: https://www.youtube.com/watch?v=q9Hc_8L2btE

(Peukku-kirjojen kirjoittajilla on myös kokonainen kirjasarja pikku kummitus Lapasesta, ja siihen kuuluu DVD, jonka nimi on Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini. En tule käsittelemään sitä tässä juttusarjassa.)

No, miten on - muistatteko Peukun?

Lue myös:

• Romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

• Lapsuuden haaveammatit

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

Olimme ystäväni kanssa viikonloppuna tapahtumassa, jossa vieraita viihdytti kevyen musiikin coveryhtye. Musisoijat olivat ulkonäöltään tavallisten pop/jazzilaisten näköisiä ja vitsailimme, etteivät he näyttäneet siltä, että laulaisivat ja soittaisivat sellaista sielukasta, mustaa musiikkia, joka ämyreistä raikasi. Kaverini lisäsi, että hänen mielestään tyypit näyttivät kaikki opettajilta. Nauroin. Pyh.

"Oikeesti. Voin kertoa sulle vaikka aineen, mitä jokainen niistä opettaa", kaverini vakuutteli.

Ja kuin taikaiskusta maailman paras leikki oli syntynyt. Koko loppuillan mietin, mitä kouluainetta muut juhlavieraat, perheenjäseneni, kaverini ja vaikka julkkikset opettaisivat - puhtaasti ulkonäön perusteella. Ja nyt sovellan sitä tuttuihin bloggaajiin (kuvat saatu bloggaajien suostumuksella. Vaikkeivät kyllä tienneet, mihin ryhtyivät):

Nata (WTD): puukäsityö

Laura (Missä olet Laura): filosofia ja uskonto

Emmi (Emmi Nuorgam): esiopetus ja askartelu

Vivi (Elämäni palasia): liikunta ja terveystieto

Minna (Itse Minna Mänttäri): kuvaamataito (ja huovutus) 

Jenni (Pupulandia): ruotsi ja saksa

Maailman hauskinta. Vai mitä? Vai olisiko sulla jokin parempi ehdotus?

 Lue myös:

Jos olisimme muusikoita

Joku saattaa muistaa parin vuoden takaisen Remontoijat-realityohjelmaan pohjautuneen postaukseni darrasta. Kyseessä oli australialainen ohjelma, jonka senkertainen jakso kuvattiin Darra-nimisessä kaupungissa, ja sehän vasta hauskaa on, kun omistaa ala-asteikäisen huumorintajun. Tällä kertaa huumoria tarjoilee itse Gordon Ramsay, joka oli eräässä ohjelmassa etsimässä maailman maukkainta pesää.

Tilaisuus on herra Ramsaylle vallan erityinen, koska hän ei ole koskaan ennen maistanut pesää:

Maailmankuulu kokki on niin hukassa pesän löytämisen kanssa, että hän tarvitsee oppaan saadakseen pesää:

Meininki alkaa olla kuumankostea jo matkan alkumetreillä:

Pesän metsästys ei ole helppoa, mutta Ramsay on määrätietoinen. Pesää on saatava:

Kosteus lisääntyy pesää metsästettäessä. Sen on oltava hyvä merkki:

Metsästys on varsin hankalaa, mutta Ramsay jaksaa kyllä painaa, kunhan pesä on vain sen arvoista:

Ensin pesää ei tahdo löytyä mistään:

Kun pesä löytyy, Ramsay on yllättynyt siitä, miten liukasta pesässä on:

Ramsayn mielestä pesä ei näytä hyvältä. Tietääköhän hän, että jokainen pesä on uniikki?

Loppujen lopuksi kuulu herra Ramsay on pettynyt pesään. Pesä ei ollutkaan sitä, mitä mies toivoi. Vaikka hän melkein kuoli sitä saadakseen: 

Jonkun pitäisi varmaan kertoa herra Ramsaylle, että monikin vaarantaa henkensä tuoretta pesää saadakseen jatkuvasti. Ei siitä tarvitse erikseen ohjelmaa tehdä. 

Kuvakaappaukset osoitteesta ruutu.fi.

Ensitreffit alttarilla -ohjelman toinen kausi alkoi tällä viikolla ja ai etän että kuinka tämä tyttö siitä nauttii. Muistatteko, kun ensimmäinen kausi alkoi, ja kaikki taivastelivat sitä, miten sekopäinen konsepti on kyseessä? Ja oletteko huomanneet, kuinka se ei enää tunnu ollenkaan kreisiltä? Nyt kanavayhtiöiden pitäisi tietenkin kiipiä takaisin järkyttävyysasteikon kärkeen ja keksiä jotakin uutta ja ihmeellistä. Siksi olenkin kehittänyt muutaman ensitreffi-ohjelmakonseptin, jonka tiimoilta Ylen, Maikkarin tai Nelosen edustajat voivat vapaasti ottaa minuun yhteyttä (meiliosoite löytyy tuolta sivupalkista). Tässä ne tulevat:

Ensitreffit kiinteistökaupoilla
Ammattilaiset Kiinteistökuningatar-Kaisa, Miljonääri-Mira ja vaikka Tuomas Enbuske valitsevat hakijoiden pohjapiirrustusmieltymysten perusteella parit, jotka tapaavat toisensa asuntolainasopimuksen kirjoitushetkellä sponsoripankissa. Pari jos toinenkin saattaa kuvausten aikana intoutua remontoimaan asuntoaan, jolloin ohjelmaan saadaan koukuttavaa matskua myös remppa- ja sisustusohjelmien ystäville. (Huom! Frii voi myös ottaa allekirjoittaneeseen yhteyttä.)

Ensitreffit sukupuolitautitesteissä
Lääkealan ammattilaisista koostuva tuomaristo kahlaa hakeneiden sinkkujen joukosta sellaiset testitulokset, jotka parhaiten soveltuvat toisilleen. Yhdessä sitoudutaan olemaan niin kauan, kuin taudin hoito kestää. Ohjelman tunnarissa lauletaan kyllä satiaiset parhaiten yhteen soppii, huomenna pannaan ne pussauskoppiin. Sen pääsponsorina toimii RFSU. 

Ensitreffit keittiössä
Tässä taatusti menestyksekkäässä konseptissa yhdistetään suomalaisten kaksi suosikkirealitya, kokkiohjelma ja sinkkuohjelma, ennennäkemättömällä tavalla. Ammattilaiset analysoivat ohjelmaan hakevien sinkkujen jääkaapit ja keittotaidot, ja mätsäävät parit yhteen heidän ostoskoriensa perusteella. Parit sitoutuvat kokkaamaan ja syömään yhdessä kaikki päivän ateriat 12 viikon kuvausten ajan (ja laittamaan kaikki reseptit nettiin). Tuotantoyhtiö pyrkii luomaan parin välille jännitteitä esimerkiksi erilaisten oliiviöljyjen muodossa.

Ensitreffit synnytysosastolla
Ammattilaisista (ehdotan Super-Marjoa, Väykkäri-Valeriaa ja vaikka Tuomas Enbuskea) koostuva raati käy läpi sinkkujen hakemukset ja hedelmöittää naiset sokkona heille sopivien miesten spermalla. Pariskunta kohtaa toisensa ensi kertaa Kättärillä yhdeksän kuukautta myöhemmin juuri sillä hetkellä, kun tapaavat myös yhteisen jälkeläisensä. Ensimmäinen tuotantokausi herättää kohua, mutta ajan myötä ohjelma vakiintuu lapsia haluaville luonnolliseksi tavaksi saavuttaa tavoitteensa (vrt. American Idol niille, jotka haluavat tehdä levyn).

(Kuva muokattu. Alkuperäinen nyysitty Maikkarin sivuilta. Ja kuten huomaatte, minuun voi ottaa yhteyttä myös kuvanmuokkaustehtävissä.)

Toimituksen blogissa muisteltiin eilen tuoreita ja ei-niin-kovin-tuoreita stipluja henkilökohtaisessa elämänhistoriassa. No, näitähän riittää:

"Mikä mun nimi olikaan?" Olin yläasteikäinen, kun isovanhemmallani oli pyöreät synttärit. Matkustimme kauas Pohjois-Karjalaan ja tiesin, että kun pääsemme, perille, on tupa täynnä sukulaisia, joita täytyy tervehtiä. Hermoilin, että osaan käyttäytyä oikein ja asiallisesti ja halusin oppia ainakin kourallisen nimet. Mummolan olohuoneen seinusta oli vuorattu tuoleilla, joista jokaisessa istui ihminen, jonka olin varmaan joskus tavannut, ja jolle minun piti esitellä itseni yhdessä tuskallisessa letkassa. Isosiskoni meni reippaasti edeltä: "Moi, mä oon Emmi." Ja minä perässä: "Moi, mä oon Emmi." 

"Siinä oli hyvä juoni." Olin Belgiassa au pairina vuonna 2003, ja minut pyydettiin yllättäen naapuriin kaitsemaan lapsia, jotta nuoret vanhemmat pääsisivät elokuviin. Ilta sujui muuten hyvin, mutta ainoa ongelma oli, etten osannut vaihtaa kanavaa televisiosta, kun olin laittanut sen päälle. En myöskään osannut sulkea sitä. Kun lapset jo nukkuivat ja vanhemmat tulivat kotiin, tuli tuutista pehmopornoa. Minua ei kutsuttu naapuriin uudelleen.

"Unohdin." Olimme asuntonäytössä perheeni kanssa, kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli lyhyt, hulmuava mekko, jota oli mukava pyöritellä. Nousin kaksikerroksisen paritalon rappuset ylös ja pelleilin ylätasanteella. Äitini pakotti minut lähtemään, kun siskoni huomautti, ettei minulla ollut alushousuja. 

"Unohdin. Taas." Olen kenties joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, miten inhottavaa on, kun unohtaa salille lähtiessään tavaroita. Milloin unohtuu pyyhe, milloin shampoo ja milloin sukat. Alushousujakin unohtuu toisinaan. Eräänä surullisenkuuluisana kertana, kun lähdin salille treenivaatteissa, unohdin pakata mukaan housut. En millään halunnut pukea hikisiä jumppahousuja enää suihkun päätteeksi jalkaan, joten kävelin ylpeänä naisena kotiin pelkät sukkahousut jalassa. 

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitä työtä." Hain joskus kymmenen vuotta sitten Taloustutkimukselle töihin, ja minut kutsuttiin ryhmähaastatteluun. Olin hiukan myöhässä, ja juoksin Vallilassa sijaitsevalle toimistolle tukka putkella. Ovella oli mies, jolle pahoittelin vuolaasti antavani huonon ensivaikutelman, kun tulen myöhässä haastatteluun. Mies vakuutti, ettei minulla ole hätää. Hän opasti minut huoneeseen, jossa ei ollut ketään muita, ja avasi powerpoint-esityksen. Ensin hän selitti kysyvänsä muutaman taustakysymyksen. Asuinpaikkaa, ikää ja sensellaista. Ajattelin, että olin ymmärtänyt ryhmähaastattelun konseptin väärin. Sitten hän kysyi, kuinka monta savuketta poltan päivässä. Ihmettelin kysymystä hiukan, mutta vastasin, että en kyllä polta yhtään. Joskus juhliessa, mutten päivittäin. Sitten mies valitteli, että nyt on tapahtunut kyllä virhe, sillä nyt haettiin ihmisiä, jotka polttavat vähintään viisi savuketta päivässä ja minä ajattelin, että mikä ihme tupakkakiintiö Taloustutkimuksen työntekijöillä oikein on. Sitten mies sanoi, että joutuu nyt kuitenkin antamaan minulle sen 20 euron lahjakortin Stockmannille, kun olin kerran tullut tutkimushaastatteluun asti, vaikken edes tupakoinut tarpeeksi. Kiitin ja lähdin.

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitäkään työtä." Minua haastateltiin Mango-myymälässä avoinna olevaan työpaikkaan silloin, kun ensimmäinen liike avattiin Aleksanterinkadulle Helsinkiin. Minua hermostutti valtavasti, ja viimeisen vaiheen haastattelutilanne oli rakennettu mahdollisimman pelottavaksi. Olin silloin pimeästi töissä, ja kerroin kuumottavassa pitkän mahonkipöydän yli käydyssä haastattelussa, että minulla ja silloisella työnantajallani tikittää "biologinen kello", ja että meillä on "sanaton" sopimus, että lopetan, jos löydän jotakin parempaa. En saanut työtä. 

"En tiedä, mitä sille tapahtui." Elämäni ehkä noloin kommellus kävi, kun olin silloisen poikaystäväni kanssa Turkissa lomalla joskus vuonna 2002. Olohuoneessa oli lepolasset, jotka taittuivat löhöasentoon vipua vääntämällä. Emme niitä kauheasti käyttäneet, koska lojuimme lähinnä altaalla. Yhtenä päivänä yritin koota sohvaa pystyasentoon, mutta se ei millään suostunut menemään. Runnoin ja rynkytin minkä kykenin, kunnes sohvasta kuului terävä raksahdusten sarja ja sen välistä alkoi tippua kaukosäätimen palasia. Koska olimme 19-vuotiaita, emme osanneet hoitaa tilannetta oikein (eli mennä respaan kertomaan, kuinka kävi) vaan panimme kaken palaset muovipussiin ja kannoimme pussin toiseen kaupunginosaan yleiseen roskikseen. Ensin kaukosäädintä kyseli siivooja, seuraavana päivänä respavirkailija ja lopulta jopa hotellin johtaja. Hän epäili, että olimme varastaneet säätimen ja survoneet sen matkatavaroihimme. Tarjosin hänelle auliisti (ja vilpittömästi, krhm) mahdollisuutta tutkia laukkumme lähtöpäivänä. Hän ei suostunut, mutta muistutti, ettei kaukosäädin toimi muissa televisioissa. Lähdön hetkellä respavirkailijat vielä kuiskasivat hiljaa "hei mitä sille kaukosäätimelle oikeasti kävi?"  Vakuutimme, ettemme tienneet ja lähdimme lentokentälle. Vannoin itselleni ja seuralaiselleni, etten koskaan kerro. Reisillehän sekin näköjään meni.

Tässä maailmassa on koko liuta yhdyssanoja, joiden toinen osa on täysin tarpeeton. 

Vesihana. Käy jollakin tavalla järkeen, sillä onhan joissakin hanoissa myös olutta, limua, soodaa ja jopa viiniä. Itse asiassa haluaisin mielelläni kotiin mieluummin sellaisen kuin tuon iänikuisen vesihanan. Sponsorit hoi! 

Käsihanskat. Yhdyssana varmaan syntyi, kun joku yritti survoa hanskoihin jonkin muun ruumiinosan. Niin sen on oltava.

Selkäreppu. Olen vakuuttunut, että tämä yhdyssana juontaa juurensa 80-luvulle, jolloin nuoriso ei tiennyt mitään coolimpaa kuin repun roikottaminen toiselta olalta lötkönä pitkin kylkeä. Julkisen yhdyssanan neuvosto päätti sitten tulevaisuuden lupauksien hartioita säästääkseen lisätä sanan selkä siihen repun eteen, jotta kaikki tietäisivät, mihin se oikeasti on tarkoitettu. Smart move.

Kynäpenaali. Uskon, että tämän yhdyssanan muodostamisessa on ajateltu valtakunnallista likaisten sananmuunnosten ehkäisyprojektia. Olen itsekin kirjoittanut siitä joskus ennenkin, teksti nallepenaalista (tirsk) löytyy täältä. 

Pyyhekumi. Liittyy läheisesti edelliseen. Tämä yhdyssana tuli tarpeeseen lähinnä silloin, kun oli 9-vuotias ja kumi yksittäisenä sanana nauratti niin paljon, että housuun lirahti hiukan, vaikkei oikein tiennyt miksi, ja sen eteen oli lisättävä pyyhe, jottei olisi ihan pervo.

Paitapusero. Sanani eivät riitä. Tai - itse asiassa riittävät! Koska voin napata tuosta yhdyssanasta kumman hyvänsä osan käyttööni, eikä sen merkitys muutu miksikään. Miksikään. Miksikään. 

Säilytyspurkki. Tai oikeastaan kaikki sanat, joiden ensimmäisenä sanana on säilytys. Säilytyskomero, säilytyslaatikko, säilytyskotelo. Mitä ihmeen muuta varten ne olisivat olemassa?

Juomapullo. Öööö - oikeasti? Olenko minä muka ainoa, jonka päivittäiseen toimintaan liittyy juominen niin oleellisesti, etten kyllä ajattele pullon olevan tarkoitettu juuri mihinkään muuhun kuin siihen, että saan kietoa huuleni sen ympärille ja kaataa sisällön janoisesta kurkustani alas? Paitsi tietysti jos siinä on vaikka Lasolia. Tai Parkettipesua. Tai mäntysuopaa. Tai Putkimiestä. Äh, okei. Hyväksyn tämän yhdyssanan (hiukan vastahakoisesti).

Olen huomannut tulleeni täysin riippuvaiseksi muutamista päivittäistavaroista, joita kotoani löytyy. Riippuvaisuus on harvoin hyvä asia, mutta esimerkiksi hammasharjakoukku on aina kuitenkin parempi kuin vaikkapa crack-koukku, eikö?

1. Sähköhammasharja
Esine, jota pidin ennen sen hankintaa täysin tarpeettomana, on muodostunut olemassaoloni, liikkeellelähtöni ja nukkumaanmenoni tärkeimmäksi kulmakiveksi. Kun olet kerran kokeillut sähköistä hammasharjaa, tavallisella hinkkaaminen tuntuu kuin pyyhkisi hampaita iltaisin banaaninkuoren nurjalla puolella. Joka on kyllästetty plakilla.

2. Tölkkivissy
Yksittäispakatun kuplaveden on oltava yksi länsimaisen nykymaailman turhamaisimmista keksinnöistä, sillä sen tuottaminen ei voi olla kovin luontoystävällistä, ja sillä onhan meillä nykyisin myös hiilihapotuslaitteita, ja koska hanasta saa ihan tavallista vettä. Minä olen kuitenkin onnistunut rakastumaan - nay - koukuttautumaan tölkkivissyyn, koska olen länsimainen nykyihminen. Sitäpaitsi se pelastaa darran.

3. Kynsiharja
Kynsiharjaan sopii varmaan samankaltainen periaate kuin sähköhammasharjaankin. Jos pesen käteni ilman kynsiharjaa, minusta tuntuu kuin uittaisin niitä sontavedessä. Ja sitten upottaisin ne sahanpuruun. Ja sitten uittaisin niitä varmuuden vuoksi vielä pikkuisen lisää siinä sontavedessä. Johon on lisätty rikkiä.

4. Puhdistusliinat
Kemikaaleilla valmiiksi kyllästetyt, käyttövalmiit puhdistusliinat jakavat varmasti tölkkivissyn kanssa epäluontoystävällisyyden (vai luontoepäystävällisyyden?) listasijoituksen kärkipaikan, mutten voi mitään sille, että olen niihin auttamattoman koukussa. Mikään ei voita sitä riemun tunnetta, kun törkyisen liinan voi pintojen pyyhkimisen jälkeen heittää roskakoriin sen sijaan, että sitä huljuttaisi minuuttikaupalla paskantärkeänä "puhtaaksi" vesihanan alla. Minuuttikaupalla. Minun aikani on niin tärkeää, etten mielelläni tuhraa kallisarvoisia minuuttejani sontarättien huuhteluun.

+1. Talouspaperi
Ilman talouspaperia pärjää vaikka ajasta ikuisuuteen, kunnes kotiin odottamatta ilmestyy rullallinen tai pahimmassa tapauksessa kokonainen paketti (eli silloin, kun vanhemmat ovat kylässä). Talouspaperiin jää armotta koukkuun, ja yhtäkkiä huomaa olevansa ihan että MITEN MINÄ MUKA ENNEN PYSTYIN ELÄMÄÄN?

...ja miespuolinen kaverini onnittelee ensin ja sitten huomauttaa, että putoan pois aika monen tutkalta Tinderissä:

...ja sitten kirjoitin raportin aiheesta Facebookiin ja nyt joudun 31-vuotiaana kertomaan isälleni, mikä on Tinder:

(Inspired by aina niin ihana Aina jonon viimeinen)

Juuri tällaiset mukakauniit luonnonvedet ovat todellisuudessa pelottavia,
sillä ne suorastaan kuhisevat ruumiita. 

6. Vuonna 2003 pelkäsin jatkuvasti, että korkean kerrostalon katolta tai ikkunasta putoaa päähäni jokin raskas esine. Vaan odota - ei ihan mikä hyvänsä raskas esine, vaan jompikumpi seuraavista: alasin tai flyygeli. Siis mikä edes on alasin? Ja miksi jollakulla olisi sellainen kahdennessakymmenennessäseitsemännessä kerroksessa? Ja miksi se joku heivaisi sen sieltä alas? Juuri minun päähäni? En tiedä. Mutta periaatteessa niin voisi käydä. Kyllä voisi. 

5. Nykyään pelkään joskus pöntöllä jo istuessani, että olenkin epähuomiossa mennyt miestenvessaan. Koen velvollisuudekseni huomauttaa, että miestenvessassa oleminen ei ole minusta itsessään lainkaan pelottavaa. Pelottavaa on se, että vessaan on liian helppo jäädä odottelemaan sopivaa uloslivahdushetkeä vahingossa vaikka päiväkausiksi (ainakaan vessahätä ei yllätä). Kuvittele elokuva Cast Away, mutta miestenvessassa. Minä laihtuisin siellä kovasti, kasvattaisin parran ja askartelisin vessapaperirullasta itselleni kaverin. Sen nimi olisi "Lotus".

4. Toisinaan pelkään kuollakseni, että itsepalveluravintolassa kompastun tai horjahdan niin, että tarjottimeni levahtaa borsch-keittoineen kaikkineen ravintolan lattialle ja tietenkin minun päälleni. Tilanne on kamala, koska olen nähnyt liian monta amerikkalaista high school -elokuvaa, ja koska mitä sitä ihan oikeasti tekisi, jos vaatteet olisivat yltä päältä borsch-keitossa? Haisisi tosi pahalta koko päivän. Yhh.

3. Joskus millä tahansa kovalla pinnalla kävellessäni minut valtaa pelko siitä, että kaadun. Odottamatta. Pahasti. Suoraan naamalleni. Ihan tuosta vaan. Pelon tunne on hirveä, koska minulla on hampaat. Ja koska auts. 

2. Silloin tällöin kulkiessani oven läpi alan täysin järjenvastaisesti pelätä, että sormeni jäävät yhtäkkiä oven saranoiden väliin. Tämä on outoa, sillä käsilläni ei ole tapana heilahdella tahdottomasti oviaukkojen kohdalla. Mutta pelko on todellinen, koska mitä jos ne alkavatkin tehdä niin?

1. Viimeiseksi vaan ei vähäisimmäksi, kuten olen jo joskus ennenkin tunnustanut, pelkään kuollakseni ruumiita vedessä. Tämä on surkuhupaisa pelko, koska rakastan luonnonvesissä pelehtimistä, mutta jos niissä on mitään, mikä saattaa koskea minuun (levää, kaloja, lumpeita, heinää, muita ihmisiä, ruumiita), saan niin käsittämättömän paskahalvauksen että luonnon tasapaino järkkyy. Minulla on aina oltava luonnonvesissä kaveri, johon voin tarrautua kuin koala. Sellainen aikuisen ihmisen kokoinen vesikoala, joka pelkää ruumiita. 

Olen tässä jo jonkin aikaa kerännyt listaa hauskoista Instagram-nimistä, joihin olen törmännyt sovellusta selaillessani. Nyt, täysin ottamatta kantaa tilien sisältöön, jaan suosikkinimeni kanssanne:

Nimet, jotka ovat hauskoja, vaikkeivät sisällä kirosanoja:
@kaikkimeni
@eimullamuuta
@tamankylanhomopoika
@vinkuintiaani
@koodinimi

Nimet, jotka eivät olisi hauskoja, jos ne olisivat tuotteen tai brändin markkinointitilejä, mutta ovat hauskoja, koska eivät ole:
@lattialammitys
@laatikkoviini
@goldmansachs

Ruoka-aiheiset nimet:
@sipsitissi
@kunkku_kinkku
@sipulimies
@lettuhillo

Kirosanoja sisältävät nimet (tsihihi):
@vitunpelle
@vittusantana
@paskamyyrä
@paska
@huoraaturpaan86

Nimet, joissa käytetään sekä kirosanaa että omaa nimeä:
@jumalistejukka
@vitunviivi
@huorapetteri
@anttiperkele
Sekä pehmennykseksi tietenkin @rakkausjere

Mitä tästä nyt sanois -osasto:
@sulukunmulukunpakananhuoranpakan

Millaisiin nimiin te olette törmänneet? (Meikämandoliinokin (rakastan sanoa noin) muuten löytyy Instagramista. Tylsästi nimellä @tiiamarietta.)

Vain elämää 2 -ohjelman ja Beverly Hills 90210 -ohjelman tähdet:

Aiempia marjoja:
Adrien Brody ja Asa
Luke Gamble ja Davo Isotaaki
Sammi Giancola ja Tanja Huutonen
  

Koska olen jo 30-vuotias, olen ehtinyt koota melkoisen määrän mukahyödyllisiä neuvoja elämästä kasaan. Nyt jaan teille yhden niistä:

Hommaa itsellesi vitsirepertuaari.

Minulla on ollut vitsirepertuaari jo vuosia. Mietit ehkä, miksi. Mieti samalla, mitä teit viimeksi, kun joku pyysi sinua kertomaan vitsin? No sitä minäkin. Silloin ei muistu yhtään vitsiä mieleen. Ehkä luulet muistavasi jonkun, mutta sitten sen punchline unohtuu. Vaihtoehtoisesti kerrot vitsin väärin, eikä se olekaan hauska.

Siksi ajattomien vitsien repertuaari tulee tarpeeseen. Plus, vitsejä kerrotaan kuitenkin niin paljon, ettei kukaan muista, vaikka kertoisit aina saman. Siksi muutaman (3-5) vitsin kokoelma riittää.

Vitsirepertuaarin kaskujen tulee olla helppoja muistaa (koska joudut itse opettelemaan ne), ajattomia (koska hyvä vitsirepertuaari kestää vuosien, jopa vuosikymmenien käytön) ja sellaisia, jotka eivät tee mautonta pilkkaa mistään tietystä ihmisryhmästä (koska jos kerrot samaa vitsiä vuosia, on todennäköistä, että kuulijoihin osuu joskus juuri pilkkaamasi ihmisryhmän edustajia).

Neljä esimerkkiä hyvästä kokoelmavitsistä ja siitä, mitä ne vaativat onnistuakseen:

Mitä tapahtui, kun Röllin vene upposi? Siitä puuttui tilipi-tappi-tippi-tappi... (vaatii laulamista ja yleisön, joka on joskus katsonut Rölliä)

[EDIT 2022: en enää missään nimessä pitäisi tätä seuraavaa vitsiä repertuaarissani, koska siinä käytetään kieltä, jota en hyväksy. En kuitenkaan halua poistaa sitä täältä, joten jätän sen tähän tämän disclaimerin ja anteeksipyynnön kanssa.]
Huora meni motelliin. Virkailija pyysi häntä täyttämään yleistietolomakkeen, jonka kaikki motellin asukkaat täyttävät. Ammatin kohdalla huora epäröi hiukan, ja kirjoitti sitten katkoviivalle sanan muora. Virkailija kysyi: "Anteeksi, mutta mikä tämä muora on?" Huora vastasti hämmentyneenä: "No -- eikö tämäkin ole motelli?" (vaatii yleisön, joka tuntee maailman vanhimman ammatin ja on kirjoitustaitoinen)

Mitä Nipa Neumann sanoi keksihyllyllä? -Mulla on ihan levoton TUC-himo! (vaatii yleisön, joka tietää, kuka Neumann on ja tuntee Dingon)

Mitä nolla sanoi kasille? -Hei, kiva vyö. (vaatii yleisön)

Millaisia vitsejä sinun repertuaarissasi on?

Kommenteista:

Tämä on aika turvallinen ja helppo muistaa esim työhaastattelussa, vitsimaakareiden seurassa tai muissa hätätilanteissa: Kysymys: Mitä Darth Vader sanoi optikolla? Vastaus: En näe Lukea. (vaatii auttavaa Tähtien sota -tuntemusta)

Jee! (-sukset!, sanoi Jeesus joululahjapakettinsa avattuaan.)

Muistan vitsejä huonosti, mutta tässä mun vakkarit: Chisu yritti jonon ohi yökerhoon. Ovimies pysäytti ja käski jonon hännille. "Eksä tiedä kuka mä oon", sanoi Chisu, "Mä oon Chisu!" Ovimies vastasi "Ole vaikka koiru, mutta menet kiltisti sinne jonoon vaan.". Mun mielestä tämä on hulvaton, nytkin naurattaa.
Sekä toinen: Isis on äitis Horukselle sanottiin. Tällekin olen jaksanut nauraa jo vuosia.

Mikä on pilates suomeksi? Melilosvo.

Mies on kävelemässä kadulla ja huomaa sattumalta kadulla harhailevan pingviinin. Mies ottaa pingviinin mukaansa, ja menee kysymään paikalla partioivalta poliisilta, että mitä pingviiville tulisi tehdä. Polisii neuvoo miestä viemään pingviinin eläintarhaan. Seuraavana päivänä sama poliisi näkee miehen taas pingviinin kanssa, ja kysyy: " että ettekö te vienytkään pingviiniä eläintarhaan?" , johon mies vastaa :" veinhän minä, ja tänään me mennään elokuviin...

Hautausmaalla työskentelevä kuuli yöllä hautausmaalla kilkatusta ja kalkatusta. Hän meni tarkistamaan mistä ääni tulee ja näki miehen yhden hautakiven edessä taltan ja vasaran kanssa. Hautausmaan työntekijä säikähti hieman: "Huih! Minä jo luulin että täällä kummittelee!" Talttamies vastasi: "Ei se mitään. Ne hölmöt vaan kirjoitti nimeni väärin!"

Australialainen Mik oli töissä eläintarhan talossa, jossa oli koala-karhuja.
Puhelimeen hän vastasi: "Mik koalatalossa".

7. "Ihanat aamukahvit kera voisarvien, nyt on siivous tehty ja matotkin pesty. Autokin korjattiin ja oli ihanan pitkä kävely kirpeässä syysilmassa. Josko sitä sitten pari siideriä med Janniqua Röppönen-Söderstring ;)"

En oikein osaa sanoa, mikä tässä ärsyttää. Ärsyttää vaan. Tämän kirjoittaja on muuten hyvin todennäköisesti se sama tyyppi, jolla lukee tiedoissa koulutuksen kohdalla "Elämänkoulu ;)"

6. "salilla"

Pienellä, ilman pistettä kirjoitettujen statuspäivitysten julkaisemisessa ei ole mitään pahaa, elleivät ne ole osa loppumatonta päivitysten sarjaa tyyliin kahvilla, salilla, suihkussa, bussissa, banaanilla, kotona, vessassa. Sitä varten on Twitter. Ja hashtagit. 

5. Lomalle lompsis!

Okei, on mahdollista. että lomastatuksissa ärsyttää kaikkein eniten se, ettei itse ole lähdössä lomalle, mutta tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä tätä sanamuotoa. Lomalle "lompsauttaminen" täytyisi kieltää lailla. Ja kun tätä yrittää käyttää läppänä, se ei koskaan toimi. Just don't do it.

4. "Pakko jakaa XD"

Kyllä elämä on hankalaa, kun hassuja videoita ja meemejä on ihan pakko koko ajan jakaa Facebookissa. Minusta tuntuu, että minun on pakko käydä töissä, maksaa vuokra, syödä ja välillä peseytyä, mutta hyvin harva kissavideo on sellainen, että tuntisin, että minun on pakko jakaa se sosiaalisessa mediassa. (Toim. huom. Kissavideot on toki supercool. Niitä on joskus pakko näyttää kavereille.)

 3. "Olipa ihana bodypumppi aamulla, illalla vielä salsaan ja crossfittiin. Nyt sokerittomat venhättömät rasvattomat korianterismoothiet huiviin ja vihermehujen tekoon. Huomisaamu alkaa uinnilla ja voimistelusali on koko viikoksi varattu! Salil eka salil vika!"

Joo, liikunta on ihan kiva juttu. Ja joo, liikkumisen julkaiseminen nettikavereille voi toimia hyvänä motivattorina. Mutta mitä jos ei halua toimia kenenkään motivaattorina? Sinun henkilökohtainen liikunta-aikataulusi ei kiinnosta ketään. Tai no, ehkä jotakuta, mutta ei minua ainakaan. Enkä taida edes uskoa, että olet tosissasi. (Paitsi jos olet Musta Barbaari.) 

2. "Tänään selviää, muuttuuko mun elämä ikuisesti toisenlaiseksi!"

Jos et halua kertoa jotakin asiaa, älä kirjoita siitä Facebookiin. Piste.

1. "Voi ei :("

Tsiisus. Katso edellinen kohta. Jos et voi kertoa samantien mikä sinulla on hätänä, älä pane ihmisiä arvailemaan. Jos ihmiset eivät koskaan kertoisi mitään ilman, että joku kysyy, emme koskaan keskustelisi mistään. Minäkin vaan ennen lounastaukoa voihkisin ja mutristelisin ja hieroisin vatsanseuruani niin kauan, kunnes joku kysyisi, mikä mulla on. No nälkä. Jaxuhalit!

Lisäksi ärsyttävät lasten kakkapäivitykset, suomalaisten jatkuvat englanninkieliset statukset jotka on kirjoitettu väärin, mystiset mietelauseet ja omakehu. Pistä paremmaksi: mikä on ärsyttävin Facebook-status?

 Hyvää 30-vuotissynttäriä minulle (ja 1-vuotissyntymäpäivän lähimaastoa Kustaalle)! Kirjoitin viime vuonna synttärinäni (ja neljännessä Lily-postauksessani ever) siitä, että isi on huippu. Tänä vuonna toistan itseäni, nimittäin katsokaa, mitä sain häneltä lahjaksi:

Kehystetyn The New Yorker -lehden kannen vuodelta 1976, jonka isäni kertoi nyysineensä nimeltämainitsemattoman kunnan kaupunginkirjastosta vuosia ennen syntymääni. Ilmainen lahja, ehkä. Kallisarvoinen lahja, takuulla.

Kiitos isä! Ja äiti! Te olette huippuja!

Syksy lähestyy, ja nuoriso alkaa kansoittaa asuntomarkkinoita opiskelijakaupungeissa. Pari vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuokra-asuntomarkkinoita Helsingissä seurattuani julistan itseni juhlallisesti päteväksi jakamaan riekaleisille opiskelijasieluille neuvoja aiheesta.

(drumroll)

Kiinteistövälityksen sanakirja à la Kustaa!

”Valoisa”
Kun asuntoilmoituksessa kerrotaan asunnon olevan valoisa, tarkoittaa se yleensä sitä, että siinä on ikkuna. Jos olet onnekas, niitä on useampia.

”Kaupunkinäkymät”
Kaupunkinäkymillä retostelu asuntoilmoituksessa tarkoittaa yleensä sitä, että ikkunasta näkee toisten ihmisten räppänöistä sisään. Positiivista kaupunkinäkymissä on se, että ne tarkoittavat sitä, että asunnossa on ikkuna(t).

”Puistonäkymät”
Jälleen, asunnossa on onneksi joku räppänä. Puistonäkymät tarkoittavat kuitenkin sitä, että lähikauppaan on yleensä tosi pitkä matka. Siis ainakin 700 metriä (huoh).

”Kompakti”
V*tun pieni. Pätee niin ”kompaktissa” keittiössä (keittokomero), ”kompaktissa” vaatehuoneessa (kaappi) kuin ”kompaktissa” pikkukaksiossakin (yksiö alkovilla).

”Teho-”
Aivan sairaan pieni, mutta saattaa näyttää vähän suuremmalta ilman huonekaluja. Niin kuin öö jokainen asunto. Esim. ”tehokaksio Punavuoressa”.

”Charmikas”
Putki- ja julkisivuremontit tulossa vuoden sisään.

”Yksilöllinen”
Esim. ”yksilöllinen pohjaratkaisu”. Jos löydät tämän termin asuntoilmoituksesta, voin taata, että kämppä on asuntomarkkinoilla sitä, mitä jotkut kutsuvat kohteliaasti tyylimarkkinoilla ”persoonalliseksi”: what the what -osastoa.

”Vaaleasävyinen”
Ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Vai onko joku muka oikeasti nähnyt joskus suomalaisessa, vuokralla olevassa kerrostalokämpässä purppuranväristä tapettia? Sitähän minäkin.

"Hyvin kalustettavissa"
Vrt. myös ”tästä saat sisustettua itsellesi ihanan kodin” tai "vaaleat pinnat tarjoavat hyvän pohjan sisustukselle". Tämä tarkoittaa yleensä, että lip lap läp blop.

Kas näin! Näillä neuvoilla selviät kiinteistövälitysviidakosta sujuvammin kuin uskotkaan! Onnea asunnon etsintään!

Elämä on kyllä mukavaa, kun on 12-vuotiaan huumorintaju. Kuten esimerkiksi eilen, kun tuijottelin uutta suosikkisarjaani Remontoijia (Remontoijat on australialaissarja, jossa etsitään Aussien parasta remontoijaa suorittamalla haasteita ja remontoimalla kämppiä. Sarjassa on vilahtanut tähän mennessä myös yksi kenguru, jess).

Eilisen jaksossa remontoijat olivat kunnostamassa kunnantaloa pienessä australialaiskaupungissa, jonka nimi sattui olemaan Darra. 

...paitsi että tässä jaksossa darra on ihan toisenlainen kuin yleensä.

Remontoijien tehtävänä on luoda kokoontumistila, josta darralaiset voivat olla ylpeitä. Veikkaan, että sen tulee sisältää esim. säkkituoleja, pimennysverhot ja loputtomat varastot sipsejä.

Omistautuakseen tehtävälle sen vaatimalla tavalla, kilpailijat ovat itsekin kunnostuksen ajan darrassa.

Töitä on paljon ja ne on tehtävä hyvin, sillä kaikki tietävät, että darraa tulee kunnioittaa.

Kuten sanottu, kaikki ovat haasteen aikana darrassa, myös juontajat.

Joskus darran onnistuu voittamaan ja tuhoamaan.

...mutta darra ei koskaan unohda. Emmekä me koskaan unohda darraa (paitsi kunnes on seuraavat juhlat).

Tuomiopäivän darra on tunnetusti yksi pahimmista.

...sillä se saattaa vaikuttaa koko elämään.

Mutta joskus darraa täytyy ottaa kuin härkää sarvista ja näyttää sille, kuka on pomo. Tai nauttia siitä.

Kuvat screenshoteja osoitteesta katsomo.fi