"Entä jos kukaan ei tule" ja muita juhlahuolia

Järjestämme ystäväni kanssa ensi viikonloppuna jo perinteiset, yhteiset synttärijuhlat (ja nyt lupaan, että näiden juhlien jälkeen tämä perusteeton synttärihehkutus vihdoin loppuu. Siis heti kun olen kirjoittanut itse juhlista vielä yhden jutun). Rakastan juhlien järjestämistä, ja uskon, että jos minulla olisi isompi koti, pitäisin pieniä juhlia tämän tästä. 

tiia rantanen

Tai sitten en. Koska menetän järkeni joka kerta. Olen sillä tavalla vittumainen ihminen, että haluan järjestää kaiken itse, mutta sitten valitan lakkaamatta siitä, että minun täytyy järjestää kaikki itse.

Mutta juhlissa on muitakin huolia. Realistisia sellaisia. 

Kuten se, että mitä jos kukaan ei tule. Mitä jos tönötän keskellä juhlapaikkaa yksin, hiukset kiharrettuina, juhlamekko silitettynä, skumppa lasissa väljähtymässä eikä kukaan koskaan tulekaan? Mitä jos ne hengaavat jossain muualla ilman minua? Kilistelevät siellä omine kiharrettuine hiuksineen ja prässättyine leninkeineen ja NAURAVAT MINULLE KOSKA OLEN NIIN SÄÄLITTÄVÄ ETTEI KUKAAN EDES TULE JUHLIINI?

Tai entä jos juhlissa tapahtuu jotakin hirveää? Jos vaikka liukastun tanssilattialla ja kaadun? Tai jos joku muukin liukastuu ja kaatuu ja lyö päänsä ja MITÄ JOS KAIKKI KAATUVAT JA KATKOVAT RAAJOJAAN EIKÄ KUKAAN ENÄÄ VOI TANSSIA JA MITKÄ NE SELLAISET JUHLAT OVAT MISSÄ KUKAAN EI EDES TANSSI?

Tai mitä jos minua jännittää niin paljon että alan voida huonosti? Mitä jos voin niin pahoin että joudun jäämään kotiin ja kaikki muut vaan juhlivat menemään EIVÄTKÄ EDES HUOMAA ETTEN OLE PAIKALLA KOSKA HE VOIVAT AIVAN HYVIN JA MINÄ NIIN HUONOSTI JA HETI KUN JUHLAT OVAT OHI, VOIN TAAS HYVIN NIIN ETTÄ KAIKKI PAHOINVOINTI ON OLLUT IHAN TURHAA?

Tai entä jos joku järjestää paremmat juhlat? Sellaiset, joissa on hienommat koristeet ja oivaltavammat tarjoilut ja glamoröösimmat vieraat ja kuvausseinät ja goodie bagit, luoja paratkoon, ja sitten kaikki niiden jälkeen puhuvat vaan siitä kuinka mielettömän upeat nämä toiset juhlat ovat ja kuinka TIIAN JUHLAT EIVÄT OLLEET YHTÄÄN MITÄÄN JA KUKAS PERKELE SE TIIA OIKEASTAAN ON KUN EI ME MUISTETA SEN OLEMASSAOLOA KUN EI MEILLÄ OLE EDES YHTÄÄN POLAROID-KUVIA MUISTOINA SEN "JUHLISTA"?

Tai mitä jos koko juhlia ei tule koska maailma hukkuu muoviin ja kaikilla ei ole edes kotia ja merihevoset ja vanupuikot menevät sekaisin ja nettikaupat heittävät vaatteita roskiin ja MIKÄ OIKEUS MINULLA EDES ON PITÄÄ MITÄÄN JUHLIA KUN EI TÄSSÄ MAAILMASSA OLE KERTA KAIKKIAAN MITÄÄN ILON AIHETTA?

Mutta siis ihan tosi ihanaa järjestää juhlat. Oikeesti.

Lue myös: 

Kaverin puolesta kyselen: miten kirja kirjoitetaan?

Olen pitänyt tästä melkein yhtä kovaa meteliä kuin syntymäpäivistäni, mutta jos joku ei vielä tiennyt, minusta tulee tänä syksynä ihan oikea kirjailija. Minun ja ystäväni Annan podcast Kaverin puolesta kyselen on kesän aikana muotoutunut kirjaksi, ja eilen oli siitä ihmeellinen päivä, että me saimme käsikirjoituksen valmiiksi. 

Ihmeellisintä koko hommassa on se, etten vieläkään oikein käsitä, miten siinä kävi niin. Minun mielestäni kirjaprojekti etenee nimittäin kuudessa vaiheessa, joista yhteenkään ei kuulu kirjoittaminen. Niitä ovat: 

Ensimmäinen eli hedonistinen vaihe: kustannussopimuksen allekirjoittaminen eli armoton skumpan kittaaaminen ja juhliminen

Toinen eli realistinen vaihe: aikataulun sopiminen eli posketon stressaaminen, ei kuitenkaan sanankaan kirjoittaminen

Kolmas eli eskapistinen vaihe: koko homman unohtaminen eli loman viettäminen (eli armoton aperol spritzin kittaaminen)

Neljäs eli taantumavaihe: deadlinen lähestyminen ja uudelleen posketon stressaaminen, ei kuitenkaan sanankaan kirjoittaminen (edelleenkään)

Viides eli vokalisointivaihe: stressin kasvaminen eli ahdistuksesta somessa kaikille kovaan ääneen valittaminen

Kuudes eli kulminoitumisvaihe: kappas, kirja on valmis.

kaverin puolesta kyselen

Tässä ensimmäinen kuva Annasta ja minusta sen jälkeen, kun olimme saaneet käsikirjoituksen valmiiksi. Jos tarkkaan katsoo, saattaa huomata skumpanhimon silmäkulmissamme. 

Enkä siis tiedä vieläkään, missä välissä oman osuuteni kirjoitin, mutta jokin tonttu sen on pikku sormillaan yön pikkutunteina vissiin naputellut. (Kirjoitan artikkelitkin yleensä pääasiassa pääni sisällä, ja varsinaiseen kirjoittamiseen menee vain hetki, mutta kokonainen kirja? Ohuehko kirja, mutta kirja kuitenkin! Mitä hittoa?)

Mutta sinne se nyt menee, kustantajallemme Kosmokselle raadeltavaksi. Kirja julkaistaan lokakuussa, ja mielipuolisen upeita julkkaribileideoita otetaan mielellään vastaan. Koska tärkeintä koko hommassahan ovat tietenkin ne juhlat eli armoton skumpan kittaaminen.

Eikä siinä muuten vielä edes kaikki, kuten viidakon vanha sanonta kuuluu, sillä tänään alkaa myös itse podcastin uusi kausi! Uusi jakso joka tiistai ja perjantai. Löytyy Yle Areenasta, Spotifysta, iTunesista ja toivottavasti sieltä mistä ikinä kuunteletkaan podcasteja. 

Lue myös: 

Asiat, joita söin kesällä vs. asiat, joita syön syksyllä

Minulla on ollut suuria vaikeuksia tämän alkavan syksyn kanssa. Minusta ei ole yhtään ihanaa, että ilma viilenee ja illat pimenevät ja joutuu pukeutumaan paksuihin neuleisiin. Minusta on aivan hanurista, että arki vyöryy niskaan ja kokoussumat alkavat ja joutuu taas ottamaan elämän vakavasti. Minusta on ihan täyttä kuraa, että taivaalta tulee vettä ja pitää pukea umpinaiset kengät ja kaivaa pitkät housut naftaliinista ja katsoa lämpömittaria, ennen kuin lähtee kauppaan.

Ja kaikkein eniten vihaan sitä, mitä syksy (lue: arki) on tehnyt ruokavaliolleni. Kesällä söin nimittäin pääasiassa

  • mansikoita

  • mustikoita

  • herneitä

  • salaatteja

  • tomaatteja

  • kurkkuja

  • vadelmia

  • perunoita

  • porkkanoita

  • varhaiskaalia

  • parsakaalia

  • kesäkurpitsaa

  • nektariineja

Freesiä, terveellistä, ihanaa.

Ja sitten mitä olen syönyt nyt, kun syksyä on kulunut kokonaiset kaksi viikkoa:

  • leipää

  • voita

  • juustoa

  • sipsejä

  • suklaata

  • rikkiä

  • paskaa

ruokavalio

Ihana tämä syksy ja uusi alku elämässä. Hyvä fiilis. 

(Okei, valehtelen vähän. Pidän siitä, että illat pimenevät. Tykkään pimeästä.)

Lue myös: 

35-vuotias nainen on...

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

Eroterapiaa kahdeksanvuotiaan tapaan

Kuten moni jo varmasti tietää, erosin toukokuussa nyt-jo-entisestä-poikaystävästäni. Etenkin kesän alku meni siis itkusta tiristen, inhosta väristen ja pahoinvointia yhtä aikaa tavoitellen ja vältellen. (Onneksi nyt ollaan jo vähän paremmissa kantimissa.) Huomasin samalla, että tylyintä ja tehokkainta eroterapiaa minulle tarjosi siskoni 8-vuotias tytär. 

eroterapiaa

KUVA: Eroterapeutti (oik) assistenttiveljensä kanssa lähdössä toimintaterapeuttiseen haukijahtiin. 

Mietipä itse, miten vastaisit kyynelehtivänä, tärisevänä lihakasana tällaisiin kysymyksiin:

Ai oottekste eronnu? No saisinko silti Pökäleen (nimi muutettu) puhelinnumeron? Mulle se oli ihan kiva. Koska kaikkein ihaninta on jaella eksän puhelinnumeroa omille sukulaisille eron jälkeen. Tuntee itsensä sillä tavalla tärkeäksi. (Tosin muutaman päivän päästä siskontyttöni palasi niinkutsutulle astialle ja kertoi, ettei enää tarvitsekaan Pökäleen puhelinnumeroa, koska ei oikeastaan pidäkään tästä. Oli tainnut käydä vakavan keskustelun Pökäleen toiminnasta äitinsä kanssa.)

Kuinka monta kertaa sä oot eronnu? Paras kysymys tuoreiden haavojen kaivelun lisäksi vanhojen, arpeutuneiden ja parantuneiden haavojen uudelleen väkivalloin auki repimiseen. Auttaa toipumisessa. 

Onko sulla aina ollut niin, että ne muut on halunnut erota susta? Vai ootko sä ikinä halunnut erota niistä? Kysymys, johon ei itsekään halua miettiä vastausta, mutta siitä vaan katsos sormilla laskemaan ja totuutta kohtaamaan. Jeesaa asian perspektiiviin laittamisessa. 

Kuinka monta kertaa sä vielä aiot erota? Jos tulevaisuus ei vielä näytä tarpeeksi synkältä, voi pohtia sitä, mikäköhän tähän kysymykseen on oikea vastaus samalla kun miettii, saisiko lapsen kaakaolusikalla nirhattua omat korvat irti ettei tarvitsisi kuunnella enää yhtään kysymystä. Auttaa elämän visualisoinnissa tunnelina, jonka toisessa päässä on vielä lisää eroja. Wuhuu!

Miks te sitten erositte jos sua kerran itkettää se? Tässä kysymyksessä hienointa on oman syyllisyyden ja häpeän julkinen käsittely. Lapsen kanssa. Altistaa kivasti eron läpikäymiselle. Vittu lapsen kanssa.

Harmittaako ettei teillä oo lapsia? No ei. Ei ainakaan ole ketään kysymässä tällaisia typeriä kysymyksiä. Tuo helpotuksen tunnetta elämään.

Ooksä eksä? Mikset mee Eksiä Rannalla -ohjelmaan? Ja siinä vaiheessa kun vastaus tähän kysymykseen alkaa olla muotoa "no niinpä muuten, miksen menisi", on aika mennä ihan oikeaan terapiaan.

Lue myös: 

Kiva kesäkaupunki: Uusikaupunki (eli viisi asiaa, jotka sinunkin tulee tietää Ukista)

Suomi-matkailuteemainen kesäkaupunkisarja jatkuu! Tällä kertaa tutustumme paikkaan, josta Sappisen-Päivi-Uudestakaupungista on kotoisin. Yllättävästi se on (drumroll) Uusikaupunki eli Uki eli Ugi.

(Ravintola Captain's Makasiini.)

(Minä ja Pasklahti ja hyvät munkit EHHEHEEHE.)

Sappisen-Päivi-Uudestakaupungista järjesti Visit Uusikaupungin ja paikallisten toimijoiden kanssa täydellisen kesäreissun viime kuussa ja kutsui vieraakseen minut ja muutaman blogikollegani. Mukana olivat Emmi Nuorgam -Emmi Nuorgam, Mamma Rimpuilee -Laura, Valeäiti-Hanne ja Live now – dream later -Saana. Se oli upeaa! Ajelimme kaupunkijunalla, kävimme taidenäyttelyssä ja museossa, joimme viiniä, tutustuimme panimoon, Sappisen-Päivi-Uudestakaupungista järjesti dramatiikkaa murtamalla kyynärpäänsä ja lähti sairaalaan, me muut viis veisasimme hänen tuskastaan ja matkustimme hurjalla pikaveneellä yöksi majakkasaareen, paijasimme siellä lampaita, kiipesimme majakkaan ja saunoimme ja minä päätin että ryhdyn lammaspaimeneksi ja jätän kaiken muun. 

No se murtumishomma ei tietenkään kuulunut ohjelmaan. Mutta ainakin opimme, että niinkin voi käydä. Emmekä me oikeasti veisanneet viittä. Viisiä. Viistä? Olimme tiiviissä someyhteydessä Sappisen-Päiviin-Uudestakaupungista saaresta ja lampaidenpaijaamishommista käsin ja lällättelimme koko ajan miten ihanaa meillä on olimme hyvin myötätuntoisia hänen onnettomuutensa vuoksi. 

(Isokarin luotsitupa (jossa lammaspaimeneksi valitut majoittuvat OMG OMG).)

(Lammakset!)

(Pikku thuuli.)

Mutta jotta tämä Ugi-homma ei lähtisi lapasesta, keräsin viiden kohdan listan asioita, jotka sinunkin täytyy tietää Uudestakaupungista:

Pasklahti. Kaupungin keskustaa koristava vesialue ei ole missään nimessä joki, vaikka se saattaa näyttää erehdyttävästi siltä. Se on lahti. Viralliselta nimeltään Kaupunginlahti, todelliselta nimeltään Pasklahti. 

Ei mittä. Paikallinen "noniin". Hyödyllisin sanonta ja vastaus jokaiseen kysymykseen. Mitä kuuluu? Ei mittä. Maistuiko ruoka? Ei mittä, se oli herkullista! Kiitos! Ei mittä kato! Lähdetäänkö? Ei mittä. Sappisen-Päivi-Uudestakaupungista on jopa kirjoittanut ei-mittästä, niin kiinteä osa se on ukilaista identiteettiä. 

Uusikaupunki on syötävän söpö. Tsekkaa ainakin naivistinen taidetalo Pilvilinna, joka on maalattu lattiasta kattoon sekä sisältä että ulkoa, ja jonka puutarha on metsäinen taidepolku (mieletön). Käy myös vanhaan sähkölaitokseen perustetussa Bonk-museossa (ei huumorintajuttomille). Lisäksi Pasklahden ranta on pullollaan ihania terassiravintoloita ja -kahviloita. Meillä kävi onni, sillä pääsimme myös syömään Café Kukonmäkeen, erään perheen kotiin, jonka he avaavat puutarhakahvilana kuudeksi päiväksi kesässä. KUINKA SÖPÖÄ?

(Pilvilinna.)

(Isokarin majakka.)

Kaupungin rajat. Isokarin majakkasaari on virallisesti osa Kustavia, vaikka se onkin maantieteellisesti Uudenkaupungin puolella. Ja tästä paikalliset ovat kyllä tosi tarkkana, nimimerkillä ukilaishashtageja-Isokari-kuvissaan-julkaisseet-ja-näpäytetyiksi-tulleet-matkailijat-morjesta. Mutta siis saareen kannattaa mennä, se on henkeäsalpaavan kaunis. Itsehän haluan muuttaa sinne asumaan loppuelämäkseni. 

Uusikaupunki voittaa puutalokisat.Ugissa on Suomen suurin yhtenäinen puutalokeskus, vaikka Porvoota ja Raumaa aina hehkutetaan. (Toisaaltahan siis gyl raum o ain raum, mut silti.)

Lue myös: 

Kyllä Australiassa osataan eli 7 syytä miksi Remontilla rahoiksi on maailmankaikkeuden paras ohjelma

Olen superkoukussa Maikkarin australialaiseen remppaohjelmaan Remontilla rahoiksi (The Block). En tiedä mikä siinä on, mutta australialaiset tositv-ohjelmat ovat ihan perkeleen hyviä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia Australian Master Chefistä (I'm looking at you Emmi Nuorgam), ja uskon, että se johtuu ohjelman australialaisuudesta, ei masterchefiläisyydestä – vaikka sekin on tietysti ihan koukuttavaa. Itsehän olen toki rakastunut palavasti australialaisiin remonttiohjelmiin ennenkin (case Darra)

The Blockia on esitetty Australiassa jo 13 kautta, joten siitä tykkäävät jotkut ihan siellä ohjelman kotimaassakin enkä vain minä täällä Suomessa. Jokaisella kaudella seurataan neljää tai viittä kilpailijaparia, jotka remontoivat vanhasta hotellista, rivitalosta, toimistorakennuksesta tai kerrostalosta neljä tai viisi valtavaa luksusasuntoa huone kerrallaan. Lopuksi kämpät myydään huutokaupassa, ja kilpailijat saavat pitää hintavarauksen päälle jäävät dollarit. 

Mutta miksi se sitten on niin ihana ohjelma? Olen keksinyt 7 syytä:

1. Ohjelmassa nähdään, että Australiassakin on joskus paska sää. Sillä mikäänhän ei lämmitä suomalaista sielua samanlaisella lempeydellä kuin se, että muutkin joutuvat kärsimään, ja mikä parasta, kun ne joutuvat kärsimään vittumaisesta säästä. 

2. Kilpailijat ovat ihania. Aikuisten ihmisten tappelu-keppostelu-anteeksipyyntö-keppostelu on minusta usein vähän kiusallista katsottavaa, mutta aussit osaavat senkin – sellaisella hyväntuulisella, nöyrällä tavalla, jollaisia ne ovat muutenkin koko ajan. Olen kehitellyt teorian, mistä se voi johtua: olen antanut itseni ymmärtää, että Australiassa on jokseenkin pohjoismaalaishenkinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka tekee niistä tietysti yhtä helmiä kuin me, ja sen lisäksi niillä on pääasiassa (ks. kohta 1) hyvä sää, joka tekee niistä hyväntuulisempia kuin me, mutta sitten niillä on kuolettavan tappava luonnollinen eläimistö, joka istuttaa niihin jatkuvan, pohjattoman pelon, joka taas tekee sen, että ne ovat sillä tavalla mukavasti vähän paskat housussa koko ajan. Eli ihania. 

3. Jokin australialaisissa on niin mielettömän helposti lähestyttävää. Luin jostakin, että The Blockin menestys perustuu siihen, että naiset tykkäävät katsoa remonttiohjelmia, koska he haluavat katsella tyä_miehiä töissään. Raavaita miesvartaloita, käsillä tekemistä, likaa ja hikeä. Ja tältä he tässä ohjelmassa näyttävät:

Tämä on Ayden, nyt telkkarissa esitettävän kymppikauden hauskin (eli myös kuumin) mies. (No okei, on siellä niitä kivestä tai hattarasta veistetyn näköisiäkin. Mutta silti.)

4. Draamakin on herttaista. Yhdessä jaksossa nähtiin kosinta, toisessa häät, ja kun kilpailijan tytär sairastaa tai toisen äiti menehtyy, muut kilpailijat ja australialaiset katsojat rientävät sankoin joukoon apuun. Itkuvaroitus is strong with this one.

5. Ohjelma tarjoaa jokapäiväisen fiksin. Ohjelmaa esitetään jokaisena arkipäivänä, eikä ihmisen odoteta suinkaan kärvistelevän esimerkiksi täysin ylitsepääsemätöntä VIIKKOA aina uutta jaksoa odotellessaan. Se olisi vallan epäinhimillistä. Kyllä sarjaa pitää voida ahmia. 

6. Ohjelman karsea sukupuolinormatiivisuus ei ärsytä. Tai no ärsyttää, mutta vain vähän. Aiemmilla kausilla on nähty myös sisaruskilpailijoita (sekä siskoksia että veljeksiä) ja samansukupuolisia pariskuntia. Tällä kaudella kaikki kilpailijaparit ovat heteropariskuntia, ja kaikissa nainen hoitaa sisustussuunnittelupuolen ja mies taas rakentaa kaiken, eikä kummankaan odoteta ottavan vastuuta toisen tontista koskaan. Huoh. Mutta kun ne australialaiset ovat niin saatanan ihania niin se ei edes (juuri) haittaa. 

7. On niin ihanaa, miten ne lausuvat sanan plaster. Kuunnelkaa sitä. Se on ihanaa. Ja sanaa toistetaan ohjelmassa usein. Ja sitten sitä on pakko toistaa myös kotona arviolta kolmekymmentäkuusi kertaa päivässä. Plaster. Plaster. Plaster. 

(Kuvat ovat screenshoteja Katsomosta.)

Lue myös:

Tiia RantanenComment
5 x eroamisen hyvä puoli

No niinhän siinä (taas) kävi, että poikki meni niin että napsahti. Joku saattaa muistaa, kun muutimme viime vuonna erillemme. Se oli helvetin hyvä ratkaisu silloin, mutta ehkä kuitenkin lopun alku. Eroaminen on ihan hirveää paskaa, mutta koska tämä minun blogini on olevinaan jokseenkin humoristinen paikka, niin yritän nyt ihan sillä tavalla POSIN KAUTTA kehitellä tilanteesta jotakin hyvää ja hauskaa. Tuskan takanahan tämä on, mutta olkoon. 

ero

Eron hyvät puolet:

1. Sitä tekee hyviä päätöksiä. Kuten vaikka sen, että piirtää permanenttitussilla nahkaansa koko liudan (alkoholiaiheisia) tatuointeja, jotka haluaa ottaa (nyt heti). Sitten sitä saattaa ottaa ko. nahkanlirpakkeesta kuvan (ihan niin kuin malliksi tatuoijalle vaan) ja julkaista sen esimerkiksi blogissaan. Ja sitten voi olla, ettei permanenttitussi lähdekään kauhean hyvin nahkasta paitsi silloin kun sen ei pitäisi, ja tuloksena eräänä aamuna on mustanläikikkäät, tahraiset lakanat ja suttuinen reisi. Elämäni paras päätös!

2. Tulee uusia kokemuksia. Saattaa purskahtaa itkuun vaikka liukurappusissa seistessään, sokeroinnissa maatessaan tai puhelinmyyjän kanssa puhuessaan (aion muuten käyttää sitä jatkossakin: "olen oikeasti tosi kiinnostunut siitä avotakasta mutta nyt en vaan byhyyhyyyyääääääääääähhh").

3. Saa "ajan lahjan". Vuorokaudessa on tosi paljon enemmän tunteja, kun ei pysty nukkumaan ollenkaan. Silloin saa tehtyä vaikka mitä: pyörittyä hädissään lakanoissa, käytyä mukavasti läpi kaikki elämässä tehdyt virheet, suunnitella tuskallista ja yksinäistä loppuelämää, katsottua telkkariohjelmia joista ei muista sitten enää mitään koska on koko ajan niin järkyttynyt ja tietenkin poistettua runsaasti nestettä kehosta kyynelten muodossa. Hirveän kätevää!

4. Saa isältä ja äidiltä parisuhdeneuvoja. Esimerkiksi tämän: "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO." 

5. Voi ryhtyä vaikka songwriteriksi. Mulla on ihan tosi monta hyvää biisin aihiota päässäni, ja ovathan kaiken maailman edsheeranit ja taylorswiftit tehneet eroamisesta itselleen oikein uran. Omia hittibiisejäni ovat muun muassa herkkä balladi "Et Koskaan Opettanut, Miten Laturin Piuha Kääritään Niin Kuin Vain Sinä Osaat", popralli "(Sängyn Alta Löytyi Vielä) Yhdet Bokserit – Saatana Sentään Remix" sekä r'n'b-hitti "En Enää Yletä Ylähyllylle (feat. Pitbull)".

Kultareunukset ja sillee. 

Lue myös: 

Tiia RantanenComment
Testissä: Hesehotelli

Rakastan Hesburgeria. Siksi, kun minun piti mennä toissaviikolla Turkuun yöksi ja kaikki oli ihan jumalattoman kallista lyhyellä varoitusajalla, otin huoneen Hesehotellista. Kokemukseni keräsi muutamia hämmentyneitä kommentteja valtaisasti kiinnostusta sosiaalisessa mediassa – jonka oletan johtuvan siitä, että kaikki muutkin rakastavat Heseä – joten päätin kirjoittaa siitä. Sitä paitsi tämähän on kotimaan matkailua parhaimmillaan!

hesehotelli

Hesehotellihuoneen varaaminen netissä oli helppoa. Päätin maksaa varauksen vasta paikan päällä koska epäluotettava internet. Minusta on ylipäätään kiva, ettei kaikkea aina tarvitse maksaa etukäteen.

Hesehotelli on Turun linja-autoasemalla, joka on kätevää, jos tulee paikalle linja-autolla. Itse tulin tietenkin junalla, koska rahaa on ja se näytetään. (Mutta sitä ei ole tarpeeksi ylellisempään hotelliin.) Heti alkuun koin kiusallisimman hetken koko makan aikana: sisäänkirjautuminen hotelliin tapahtuu Hesburgerin tiskillä. Haluan tässä alleviivata, etten koskaan ole ollut kiusaantunut Hesburgerin tiskillä, koska rakastan Hesburgeria. Mutta on pikkuisen eri asia mennä Hesen tiskille tilaamaan juustoateriaa punaisella majoneesilla kuin mennä Hesen tiskille sanomaan "HEI MÄÄ JÄISIN TÄNNE YÖKSI". Eikä huonetta (tai palvelua) ole maailman kivointa odotella Hesen eteisessä. Plussaa Hesehotellille kuitenkin siitä, että itse ravintola on niin myöhään auki, että sisäänkirjautuminen onnistuu hankalammallakin aikataululla. (Ai niin ja tein tilanteesta entistä kiusallisemman kysymällä tiskillä, kannattaako maksaessa näyttää Hesen bonuskorttia. Ei kannata.)

hesehotelli2.jpg
hesehotelli3.jpg

No sitten, itse huone. Se oli tosi ookoo. Melko tilava, aivan siisti, eikä lainkaan hampurilaisteemainen. Muistuttaa paljolti Omenahotellia (jossa yöpyminen olisi muuten maksanut tuplasti enemmän) punaisine värityksineen, mutta on paikoin jopa siistimmän oloinen. Matkan aikana olin kehitellyt kauhuskenaarioita siitä, ettei huoneessa olisi ollenkaan kylppäriä, mutta sellainenkin löytyi, yllättävän tilava ja siisti. Hotellissa on myös langaton netti.

Yhden hengen huone maksoi 55 euroa yöltä, joka on minusta aika lailla saatanan hyvä hinta. Minun huoneessani oli hyttisängyt, joka ei haitannut koska olin yksin, mutta pariskuntamatkailijaa se voisi vähän sylettää. Ajatelkaa! Pariskuntamatka Hesehotelliin! Miten ihana ajatus! Parisänkyjäkin kuulemma kyllä on. 

Aamupala ei sisälly huoneen hintaan, mutta sen saa kuuden euron lisämaksusta. Se on runsas: valittavana on kahvi tai tee, tuoremehu tai limu, jogurttimysli tai röstiperunat, aamiaishamppari/kananmuna-pekoni-sämpylä/munatortilla/ruisleipä. En kysynyt, mutta oletan, että vegaani saa tilata munatortillan sijaan vegaanisen kasvistortillan. Itse valitsin tietenkin aamiaishampparin, jotta kokemus olisi mahdollisimman täyteläinen. Se oli aika tuhti, mutta kaipasi silti mielestäni majoneesia. Hesen majoneesit best. 

hesehotelli aamiainen

Kaiken kaikkiaan Hesehotellikokemukseni oli hinta-laatusuhteeltaan viis kautta viis. Haluan kuitenkin varoittaa vastustamattomasta tarpeesta alkaa kutsua kaikkea hesejoksikin. Hesehotellin yöpyjä kävelee helposti heserappusia ja hesekäytävää, manee ensin hesesuihkuun ja sitten hesesänkyyn nukkumaan, koska on heseväsynyt ja heseaamulla pitää hesetehdä hesetöitä ja niin hese-edelleen. Ai niin ja autoilijoille tiedoksi, että Hesehotellin yhteydessä on myös autopesula HesePesu. Oikeasti. 

P.S. Tämä ei ole yhteistyö. Rakastan vilpittömästi Heseä.

Lue myös: 

Täydellinen juhannusmekko teki laiskuristakin työmyyrän

Olen pohjimmiltani ihan hirveän laiska ihminen. Jotkut ihmiset sanovat, että jos he voittaisivat lotossa, he jatkaisivat silti työntekoa, koska eivät osaisi olla aloillaan. Minä todellakin osaisin. Olen aloillani nytkin, eikä tämä tuota mitään ongelmia. 

Välttelen usein kaikenlaisia tehtäviä viimeiseen asti, enkä ole mikään älytön go-getter. En välitä hirveästi velvollisuuksista tai ohjeista, ja minun on helppo olla tekemättä yhtään mitään pitkiäkin aikoja. (Ihan toimeksiantajille ja yhteistyökumppaneille tiedoksi että minähän sitten liioittelen täällä blogissa ihan hirveästi ja tykkään kyllä tehdä mahdollisimman hyvin, suorastaan täydellisesti, sillä tavalla perfektionistin pieteetillä, kaikki sellaiset tehtävät joita te minulle annatte.) 

Mutta joskus minustakin kuoriutuu ahkera työmyyrä. Kuten esimerkiksi silloin, kun kirppikseltä löytyy juhannusmekko, joka on muuten täydellinen, mutta se on liian pitkä eikä siinä ole taskuja. (Olen pohjimmiltani myös sellainen ihminen, joka ostaa sylikaupalla kirppikseltä melkein täydellisiä mekkoja ja sitten riipii ne palasiksi. Jos sinäkin olet sellainen, kerron mikä sinut pelastaa: ompelija. Vie ne ompelijalle ja kerro mitä haluat. Se kitkee sinusta turhat toivot ja toteuttaa muutamat unelmasi. Kiitos ompelijalleni ja kaverilleni Martalle, joka tekee minulle niin.)

Niin minä viime yönä vietin kuusi tuntia lyhentäen lähes täydellistä kirppismekkoa ja vääntämällä siihen taskuja. (Koska ompelijakaverillani ei ole yöpäivystystä.) Mulla ei valitettavasti ole siitä ennen-kuvaa, mutta voinette ehkä kuvitella että se oli siis ihan samannäköinen, vain reilusti pidempi ja taskuton. Mutta eikö siitä tullutkin IHANA?

juhannusmekko1.jpg
juhannusmekko2.jpg
juhannusmekko3.jpg

Anteeksi nämä megakiusalliset asukuvat. Olen tässä vieläkin hirveän huono.

Ai niin, ja minulla ei siis ole ompelukonetta. Mutta opin, että mekon lyhentämiseen ja taskujen ompelemiseen menee noin kuusi tuntia, jos sen tekee käsin.

Ihanaa juhannusta!

Lue myös: 

Neljä vuotta yrittäjänä – mitä olen oppinut?

Olisin hirveästi halunnut kirjoittaa tähän tekstikenttään vain kaksi sanaa: "en mitään". Mutta sitten ajattelin että a) siitä ei olisi kyllä kenellekään hyötyä, b) se naurattaa vain vähän ja c) se ei edes pidä lainkaan paikkaansa. 

ehhehe.jpg

Yritykseni (tai siis toiminimeni) täyttää tänään neljä vuotta. Aika tuntuu yhtä aikaa tosi lyhyeltä, koska eihän siitä ole kuin pikku turahdus kun raavin viimeisetkin rahani kokoon, jotta sain maksettua sen 118 euroa, joka patentti- ja rekisterihallitukselle maksetaan, ja tosi pitkältä, koska minusta tuntuu että olen tehnyt näitä samoja hommia niin kauan kuin muistan.  (Tosin minulla on kyllä ihan naurettavan huono muisti, että saattaahan se pitää paikkansakin.)

Tutkiskelin Facebook-aikajanaani vuodelta 2014 ja yritin löytää jonkin voitonriemuisen päivityksen yrityksen perustamisesta, muttei sellaista ollut. Eikä kyllä mikään ihme: väänsin opinnäytetyötä, kärsin sydänsuruista, tein helvetisti töitä ja tappelin starttiraha- ja liiketoimintasuunnitelmapaperikasojen kanssa. Ei siinä varmaan yksi yrityksen rekisteröinti paljoa tuntunut.

No, sitten itse asiaan. Kun panin firman pystyyn (minusta on ihana puhua firmasta, vaikka olenkin pelkkä toiminimiyrittäjä), kaikki varoittelivat että se on sitten hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Ja että se on hieno juttu, jota tekemällä oppii paljon. Ja tässä se, mitä olen oppinut:

Saa tekosyyn valittaa aina kaikesta. Mulla ei ole hei ollenkaan lomaa, kun olen katsos yrittäjä. Tämä on katsos hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Eihän mulla ole edes työterveyttä, ei meillä yrittäjillä katsos sellaisia luksuksia ole. Minähän olen katsos nytkin töissä, kun ei yrittäjällä ole kato aikaa levätä. Joo, voin laittaa firman piikkiin, mutta minähän sen katsos maksan itse kuitenkin. Ja niin edelleen. Ja valittaminen on elämän suola. 

Ihmiset pitävät sinua pikkuisen rohkeampana ja vahvempana kuin muut. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa minulle on sanottu: on kyllä rohkea veto tolla lailla heittäytyä yrittäjäksi, itse en pystyisi. Joo, on tosi rohkeaa nukkua aamuisin pitkään ja tehdä hommia kylpytakissa sohvannurkasta ja menettää elämänhallinta täysin. Tunnenkin itseni tosi vahvaksi.

Yrittäjä on cool. Ehkä minulla ei ole kovin korkeat tavoitteet elämässä, mutta minusta on edelleen ihan käsittämättömän coolia sanoa "mulla on oma yritys". 

Kaikkein tärkeintä yrittämisessä on, että on hyvä kirjanpitäjä. Tosin siinä on myös ongelma, ja se on se, ettei juuri kukaan halua vinkata omastaan. Parhaimpia kirjanpitäjiä ovat äidit, puolisot ja pikkuruisten pitäjien perinteikkäät paperinpyörittelijät, joille kuitit pitää lähettää kirjepostissa ihan fyysisesti, mutta ne eivät tietekään ota asiakkaita, jotka eivät ole niiden puolisoita, tyttäriä tai poikia tai ylipäätään uusia ihmisiä. 

Verot ovat perseestä. Maksan niitä mielelläni ihan oikeasti, mutten aiemmin tiennyt, että yrittäjänä ne pitää oikeasti fyysisesti oma-aloitteisesti maksaa. Ne eivät mene automaattisesti jostain naps vaan. Ja koska ne eivät mene automaattisesti, on niillä myös deadline, jonka joku yrittäjä saattaa joskus unohtaa, ja sitten tulee myöhästymismaksuja ja se on perseestä. 

Yrittäminen on parasta. Saa itse päättää kaikesta, valittaa koko ajan, olla mukarohkea ja mukavahva, tehdä töitä silloin kun haluaa ja ainakin yrittää pitää aivan helvetin pitkän kesäloman (kerron sitten elokuussa, miten meni). Suosittelen kaikille. 

Lue myös: 

10 syytä rakastaa Taste of Helsinkiä

Olen yksi Taste of Helsinki -ruokakarnevaalin ambassador-bloggaajista, ja se sopii sillä tavalla hyvin, että mää rakastan tota tapahtumaa ihan perkeleesti. Ja nyt kerron miksi. (Siis sen lisäksi, että ampparina pääsen tapahtumaan syömään ja juomaan ilmaiseksi. Rakastin Taste of Helsinkiä kyllä jo ennen sitä, vähän köyhempänä vaan.)

1. Saa syödä. Se on vähän niin kuin koko homman pointti.

2. Saa juoda. Taste of Helsingissä ihmisiä suorastaan kannustetaan juomaan. Kaikkea ja lisää. Samppanjaa, viiniä, oluita, cocktaileja, viskiä. Ja aina välillä pienet välivedet.

3. Ei tarvitse feikata, että olisi kiinnostunut jostakin artistista. Suosikkiasiani millä tahansa festareilla on ruoka ja juoma, mutta yleensä niistä nauttiakseen täytyy kärsiä festivaaleille ominaisista lieveilmiöistä kuten esiintyjät. Taste of Helsinki on festari, joka on rehellisesti omistettu syömiselle ja juomiselle. 

4. Voi kokkifanitella menemään. Ravintolaskenessä on paljon kokkibändäreitä. Jos satut olemaan sellainen, on Taste of Helsinki oikea festari sinulle. Siellä on kuule kokkia kokin perään rivissä ja niitä pääsee jututtamaankin, jos haluaa. 

5. Saa suunnitella oman menun. Ja siitä saa tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Tosi hyvän annoksen voi syödä vaikka kuusi kertaa, jos tahtoo (ja jos tahtoo, suosittelen Winon nimikkoannosta, kauden kasviksia) tai keskittyä pelkkiin jälkkäreihin tai maistaa yhden annoksen kaikilta. Itse suosittelen ainakin Fabrikin risottopalleroita (jos niitä on enää jäljellä), Olon friteerattua kukkakaalia, Winon nimikkoannosta ja Sky:n herkkutattisuklaajälkkäriä. Tänään aion vielä maistaa ainakin Ragun lammasmakkaraa ja Nollan raparperijälkkäriä. Ainakin.

6. Yllättäviä annoksia. Edellämainittu Winon nimikkoannos ei aluksi kuulostanut siltä, että se nousisi suosikikseni, mutta eissaatana miten hyvä se oli. Aion syödä sen tänään uudelleen. Myös mansikkaginidrinkki epäilytti ensin, mutta se paljastui niin kivaksi, että aion tilata myös sen tänään uudelleen.

7. Samppanja. Sitä on runsaasti. 

8. Keittiöiden soundtrackit paljastuvat. Jokaisen Taste of Helsinki -ravintolan pisteellä soi oma musiikki. Perjantaina suosikikseni nousi Olon keittiö, jonka työntekijät hoilottivat Levotonta prinssiä kovaan ääneen annoksia rakennellessaan. Lauloin tietysti mukana. 

9. Kesän paras päivä alkaa Taste of Helsingistä. Ainakin, jos viime ja tätä vuotta on uskominen. Viime vuoden paras kesäpäivä oli Taste of Helsinki -perjantai, koska ystäväni sai uuden, unelmiensa työpaikan, joimme litroittain samppanjaa ja päädyimme itkeskelemään terassille kesäyönä – ja tämän vuoden (toistaiseksi) paras ilta oli Taste of Helsinki -perjantai, koska joimme litroittain samppanjaa, lauloin karaokessa ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen ja otin erään tanssilattian haltuun muun muassa MC Hammer -muuveillani.

10. Tapahtumasta saa parhaat profiilikuvat. Koska kaikki näyttävät niin ihanilta viinilasi kädessä. Kiitos seuralaisilleni Emmille (joka otti myös kuvat minusta) ja Annalle!

Tiia RantanenComment
Paikat, jotka ovat pilalla, jos sattuu olemaan true crime -fani

Tiedätkö sen ilmiön, kun jokin asia, esine tai paikka menee ihan pilalle? Esimerkiksi karsean eron jälkeen naapuruston ihana puisto saattaakin yhtäkkiä olla räkäisen itkuhuudon kehto, ja vaikka ruokamyrkytyksen jälkeen jokin ratikkalinja voi olla enää pelkkä raiteilla kulkeva puklu ja niin edelleen. Toisaalta taas harrypotteristeille junaraiteet voivat olla ihastuttavia (tai pettymyksentäyteisiä) paikkoja ja vanhalle BSB-fanille jokainen sadekuuro merkitsee musavideolarppia.

No, minä olen true crime -nisti. Rakastan rikostarinoita, kuten keski-ikäiset, keskiluokkaiset naiset tapaavat tehdä. Olen katsonut miljoonia Investigation Discovery -ohjelmia, joka ikisen rikosdokkarin, mitä maa päällään kantaa ja kuunnellut kaikki rikoksia pikkuisenkin liippaavat podcastit. Ja siksi minulta ovat menneet pilalle seuraavat paikat:

true crime.jpg
true crime1.jpg

Meret, järvet, joet, kosket, lammet. Ai miksi? No öööö niissä on ruumiita. 

Rannat. Ks. edellinen. 

Kaislikot, heinikot. Jos olisit ruumis, missä olisit, jollet olisi meressä, järvessä tai lammessa? Kaislikossa. Obvy

Lenkkipolut. Jos haluat kadota, tulla ahdistelluksi, murhatuksi, raiskatuksi, raadelluksi, kidutetuksi, lähde lenkkipolulle. Siitä vaan. 

Metsät. Ne kuhisevat ruumiita, susia, pöllöjä ja tappajia. Sieltä ei kerta kaikkiaan selviä hengissä. 

Pellot. Varsinkin jos mitään pitää kyntää tai kaivaa. Ruumiitahan siellä on.

true crime 2.jpg
true crime 3.jpg

Hylätyt rakennukset. Öööö ruumiita much?

Random luukut. Eiväthän ne kerta kaikkiaan voi olla mitään muita kuin joukkohautoja tai kidutuskammioita. 

Roskalaatikot ja roskahuoneet. Se haju tulee takuulla ruumiista. Joka on takuulla siinä jätesäkissä, joka roskaluukusta pilkottaa. Ja jos ei, siellä on joku vaanimassa, valmiina tekemään sinusta jätesäkkiin sisältöä. (Erään entisen asuntoni pihan lehtiroskiksessa asui yksi Pauli. Hän ei murhannut minua, mutta kävi kyllä lähellä, koska sain paskahalvauksen aina, kun yllätin hänet "kotoaan".)

Mitä sulta on pilalla?

Lue myös: 

Eteläranskalainen larppi ja muut tarjousviinisuositukset

Kaupallinen yhteistyö: S-ryhmän ravintolat / Raflaamo

Rakastan viiniä, mutten ole mikään rypälehifistelijä. Kuvailenkin viinejä usein sanoilla hyvä, ihan hyvä, jotenkin sellainen ja maistuu ihan punaviiniltä, kuten olen ennenkin kirjoittanut

S-ryhmän asiakasomistajaviinit valitaan uudelleen vuosittain, ja toissavuonna pääsin osallistumaan niiden valintaan. Valintaprosessi on jännittävä juttu, sillä näitä viinejä myydään vuosittain yli puoli miljoonaa pulloa. Ja siis itsehän olen ostanut todennäköisesti vain noin kolmasosan siitä, joten ne ovat selkeästi muidenkin kuin minun suosiossa. 

Ihan väärin en silloin toissavuonna valinnut, koska S-ryhmä on vielä pystyssä ja haluaa tehdä yhteistyötä kanssani. Koska en edellämainitun mukaisesti ole rypälehifistelijä, olen jakanut tämänvuotiset asiakasomistajaviinit sen mukaan, millaisessa paikassa ne ovat parhaimmillaan. Selvitin viinien maahantuojilta myös, millaisen hampurilaisen kanssa kukin viini parhaiten sopii, sillä ruokaparitushan kiinnostaa, mutta kaikista ruoista kiinnostavin forever and always on kaikkivaltias burgeri. Tietenkin. 

Samppanja: Nicolas Feuillatte Selection Brut

Pehmeän hedelmäinen juomien kuningatar.

Parhaimmillaan: terassilla tai ravintolassa, joka alleviivaa sanasta "tarjoussamppanja" osaa samppanja, ei tarjous. Tilaa tätä esimerkiksi Tornin Ateljee Barissa tai ravintola Loisteen kattoterassilla. Ota kavereita mukaan (mutta korkeintaan pari, jotta juomaa jää sinullekin).

Ruokaparitus: hummeriburgeri.

Kuohuviini: Zonin Cuvee Regal Extra Brut

Kuiva, hedelmäinen, hapokas. 

Parhaimmillaan: paikassa, johon mahtuu mahdollisimman monta seuralaista, koska let's face it, tämän skumpan nauttiminen ei jää yhteen pulloon. Tilaa tätä vaikkapa Virgin Oilissa, Kappelissa tai Casa Largossa.

Ruokaparitus: kasvisburgeri, ei tulinen. 

Valkkari: Hardys Stamp Sauvignon Blanc

Kuiva, kevyt, hapokas. Ripaus sitrus- ja passiohedelmää sekä guavaa.

Parhaimmillaan: baarissa, ravintolassa, terassilla, missä vaan, missä suu sattuu napsamaan. Tilaa tätä esimerkiksi Vennissä, Frans & Améliessa tai Memphisissä. Tai vuorotellen kaikissa niistä.

Ruokaparitus: kasvishamppari.

Punkku: Hardys Stamp Shiraz

Kuiva, keskitäyteläinen, intensiivinen. Hedelmiä, vadelmaa ja mustia kirsikoita. 

Parhaimmillaan: ruokaravintolassa, jossa voi samalla napostella jotakin, kun tilaa pullon toisensa jälkeen. Tilaa tätä vaikka La Famigliassa, Belgessä tai Tapas Barcelonassa.  

Ruokaparitus: liha- tai kasvisburgeri. Tai pizza. 

Rose: Hardys Stamp Shiraz Rosé

Puolikuiva, kevyt, hapokas. Hippunen mausteisuutta. 

Parhaimmillaan: paikassa, jossa voi larpata eteläranskalaista rivierakokemusta. Tilaa tätä esimerkiksi Tornin kesäpihalla tai Raffaellon terassilla (also known as mummotunnelissa).

Ruokaparitus: liha- tai vegeburgeri.

Lisää asiakasomistajaviineistä Raflaamon sivuilla. Viinintäyteistä viikkoa!

Lue myös:

Tiia Rantanen
"Milloin oli sun eka kerta?" ja muita puheenaiheita ensitreffeille

Olin viime perjantaina ensimmäisillä treffeillä. Deitit olivat platoniset pikemminkin kuin romanttiset, ehkä siksi, että toinen meistä on tahollaan naimisissa, mutta molempia jännitti silti. 

Olen yksi Taste of Helsinki -gourmetruokafestivaalin festarilähettiläistä, ja yksi lähettilyyteni etuja on se, että pääsen paitsi itse festareille, myös tutustumaan festarin annoksiin ja ravintoloihin etukäteen. Vaan sitä en tiennyt, että ne lähettäisivät minut monen ruokalajin ilmaiselle illalliselle minulle entuudestaan lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. Eha herveetä hei. 

No, mistä ekoilla treffeillä sitten puhutaan? Vaihdoimme festariin osallistuvassa ravintola Fabrikissa Vaimomatskuu-Juulian kanssa ensin muutamat oletkos-käynyt-täällä-ennenit ja mitäs-sää-teitkään-työksesit ja onpas-tää-paikka-kivannäköinenit, mutta aika pian pääsimme itse asiaan. Nimittäin keskusteluun molempien ekoista kerroista.

Neljä hyvää kysymystä ensitreffeille, olkaa hyvät:

1. Milloin oli sun eka kerta?

Tämä on todella hyvä kysymys, joka paljastaa ihmisen henkilökohtaisesta historiasta aina jotakin. Mutta koska olemme häveliäitä ihmisiä, emme puhuneet tietenkän s-e-k-s-i-stä, vaan elämämme toisesta suuresta nautinnosta, ruoasta. 

Eka kerta, kun söin tartaria, oli niin maaginen, että olen unohtanut sen. Joskus ekoille kerroille voi käydä niin. Ensimmäinen kerta, kun maistoin kyyhkystä, tein sen Tampereella ravintolassa, jota ei enää ole. Ja ensimmäinen kerta, kun maistoin osteria, oli uudenvuodenaatto vuonna 2000 Ranskassa. Tilanteesta on olemassa varsin kiusallinen kuvakavalkadi, jonka lupaan (ehkä) esitellä joskus täällä blogissa. Kiusallisuus ei liity pelkästään siihen, että minua kuvataan syömässä jotakin, minkä koen lievästi luotaantyöntäväksi vaan myös siihen, että vuosi on 2000, hiuksissani on kirkkaanoranssit raidat ja valkoisessa polyesterneuleessani arviolta kilometrin levyinen riippukaulus. Tämä kertoo minusta sen, että olen aivan mahdottoman muodikas ihminen since the millennium. 

2. Nautitko enemmän alusta vai lopusta?

Tämä kysymys on kerrassaan loistava, koska se kertoo, mitä ihminen priorisoi elämässä. Ja koska olemme ruokarakastajia, puhuimme tietenkin ruoasta, emme esi- tai jälkileikistä (onko jälkileikki edes sana?). 

Opin jo nassikkana laivan buffetissa, että alkuruoka on se, mihin ihmisen tulee panostaman. Rrrrrrrakastan kaikkea makeaa (ja suolaista, ja hapanta, ja umamia, ja kaikkea ruokaa ihan ylipäätään), mutta ottaisin yleensä ilalllisella mieluummin ylimääräisen alkuruoan jälkiruoan sijaan. Ja syy siihen on se, että jos illallinen tulee syötyä ihan kokonaisen viinipaketin (ja esidrinkkien ja alkumaljojen) kanssa, on jälkkärin kohdalla jo niin tuhottoman naamat, ettei siitä muista mitään. Lisäksi sitä on yleensä niin täynnä, ettei jaksa. Ja tämä tietenkin kertoo minusta sen, ettei minulla ole minkäänlaista itsehillintää tai -kontrollia. Viehättävää, eikö?

3. Mitä takahuoneessasi on?

Enkä tälläkään tietenkään tarkoita mitään hanurijuttuja. Elikkäs: jos olisit keikalla, mitä raiderissasi olisi? Parasta tässä kysymyksessä on se, että se kertoo paitsi ihmisen mielikuvituksesta, myös hänen mieltymyksistään. Ja jos kehtaa, voi vielä kysyä, mitä treffikumppanin keikkaesitys sisältää.

Minun raiderissani olisi sipsiä ja skumppaa (tai ehkä samppanjaa, jos kerran vaatimaan ruvetaan), kaupungin paras hampurilaisannos ja vissyä. Ja jos puitteet sallivat, riippumatto, uima-allas, pari söpöä baarimikkoa ja 20-lukulainen ginibaari. Sellaiset ihan perusjutut, tiedäthän. Ja entä se esitys? Minulla olisi kiertue, jonka jokaisella pysäkillä tulkitsisin erilaisia taiteenlajeja. Loisin susipaskan miimikkoshow'n, kiusallisen opetusräppiestyksen, täysin käsittämättömän modernin tanssin pläjäyksen ja varmaan jonkin mystisen katsokaa-minua-kun-tässä-minä-vaan-seison-spektaakkelin. Ja tämä tietenkin kertoo minusta sen, että vaikka olenkin mieletön multitalentti, olen tosi vaatimaton. Sellainen jalat maassa -tyyppi.

4. Otetaanko vielä yhdet?

Tämä kysymys on siitä hyvä, että ainoa oikea vastaus siihen on totta helvetissä saatana

Nonni sano monni! Tällähän jo pärjääkin treffeillä melko hyvin. Ja hei – jos tarvitset kivan treffipaikan, suosittelen lämpimästi luonnollisesti Taste of Helsinki -gourmetfestaria Töölönlahden puistossa 14.-17. kesäkuuta. Sain tapahtumalta arvottavaksi kahden hengen sisäänpääsyn festareille, ja osallistua voi Instagram-tililläni. Hopi hopi sinne, ja Taste of Helsingissä nähdään sitte! Minut löytää todennäköisesti samppanjapisteeltä. 

P.S. Kiitokset ihanasta illasta ravintola Fabrikille! En malta odottaa, että pääsen ravintolaan toistamiseen testamaan vielä ne annokset, jotka jäivät nyt maistamatta. Taste of Helsingissä Fabrik tarjoaa muun muassa anjou-kyyhkyä, jota pääsimme maistamaan, aisssaakeli miten hyvää. Anjou-kyyhkyä! En kestä. Ja sinne ravintolaankin kannattaa mennä: ihana ranskalais-italialainen meininki, kiva keskieurooppalainen tunnelma, hyvää ruokaa, ihania viinejä ja megakaunis lattia. Fabrik on muuten juuri avannut raflan kylkeen Lilla Fabrikin, josta saa aamiaista, lounasta ja pientä purtavaa. Ja tietenkin viinejä ja drinkkejä. 

Mitä te kysytte ensitreffeillä?

Tiia RantanenComment
Askartele itse: 5 vaihtoehtoa tonttu- ja keijuovelle

Muistattehan joulun tonttuovivillityksen? Luin juuri, että kesän pihahitiksi on nousemassa keijuovi – puun juureen, kantoon tai vaikka leikkimökin seinään askarreltava pikkuinen koristeovi, jossa pihan pikkuruiset taruhahmot asustelevat. 

No minähän rupesin siinä sitten tietysti miettimään, että miksi tuollaisten pikkiriikkisten sisustusovien täytyy olla mitään sesonkijuttuja. Että miksei niitä voisi olla ympäri kämppää ihan läpi vuoden, kun ne kerran ovat niin ihania? Niitähän voisi kotona laittaa sellaisiin paikkoihin, jotka ovat käytössä jatkuvasti. Esimerkiksi: 

Kardashian-ovi, meikkihyllylle

Tämän oven esikuvana on Kim K:n tai Kylli-Jennerin ovi, tai kuka nyt sattuukaan olemaan oma kauneusgurusi. Ylellisen oven takaa avautuvat notkuvat meikkihyllyt tahrainen purtilosotku ja täydellisesti värikoordinoidut huulipunarivit tahmaiset meikkikasat.

Yöovi, makuuhuoneeseen

Kun makuuhuoneen yöoven avaa, on mahdoton tietää, mitä sieltä tulvahtaa. Joskus oven takaa saa makoisat yöunet, joskus liskoja ja muita matelijoita, toisinaan "kivoja" elämä-, tulevaisuus-, avaruus- ja universumikeloja aamun pikkutunneille. Ja silloin kun se on tarpeen, yöoven takaa löytyvät myös ehkäisyvälineet. 

diilerin ovi
diileri ovi

Diilerin ovi, lääkekaappiin

Kun tarvitset helpotusta, koputa diilerisi nuhjuiselle, huomaamattomalle ovelle lääkekaapin nurkassa. Ovi syntyy helposti vanhoista lääkepaketeista! Viitseliäin rakentaa ovelle myös joko ovimiehen tai vaikkapa taskulaskimesta kyhätyn salaisen ovikoodiboksin.

Henkilökunnan ovi, keittiöön

Esimerkiksi tiskikaapin nurkkaan voi hyvin askarrella henksuoven, jonka nurkalla keittiössä raatavat käyvät tupakalla. Ovi on jatkuvasti jollakin ämpärillä tuettu raolleen, jotta työtiloissa vaihtuisi ilma, ja sen ulkopuolella on roskis, tuhkis, tumppeja, räkää ja yksi risa tuoli (jonka voit askarrella skumppapullon rautalangasta).

Alkon ovi, viinakaapin kulmaan

Tottahan jokaisessa kodissa pitää oma pitkäripainen olla! Koristele ovi punaisilla teipeillä ja kirjoita siihen aukioloajat. Mutta mikä parasta, tämän viinakaupan ovi narahtelee auki myös iltaisin ja viikonloppuisin.

Millaisen oven sinun kotisi tarvitsee?

Lue myös: 

Tiia RantanenComment
Kesällä pukeudutaan värikkäästi ja muut kesäteesit

Minulla on ollut kesäisin elämässä muutama sääntö, tai pikemminkin teesi, joiden mukaan yritän elää, koska uskon, että ihmisellä täytyy kerta kaikkiaan olla joitakin ohjenuoria. Ja kesäteesit ovat kivoja, koska ne liittyvät kesään, eivätkä siihen, miten oikeaa elämää tulisi elää. Olen noudattanut näitä teesejä nyt ehkä kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän orjallisesti, ja nyt ajattelin jakaa ne teille. Koska ne ovat tietysti tällaisia tosi hyödyllisiä ja tärkeitä ja eivät ollenkaan itsestäänselviä, ja koska itsekin noudatan niitä. Krhm.

Valvo myöhään

Do it for the 'gram.

Ei housuja 1. toukokuuta – 31. elokuuta

Tämä on siitä hyvä teesi, että tätä voi toteuttaa omien resurssien mukaan. Itse tarkoitan tällä pääasiassa sitä, ettei farkkuja tai muita pitkiä housuja pueta kesällä jalkaan. Hameet, mekot ja sortsit sallitaan. Mutta jos haluaa olla tyystin housuitta, sekin varmaan onnistuu. Jos varautuu siihen, että tulee kesällä useamman kerran pidätetyksi. 

Kesällä täytyy pukeutua värikkäästi

Kesähän on värien juhlaa. Pukeudun usein muulloin kokomustaan, mutta sanon aina, että kesäisin vaatekaappini räjähtää. Että minut saa väkivalloin riipiä toinen toistaan räiskyvämpien kukkakuosien ääreltä, ja että vaihdan värikästä mekkoa kuin sukkaa. Kuten esimerkiksi näistä kesäkuvista näkyy:

(Minulla on muuten samat vaatteet seitsemässä kuvassa yhdeksästä. Ja juoma kädessä viidessä.)

Kesällä pitää juoda paljon

Kun on kuuma, täytyy muistaa juoda vettä. Ja varsinkin jos on lomalla, jokaisen vesilasillisen välissä voi hyvin olla jokin cocktail, kylmä olut tai lasillinen viiniä. (Mutta jos ei halua niitä, vesikin riittää vesilasillisten välissä.) Tätä noudatan kuin lääkärin määräystä, kuten edellisestä kuvakollaasista näkyy.

Pidä aina Lidlin uikkari mukana

Kuin partiolainen, haluan olla kesällä aina valmiina. Valmiina uimaan. Hankalaksi homman tekee tänä vuonna se, että Lidlin uikkarivalikoima ei tällä kertaa miellytä minua. Kiitos silti sille, joka Jodelissa aiheesta muistutti! Ja kaikille muillekin megakivoista kommenteista. Joku jopa myi siellä omaa Lidlin uikkariaan! Arvostan. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että olen muokannut tätä teesiä ja sporttaan tämän kesän Citymarketin kokouikkarissa ja vanhoissa biksuissa. Ja onhan mulla se kahden vuoden takainen #lidlinuimapuku edelleen tallella! Kahdessa liian pienessä koossa. 

Ja ui aina kun voit

Uiminen kesällä best. (Uiminen kesällä ihanassa Lidlin uikkarissa ultimate best.)

Mitä kesäteesejä teillä on?

Lue myös: 

Tai lue koko Lidlin uikkari -saaga:

Tiia RantanenComment