Posts in ihmissuhteet
Maailman paras neuvo: älä neuvo ketään

Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)

Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.

Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:

  • “Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”

  • “OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”

  • “[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”

Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:

  • “En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”

  • “OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”

  • “Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.

Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.

Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)

Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

  • “Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”

  • “Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”

  • “Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”

(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)

Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.

Lue myös:

Kun melkein kuolin salviaan ja muita hörhöjuttuja

Viime vuosi oli yhtä aikaa ihana ja hirveä (noin, vuoden kliseisin klisee kirjoitettu ja vasta neljäntenä päivänä, hyvä). Saavutin työelämässä mielettömiä unelmia: saan tehdä omaa podcastia ihan työkseni, kirjoitin kirjan ja teen edelleen suurimman osan töistäni kotona alasti. Samalla kamppailin valtavan surun kanssa: minut jätettiin, luottamukseni petettiin ja itken pettymystä ja itseinhoa vieläkin viikoittain, vaikka luulin, että olisin jo onnellinen. (Mutta ainakin teen sen yleensä kotona alasti. Hmm, miksei itkeminen kotona alasti kuulosta yhtä suurelta etuoikeudelta kuin työnteko kotona alasti? Note to self: selvitä.)

Makuuhuoneessa voi suorastaan aistia suolapuhdistuksen tuoman energian. NOT.

Makuuhuoneessa voi suorastaan aistia suolapuhdistuksen tuoman energian. NOT.

Olen aina vähän tykännyt hörhöjutuista, energiakivistä ja puhdistusrituaalelsta ja sensellaisista – ja sanottakoon, että käytän termiä ”hörhö” kaikella rakkaudella, en suinkaan pilkallisesti – mutten ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta valjastaa niitä oikeasti avukseni. Ennen kuin nyt. Näin syksyllä painajaisia erosta monena perättäisenä yönä ja silloin päätin, että hörhö is as hörhö does ja otin erikoiskeinot käyttöön. Mutta en kyllä ole niissä kovin hyvä.

Tällaista kaikkea olen kokeillut:

  • Olen hieroskellut iltaisin käsissäni New Yorkissa asuvalta ystävältäni saamaani onnenkiveä, joka saattaa hyvin olla vaikka pelkkä rotvallinpala

  • Olen polttanut salviaa ja saanut häkämyrkytyksen oireita (olen muuten ostanut ihan aitoa shamanistista puhdistussalviaa kaikista maailman paikoista tietenkin Urban Outfittersistä, ja sieltä saa myös esim kissamukeja ja yksisarvisöljyä että eiköhän se ole ihan real deal)

  • Olen nostanut itselleni shamaanikortteja ja itkenyt joka kerta liikutuksesta niiden tulkinnoille (kamoon, jos kortti sanoo “I am joy. I am sorrow. Open up and let go of your emotions” eihän sille voi olla pillittämättä)

  • Olen lukenut horoskooppeja, joissa sanotaan “onnea saat hapankorpuista ja cavasta”

  • Olen sijoittanut sänkyni alle kulhon, jossa on vettä ja merisuolaa, unohtanut sen sinne viikoiksi ja sitten muistanut sen taas ja vaihtanut veden ja suolan jo kolmesti uuteen enkä oikein tiedä miksi, mutta seuraavaksi aion kokeilla egyptiläistä suolapuhdistusta paistinpannulla, vaikka se kuulostaa vaaralliselta (tai ehkä juuri siksi)

  • Olen pyytänyt apua yksisarvisilta YKSISARVISILTA (seriously, shamanismi on sentään olemassa)

  • Olen lausunut pseudoshamanistisia, itse keksimiäni “rukouksia” kynttilöitä sytytellessäni, koska sen pitäisi auttaa parempien energioiden kutsumisessa ja aina päätynyt lausumaan vahingossa Paperi T:tä (ehkä siksi, että hyvän energian sijaan haluaisin mieluummin että Paperi T kutsuisi itsensä luokseni)

  • Olen kirjoittanut toiveeni paperille, polttanut paperin ja juonut tuhkan kuohuviinin seassa (tosin yksi R-kirjain jäi tuhopoltossa ehjäksi, enkä onnistunut nielemään sitä kokonaisena, mutta yritin, ja siksi se on todennäköisesti edelleen jumissa kurkussani. Jos se tulee sieltä joskus ulos esimerkiksi heimlich-otteen yhteydessä, olen päättänyt että se merkitsee R niin kuin RANTANEN OLI TÄÄLLÄ)

Ja jotenkin kummasti mitään ei ole vielä oikein tapahtunut. Osaisikohan kukaan kertoa miksi?

Lue myös:

35-vuotias nainen on...

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

Eroterapiaa kahdeksanvuotiaan tapaan

Kuten moni jo varmasti tietää, erosin toukokuussa nyt-jo-entisestä-poikaystävästäni. Etenkin kesän alku meni siis itkusta tiristen, inhosta väristen ja pahoinvointia yhtä aikaa tavoitellen ja vältellen. (Onneksi nyt ollaan jo vähän paremmissa kantimissa.) Huomasin samalla, että tylyintä ja tehokkainta eroterapiaa minulle tarjosi siskoni 8-vuotias tytär. 

eroterapiaa

KUVA: Eroterapeutti (oik) assistenttiveljensä kanssa lähdössä toimintaterapeuttiseen haukijahtiin. 

Mietipä itse, miten vastaisit kyynelehtivänä, tärisevänä lihakasana tällaisiin kysymyksiin:

Ai oottekste eronnu? No saisinko silti Pökäleen (nimi muutettu) puhelinnumeron? Mulle se oli ihan kiva. Koska kaikkein ihaninta on jaella eksän puhelinnumeroa omille sukulaisille eron jälkeen. Tuntee itsensä sillä tavalla tärkeäksi. (Tosin muutaman päivän päästä siskontyttöni palasi niinkutsutulle astialle ja kertoi, ettei enää tarvitsekaan Pökäleen puhelinnumeroa, koska ei oikeastaan pidäkään tästä. Oli tainnut käydä vakavan keskustelun Pökäleen toiminnasta äitinsä kanssa.)

Kuinka monta kertaa sä oot eronnu? Paras kysymys tuoreiden haavojen kaivelun lisäksi vanhojen, arpeutuneiden ja parantuneiden haavojen uudelleen väkivalloin auki repimiseen. Auttaa toipumisessa. 

Onko sulla aina ollut niin, että ne muut on halunnut erota susta? Vai ootko sä ikinä halunnut erota niistä? Kysymys, johon ei itsekään halua miettiä vastausta, mutta siitä vaan katsos sormilla laskemaan ja totuutta kohtaamaan. Jeesaa asian perspektiiviin laittamisessa. 

Kuinka monta kertaa sä vielä aiot erota? Jos tulevaisuus ei vielä näytä tarpeeksi synkältä, voi pohtia sitä, mikäköhän tähän kysymykseen on oikea vastaus samalla kun miettii, saisiko lapsen kaakaolusikalla nirhattua omat korvat irti ettei tarvitsisi kuunnella enää yhtään kysymystä. Auttaa elämän visualisoinnissa tunnelina, jonka toisessa päässä on vielä lisää eroja. Wuhuu!

Miks te sitten erositte jos sua kerran itkettää se? Tässä kysymyksessä hienointa on oman syyllisyyden ja häpeän julkinen käsittely. Lapsen kanssa. Altistaa kivasti eron läpikäymiselle. Vittu lapsen kanssa.

Harmittaako ettei teillä oo lapsia? No ei. Ei ainakaan ole ketään kysymässä tällaisia typeriä kysymyksiä. Tuo helpotuksen tunnetta elämään.

Ooksä eksä? Mikset mee Eksiä Rannalla -ohjelmaan? Ja siinä vaiheessa kun vastaus tähän kysymykseen alkaa olla muotoa "no niinpä muuten, miksen menisi", on aika mennä ihan oikeaan terapiaan.

Lue myös: 

Hämmentävin asia, minkä olen oppinut äidiltäni

Olen oppinut äidiltäni paljon. Muun muassa sen, että juhla pitää aina aloittaa kuohuviinillä, ja lasia kilistettyään täytyy aina antaa suukko rakastetulleen. Äiti on myös opettanut, että parisuhteessa pitää olla intohimoa ja ettei intiimipaikkoja pestessä tarvitse käyttää voimakkaita saippuoita. Häneltä olen oppinut, miten lohi paistetaan, hame lyhennetään ja mikä pasianssisovellus on paras (koska pasianssia on naisen pelattava).

Mutta olen myös oppinut häneltä yhden asian, jota en vieläkään ymmärrä. Se on tämä: äiti taittaa aina niistopaperin (oli se sitten nenäliina tai talouspaperin pala) kolmioksi. Ja niin teen myös minä.

Enkä muuten olisi koskaan huomannut tekeväni niin, ellei joku olisi huomauttanut minulle siitä. 

Näin se tapahtuu: 

Pahoittelut, kuvat ovat kadonneet blogimuutossa pysyvästi :(

Eilen kysyin äidiltä, miksi hän niin tekee. 

Arvatkaa, mitä hän vastasi? "En tiedä."

Opitkohan sen omalta äidiltäsi? "Ei meillä ollut mitään talouspaperia."

No mistä sitten olet sen keksinyt? "Ihan ite." (ylpeästi)

Eipä siinä sitten mitään.

Onnea äitienpäivänä, äiti (ja muutkin äidit)! Rakastan sinua!

Lue myös: 

Parhaat saamani neuvot

Ihana ystäväni Viivi vinkkasi uudesta must have -sovelluksesta The List App, jossa voi rakentaa listoja mistä hyvänsä. Mistä hyvänsä! Anteeksi vaan, mutta sovellus on niin helppokäyttöinen, että tämä blogi saattaa muuttaa sinne ikuisiksi ajoiksi. 

Tykkään listoista - ihan sikana. Ja listasovelluksessa niitä voi julkistella menemään kuin missä tahansa Twinstassa konsanaan. Mutta jotta ketään ei korpeaisi jo alkuunsa, päätin suomentaa ekan listani ja julkaista sen täällä blogissa. (Tällä ei ole muuten mitään tekemistä sen asian kanssa, että kukaan ei vielä seuraa minua List-sovelluksessa tai ole edes vilkaissut koko listaa.)

Tadaa: 

Parhaat koskaan saamani neuvot (joista suurimman osan olen saanut elokuvista tai keksinyt itse):

  • Pue aina puhtaat alusvaatteet. (Koska on aina olemassa mahdollisuus, että joudut onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan, jossa joku takuulla näkee ne.)

  • Pidä aina takataskussa vitsi tai pari. Et koskaan tiedä, milloin sellaista tarvitset.

  • Kun esittelet ihmisiä toisilleen, kerro aina, mistä tunnet heidät. Se on paitsi kiinnostavaa, antaa myös ihmisille jotakin, mihin tarttua (ja lisäksi saat itse puhua jaaritella menemään, koska se on kuitenkin sitä, mitä sinä itse haluat kaikkein eniten maailmassa tehdä).

  • (Katso edellinen) Jos et muista esittelemäsi ihmisen nimeä, voit aina sanoa jotakin tyyliin: "Tässä on Mika, tunnen hänet motocross-kisoista Jemenistä. Mika, tässä on... Hei hitto, mistäs me muuten tunnemmekaan?" Toimii joka kerta.

  • Näytä kuvassa aina hyvältä, jos avaat suusi ja teeskentelet, että sinulle olisi juuri huudettu "YLLÄTYS!"

  • Pyyhi aina tietokoneesi pornosivuhistoria heti.

...ja sitten kaikki tervetuloa The List Appiin.

Mennään lasilliselle ja suutelemaan eli aikuisen tunnistaa termistöstä

Täällä Kustaassa on ennenkin (ja ennenkin) pohdittu aikuisuuteen liittyviä asioita. No, niissähän miettimistä riittää, sillä mieleeni juolahti taas uusi näkökulma asiasta: termistö.

Kun oltiin lapsia, nuorisoa tai vielä jopa nuoria aikuisia, asioista puhuttiin eri nimillä. Nyt aikuisena (aikuisena, yhh. eikun ahh. eikun äh! en tiedä) samoille asioille on löydetty asiallisempia, korvaavia termejä:

Siinä, missä nuorena mentiin yksinkertaisesti syömään, aikuisena mennään lounaalle ja illalliselle sekä tietenkin kaikkien aikuisten ja aikuismielisten suosikkiruokayhdistelmälle BRUNSSILLE.

Kun nuorena mentiin kahville tai rehellisesti bisselle tai ryyppäämään, aikuisena mennään lasilliselle. Aikuiset siis huijaavat itseään. Yksille on muuten sou lääst siisön.

Nuolemista alettiin yhtäkkiä kutsua suutelemiseksi (tai omaksi henkilökohtaiseksi suosikikseni, suuteloksi) ja muita varsin kuvaavia kanssakäymiseen liittyviä termejä lemmiskelyksi ja peuhaamiseksi.

Bileistä tulikin juhlat, tietokoneesta näyttöpääte ja esitelmästäpresentaatio.

Aikuistuessa ihmisen sanavarastoon hiipivät hiljaa myös sellaiset raivostuttavat termit kuten paltsu, neukkari, toimari, muikkari.

Se on niin ärsyttävää, että en tiedä teistä, mutta minä aion ainakin mennä tänään lasilliselle.

Kuva.

Yksin yksillä: 5 + 1 neuvoa

On ihana ajatus käydä yksin baarissa. Tässä minä olen: aikuinen nainen, valkoviinilasillisella, yksin. Eikä minua nolota. Eihän?

Jos suunnittelet yksin baariin menemistä, ota huomioon seuraavat 5 + 1 seikkaa:

1. Kun menee yksin baariin, baari täytyy valita tosi hyvin. Se voi olla joskus vaikeaa: baari ei saa olla liian suosittu tai täynnä, koska muuten ei löydä paikkaa (yksinjuovan paikka on ehdottomasti baaritiskillä), muttei myöskään liian tyhjä, koska miksi sinne muuten menisi (no juomaan, duh, mutta noin niinkun muuten).

2. Yksin baariin menevällä täytyy olla jotain tekemistä. Facebook ja sähköpostit on hyvin äkkiä kahlattu kännykällä läpi, eikä sen jälkeen enää keksi muuta - mutta kirja voi taas olla liikaa: olet kaikesta huolimatta baarissa. Lehti saattaa sopia, mutta ihmisten tuijottelu ja keskustelujen vierestä seuraaminen käy aivan yhtä hyvin (ks. kohta yksi: baarissa tulee olla muita ihmisiä).

3. Hyvällä säkällä vierustoverista löytyy juttukaveri, mutta huonolla säkällä se on joku juntti. Erään kerran istuin pitkän illan yksin baarissa Espanjassa San Sebastianissa ajatellen, että kyllä espanjalaisesta kapakasta juttukaveri löytyy, jos jostakin. Baari oli aluksi täysin tyhjä, lopulta tupaten täynnä, ja join pullollisen skumppaa (sivistyneesti lasin kerrallaan tilaten, tietenkin) ja kaksi olutta, ja minulle juteltiin kahdesti: joku pyysi tulta ensin itselleen, sitten kaverilleen.

4. Baarimikostakin voi saada juttuseuraa, mutta sillä saattaa olla kiire - ja täytyy myös muistaa, että se on töissä, jolloin riskinä on "no mikäpä ettei" -syndrooma, jossa yhdestä aikuisen naisen nautinnollisesta viinilasillisesta tulee pullo tai kaksi ja muutama tequila päälle.

5. Yhdessä kapakassa ei voi juoda kuin yhden drinkin, sillä vessaankin on välillä päästävä, ja sillä välin menettää joko paikkansa tai kaiken mukanaan tuomansa omaisuuden. Riippuu toki kaupungista, missä on: Mansessa tavarat säilyvät paikallaan tuntikaupalla, Barcelonassa eivät niinkään.

+1. Vaikka olostaan nauttisi kuinka, on silti yksin baarissa.

Aikuisuus, it ain't all that

Kyllä. Aikuisuus on ihanaa. 

Mieleeni tupsahti kuitenkin useita asioita, jotka ovat aikuisuudessakin pikkuisen hanurista, vaikkei niin pitänyt olla.

Tällä ei ole muuten mitään tekemistä kolmenkympin kriisin kanssa.

Aaaaaanyway, tää menee näin:

TV on edelleen paha. Aikuisenakin on vielä huono omatunto, kun katsoo telkkaria heti aamusta (vaikka ohjelma olisikin uutislähetys). Äiti lienee onnistunut kasvatustyössään.

Pelko ei helpotakaan. Pelkäsin pikkutyttönä hirveästi vettä. Tai en niinkään vettä, vaan ruumiita, joita siellä lilluu. Kyllä, luit oikein. Asiaan sen kummemmin paneutumatta pelkään niitä edelleen, vaikka järjettömien, irrationaalisten pelkojen piti helpottaa, kun kasvaa isoksi. NOT.

Reality bites. Laskujen maksaminen oikeasti ei ole yhtään niin kivaa kuin leikisti. Minulla oli pentuna tapana leikkiä sihteeriä, joka kantelee lasku- ja paperipinoja sekä mieletöntä kasaa kuulakärkikyniä mukanaan. Halusin valmistella asiakirjoja, ottaa soittopyyntöjä kuvitteellisen johtajan (varmaan joku mies) puolesta vastaan ja ennen kaikkea maksaa laskuja. Solo-maksuautomaatti oli pyyteettömän ihailuni ja märkien unieni kohde.

Omien lupausten pettäminen. En ole koskaan syönyt jätskiä päivän jokaisella aterialla, vaikka lapsena usein uhkasin niin ("sit ku mää oon aikuinen ni ainaki varmana meen joka päivä särkänniemeen" etc).

Toisaalta taas on ihanaa ottaa drinkki pikkuisen liian aikaisin päivällä tai hieman liian keskellä viikkoa - just because you can. Koska olet aikuinen, eikä kukaan kiellä. Tässä kohtaa on toki kehotettava varovaisuuteen: leikkisästi liian aikainen gin tonic voi äkkiä vaihtua aamupala-viinitonkaksi just because you can, eikä sitten ole enää kenelläkään mukavaa.

Äh. Oikeasti just because you can tekee tästä kaikesta sen arvoista. 

Bring it on, 30!

Syntymäpäivistä ja siitä, että isi on huippu

Minulla on tänään synttärit. Synttärit on kivoja. Paitsi että silloin vanhenee, tietty.

Lasiin rapsahtaa kokonaiset 29 vuotta tänään. Kriiseily voi siis virallisesti alkaa tänä vuonna. I can hardly wait.

Niin. Synttärit on kivoja. Mutta lapsena ne oli vielä kivempia, koska mun isi on huippu.

Kun minulla tai siskollani oli lapsena synttärijuhlat kotona, isi teki vieraille hodarikiskan vaatehuoneeseen. Hodarikiskan! Sieltä se ”myi” hodareita kahdeksanvuotiaille hassu hattu päässä ihan kuin joku suurkaupungin hot dog vendor. Erona oli vain se, että tämä tapahtui Tampereella, kiska oli meidän talon vaatehuone, ja ne kahdeksanvuotiaat halusivat mieluummin kakkua ja carneval-keksejä kuin hodareita. Isi parka.

Voisin mielelläni uudelleenlanseerata hodariständin joillakin tulevilla synttäreilläni. Se olisi kaikkien mieleen, ja ennen kaikkea helppoa: pilkun jälkeen Aleksanterinkadulta pölserit. Itse asiassa ei tarvitsisi edes niitä synttäreitä.

Isi järjesti synttärijuhlilla myös ongintaa. Samaisessa vaatehuoneessa. En muista yhtään ainutta tavaraa, mitä olen onginnasta elämäni aikana saanut, mutta olihan se mahtavaa puuhaa. Ehkä ensi vuonna voisin omilla kolmekymppisilläni järjestää aikuisten ongintaa. Olen kuullut sellaisesta. Siinä ongitaan lottokuponkeja ja sen sellaista. Ei pornoa ja päihteitä, vaikka ”aikuisten onginta” siltä kuulostaakin.

Syntymäpäiväjuhlissa kaikki kaverit kirjoittivat ystäväkirjaani, jonka sain lahjaksi. Tuntuu melkein siltä, että sellaisen sai joka vuosi. Ehkä useampia. Ja maailman kaikista ihaninta oli kirjoittaa omiin ystäväkirjoihinsa itse. Parhaimmillaan tässä kyseisessä ystäväkirjassa on kymmenen omaa kirjoitustani. Valehtelematta.

No, isi on kuitenkin huippu. Kuten kuvasta näkyy, suosikkilaulajani ovat isi, Kirka ja siskoni.

kirka isi

Ilmeisesti olen myös itseni paras ystävä. Melkoista viisautta kuusivuotiaalta.