7 x megamokat

megamokat.png

Toimituksen blogissa muisteltiin eilen tuoreita ja ei-niin-kovin-tuoreita stipluja henkilökohtaisessa elämänhistoriassa. No, näitähän riittää:

"Mikä mun nimi olikaan?" Olin yläasteikäinen, kun isovanhemmallani oli pyöreät synttärit. Matkustimme kauas Pohjois-Karjalaan ja tiesin, että kun pääsemme, perille, on tupa täynnä sukulaisia, joita täytyy tervehtiä. Hermoilin, että osaan käyttäytyä oikein ja asiallisesti ja halusin oppia ainakin kourallisen nimet. Mummolan olohuoneen seinusta oli vuorattu tuoleilla, joista jokaisessa istui ihminen, jonka olin varmaan joskus tavannut, ja jolle minun piti esitellä itseni yhdessä tuskallisessa letkassa. Isosiskoni meni reippaasti edeltä: "Moi, mä oon Emmi." Ja minä perässä: "Moi, mä oon Emmi." 

"Siinä oli hyvä juoni." Olin Belgiassa au pairina vuonna 2003, ja minut pyydettiin yllättäen naapuriin kaitsemaan lapsia, jotta nuoret vanhemmat pääsisivät elokuviin. Ilta sujui muuten hyvin, mutta ainoa ongelma oli, etten osannut vaihtaa kanavaa televisiosta, kun olin laittanut sen päälle. En myöskään osannut sulkea sitä. Kun lapset jo nukkuivat ja vanhemmat tulivat kotiin, tuli tuutista pehmopornoa. Minua ei kutsuttu naapuriin uudelleen.

"Unohdin." Olimme asuntonäytössä perheeni kanssa, kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli lyhyt, hulmuava mekko, jota oli mukava pyöritellä. Nousin kaksikerroksisen paritalon rappuset ylös ja pelleilin ylätasanteella. Äitini pakotti minut lähtemään, kun siskoni huomautti, ettei minulla ollut alushousuja. 

"Unohdin. Taas." Olen kenties joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, miten inhottavaa on, kun unohtaa salille lähtiessään tavaroita. Milloin unohtuu pyyhe, milloin shampoo ja milloin sukat. Alushousujakin unohtuu toisinaan. Eräänä surullisenkuuluisana kertana, kun lähdin salille treenivaatteissa, unohdin pakata mukaan housut. En millään halunnut pukea hikisiä jumppahousuja enää suihkun päätteeksi jalkaan, joten kävelin ylpeänä naisena kotiin pelkät sukkahousut jalassa. 

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitä työtä." Hain joskus kymmenen vuotta sitten Taloustutkimukselle töihin, ja minut kutsuttiin ryhmähaastatteluun. Olin hiukan myöhässä, ja juoksin Vallilassa sijaitsevalle toimistolle tukka putkella. Ovella oli mies, jolle pahoittelin vuolaasti antavani huonon ensivaikutelman, kun tulen myöhässä haastatteluun. Mies vakuutti, ettei minulla ole hätää. Hän opasti minut huoneeseen, jossa ei ollut ketään muita, ja avasi powerpoint-esityksen. Ensin hän selitti kysyvänsä muutaman taustakysymyksen. Asuinpaikkaa, ikää ja sensellaista. Ajattelin, että olin ymmärtänyt ryhmähaastattelun konseptin väärin. Sitten hän kysyi, kuinka monta savuketta poltan päivässä. Ihmettelin kysymystä hiukan, mutta vastasin, että en kyllä polta yhtään. Joskus juhliessa, mutten päivittäin. Sitten mies valitteli, että nyt on tapahtunut kyllä virhe, sillä nyt haettiin ihmisiä, jotka polttavat vähintään viisi savuketta päivässä ja minä ajattelin, että mikä ihme tupakkakiintiö Taloustutkimuksen työntekijöillä oikein on. Sitten mies sanoi, että joutuu nyt kuitenkin antamaan minulle sen 20 euron lahjakortin Stockmannille, kun olin kerran tullut tutkimushaastatteluun asti, vaikken edes tupakoinut tarpeeksi. Kiitin ja lähdin.

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitäkään työtä." Minua haastateltiin Mango-myymälässä avoinna olevaan työpaikkaan silloin, kun ensimmäinen liike avattiin Aleksanterinkadulle Helsinkiin. Minua hermostutti valtavasti, ja viimeisen vaiheen haastattelutilanne oli rakennettu mahdollisimman pelottavaksi. Olin silloin pimeästi töissä, ja kerroin kuumottavassa pitkän mahonkipöydän yli käydyssä haastattelussa, että minulla ja silloisella työnantajallani tikittää "biologinen kello", ja että meillä on "sanaton" sopimus, että lopetan, jos löydän jotakin parempaa. En saanut työtä. 

"En tiedä, mitä sille tapahtui." Elämäni ehkä noloin kommellus kävi, kun olin silloisen poikaystäväni kanssa Turkissa lomalla joskus vuonna 2002. Olohuoneessa oli lepolasset, jotka taittuivat löhöasentoon vipua vääntämällä. Emme niitä kauheasti käyttäneet, koska lojuimme lähinnä altaalla. Yhtenä päivänä yritin koota sohvaa pystyasentoon, mutta se ei millään suostunut menemään. Runnoin ja rynkytin minkä kykenin, kunnes sohvasta kuului terävä raksahdusten sarja ja sen välistä alkoi tippua kaukosäätimen palasia. Koska olimme 19-vuotiaita, emme osanneet hoitaa tilannetta oikein (eli mennä respaan kertomaan, kuinka kävi) vaan panimme kaken palaset muovipussiin ja kannoimme pussin toiseen kaupunginosaan yleiseen roskikseen. Ensin kaukosäädintä kyseli siivooja, seuraavana päivänä respavirkailija ja lopulta jopa hotellin johtaja. Hän epäili, että olimme varastaneet säätimen ja survoneet sen matkatavaroihimme. Tarjosin hänelle auliisti (ja vilpittömästi, krhm) mahdollisuutta tutkia laukkumme lähtöpäivänä. Hän ei suostunut, mutta muistutti, ettei kaukosäädin toimi muissa televisioissa. Lähdön hetkellä respavirkailijat vielä kuiskasivat hiljaa "hei mitä sille kaukosäätimelle oikeasti kävi?"  Vakuutimme, ettemme tienneet ja lähdimme lentokentälle. Vannoin itselleni ja seuralaiselleni, etten koskaan kerro. Reisillehän sekin näköjään meni.

Tiia RantanenComment