Kirppismekot: before and after

Vien säännöllisen epäsäännöllisesti kirppareilta hamstraamiani kasari- ja ysärikukkamekkoja luotto-ompelijalleni korjattavaksi. Yleensä koltuille ei tehdä mitään kovin ihmeellistä: niitä lyhennetään tai niiden hihoja pienennetään, ja joskus vaihdan niihin itse napit. (Joskus ompelijani tekee kyllä suorastaan kirurgisia ihmeitä ja loihtii auttamattomasti liian pienistä mekoista sopivia siirtämällä kaistaleita helmasta jonnekin mistä en niitä enää erota. Luulen että hän on salaa taikuri.)

Reivaan aina näistä mekoista Instagramissa ja neuvon kaikkia ryhtymään samaan hommaan, mutten ole melkein koskaan muistanut ottaa niistä ennen-kuvia, joita moni tietenkin kysyy. Eihän muodonmuutos ole muodonmuutos eikä mikään, jollei sen kohde muuta selkeästi muotoaan. Mutta tässä mulla olisi nyt niitä muutama:

Minua ihan puistatti ottaa tuota ennen-kuvaa, koska tämä mekko istui niin luokattoman huonosti. Sen vyötäröä nostettiin ja suoristettiin, helmaa lyhennettiin (aika lyhyeksi, krhm) ja muistaakseni lerpattaville hihoillekin tehtiin jokin pikkuinen toimenpide. Tämä on uusi suosikkivaatteeni, koska AHH MIKÄ KUOSI.

Minua ihan puistatti ottaa tuota ennen-kuvaa, koska tämä mekko istui niin luokattoman huonosti. Sen vyötäröä nostettiin ja suoristettiin, helmaa lyhennettiin (aika lyhyeksi, krhm) ja muistaakseni lerpattaville hihoillekin tehtiin jokin pikkuinen toimenpide. Tämä on uusi suosikkivaatteeni, koska AHH MIKÄ KUOSI.

Ananashameen korjaus oli yksinkertaista: se lyhennettiin mittaan, jonka olemme ompelijani kanssa todenneet minulle täydelliseksi (ks. edellinen mekko ja seuraava mekko). Mitta on aika lyhyt, mutta minäpäs tykkäänkin lyhyistä hameista lälläslää. Kuvan silkkipaidat ovat muuten myös kirpparilta. Uffin silkkiosasto best.

Ananashameen korjaus oli yksinkertaista: se lyhennettiin mittaan, jonka olemme ompelijani kanssa todenneet minulle täydelliseksi (ks. edellinen mekko ja seuraava mekko). Mitta on aika lyhyt, mutta minäpäs tykkäänkin lyhyistä hameista lälläslää. Kuvan silkkipaidat ovat muuten myös kirpparilta. Uffin silkkiosasto best.

Tästä mekosta pätkäistiin helma ja V:n mallinen vyötärö suoristettiin. (Joo tiedän, siitäkin tuli aika lyhyt, mutta SÄÄRENI OVAT KAIKKI MITÄ MINULLA ON.)

Tästä mekosta pätkäistiin helma ja V:n mallinen vyötärö suoristettiin. (Joo tiedän, siitäkin tuli aika lyhyt, mutta SÄÄRENI OVAT KAIKKI MITÄ MINULLA ON.)

Niin että menkää tekin kirppareille ja second hand shoppeihin ja antakaa joskus mahdollisuus myös sellaisille vaatteille, jotka eivät ole valmiiksi ihan täydellisiä! Ei tarvitse ostaa uutta, ja saa työllistää käsityöläistä. Mutta mekkoja ei ehkä tarvitse ostaa montaa kymmentä niin kuin minä yleensä teen. Lopetan kyllä. Ihan kohta.

Psst! Kannattaa aina ostaa mekko, jossa on taskut. Onneksi 80- ja 90-luvuilla ymmärrettiin taskujen päälle (niihin piti varmaan saada mahtumaan kaikki ne samettiset donitsit) yhtä hyvin kuin tänä päivänä: suurimmassa osassa on taskut.

Psst 2! Luotto-ompelijani löytyy Instagramista nimellä @marttahonkaheimo. Mutta ottakaa siihen yhteyttä sillä lailla maltillisesti että se ehtii lyhentää myös kaikki minun mekkoni.

Ylioppilaskuvani – meemeinä

Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2003. Se oli hieno vuosi. Venäläisduo t.A.T.u. joutui esiintymään vaatteet päällä euroviisulavalla, Anneli Jäätteenmäki oli Suomen pääministeri vain ohikiitävän hetken, Britney Spears deittaili Colin Farrellia (KYLLÄ OMG muistatteko tätä) ja julkaisi maailmankaikkeuden parhaimman kappaleen (Toxic), minä tanssin Mr. Brightsidea tuubitopissa Tampereen YO-talolla enkä kerta kaikkiaan arvannut, että voisin joskus saada siitä perkeleellisestä veisusta tarpeekseni.

Kaikkea tätä tapahtui vuonna 2003. Ja sitten sen lisäksi minä pukeuduin tuubitoppiin (tietäjät tietävät: se oli lukiolaistyttöjen vakkariunivormu post-millennium-aikoina) ja kimaltelevalla perhosella koristeltuun epäsymmetriseen hameeseen, ja isäni otti minusta ylioppilaskuvat. Sellaiset kauniit ja eteeriset, klassiset oikeastaan, jotka kestäisivät aikaa. Ihan niin kuin tuubitoppi.

Ja sitten 16 vuotta myöhemmin minä katsoin niitä “aikaa kestäviä kuvia” ja olin ihan että ei saatana, minähän olen meemi. Joten täältä pesee, olkaa hyvät:

tulevaisuus
tempparit
white trash
kesäkumi
runko

Kiitokset isälleni kuvista! (Kysyin häneltä muuten luvan, saanko tehdä näistä pilaa.) Otimme me muutamia sellaisiakin, joissa ei ole esimerkiksi roskista tai traktoria. Sellaisia, jotka kestävät aikaa. Kiitokset myös anonyymille kaverilleni, joka kannusti minua tähän touhuun ja on osan meemiteksteistä takana. Olet ihan persees- eiku kiitos, häpeä on tosi mukava tunne. Toivon että joskus saan auttaa sinua tuntemaan sitä myös.

EDIT: julkaisin näitä kuvia instastoryssani jo pari kuukautta sitten ja moni oli jo silloin kiinnostunut tutustumaan tarinoihin kuvien takana – mikä idea niissä on, mitä niillä haluttiin viestittää, miksi tiettyä tunnelmaa haettiin jne. Olen miettinyt asiaa ja keskustellut siitä isäni kanssa, ja tyly vastaus on, ettei tarinoita ole. Me vaan kuvailtiin. Esim roskista ja traktoria ja risukasaa. Koska miksi ei. Vähän sama tuon tuubitopin kanssa. Mää vaan puin sen päälle koska miksi ei.

Mites teidän yo-kuvat?

11 hyvää ravintolaa Helsingissä

Käyn ihan helvetisti (lue: liikaa) ravintoloissa ja laitan niihin mielelläni melkein kaikki (lue: kaikki) rahani. Minulta kysellään paljon ravintolasuosituksia (on hei tullut tosi paljon hei kyselyitä inboksiin hei), joten tässä kootusti kourallinen rafloja, joissa olen viime aikoina viihtynyt. En usko kritiikkiin, mutta uskon vitseihin, joten jokaisen kohdalla on arvion sijasta vitsi. Hyödyllistä ja (lue: tai) hauskaa, katsokaas.

Basbas & Staff.

Basbas & Staff.

Basbas & Staff Wine Bar, Tehtaankatu 27-29

On jo vähän väsynyttä sanoa, että suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari, mutta suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari. Sitä paitsi se on lähimatkailua parhaimmillaan: ihan kuin menisi Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin ilman että tarvitsee mennä Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin. (See what I did there?)

Way Bakery + Wine Bar, Agricolankatu 9

Kyllä kuulkaa onnea on sellainen ravintola, jossa voi käydä aamuvarhaisella juomassa kahvit, lounaalla syömässä jotain pientä ja iltamyöhällä kiskomassa viiniä. Täällä voi siis paitsi asua, myös kertoa loputtomiin Waynes World -teemaisia no way, way -vitsejä.

Allas Wine + Dine.

Allas Wine + Dine.

Allas Wine + Dine, Katajanokanlaituri 2, toinen kerros

Jos tämä ravintola olisi Tinderissä, sillä olisi epäedustavat kuvat, mutta hyvä esittelyteksti, koska ensin olisi ihan että öö kuka toi muka on, mutta sitten olisi ihan että WÖY MIKÄ TYYPPI. Psst! Pyydä ikkunapöytä, koska dayumn mitkä maisemat. (Minulle on tarjottu täällä illallinen, mutta olen käynyt useasti myös omalla rahalla.)

Ateljé Finne, Arkadiankatu 14

Kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljeetilaan perustetulla ravintola Finnellä on yksi ainoa ongelma: se, että leipä on niin helvetin hyvää, että siitä meinaa syödä mahansa täyteen jo ennen kuin ruoka, joka sekin on aivan helvetin hyvää, tulee pöytään.

Penelope.

Penelope.

Penelope, Mikonkatu 9

Penelopessa on jotakin syntistä. Luulen, että se saattaa liittyä siihen, että ruoka ja juoma on täällä syntisen hyvää – tai sitten toiseen todennäköiseen vaihtoehtoon, joka on liiketilan historia (never forget useiden syntiemme näyttämö, Amarillon karkkikeskiviikot) . (Olen käynyt muutamissa pressitilaisuuksissa Penelopessa, mutta niiden lisäksi useaan otteeseen myös omalla rahalla.)

El Rey, Annankatu 20 (ja Vuorimiehenkatu 18)

Jos El Rey olisi Tinderissä, sen profiilissa lukisi “not looking for anything serious” ja sitten ensitreffeillä se katsoisi silmiin ja heiluttelisi vähän lanteitaan ja marinoisi deittinsä hibiscus-margaritoilla. Ja jos deitti söisi kalaa, El Rey syöttäisi sille legendaarisia kalatacojaan (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Sitä paitsi, rennoissa meksikolaisrafloissa tuntuu aina vähän siltä kuin olisi Nykissä.

Platito, Hämeentie 94

Platiton filippiiniläislautanen on niin hyvä, että naama menee ihan rusinaksi kun pitää koko ajan olla ihan että “uhh ahh ihh”. Sitä paitsi hyvissä pikku ravintoloissa on aina jotain, joka saa ne tuntumaan New Yorkilta. P.S. Oletko jo laskenut kuinka monta kertaa olen lesoillut nykiläistunnelmalla?

Frida’s.

Frida’s.

Frida’s, Lönnrotinkatu 18

Kävin puolitoista vuotta sitten Meksikossa, ja siellä parhaissa rafloissa oli muoviset tuolit ja ryppyinen, iloinen ukko ovensuussa päivystämässä. Frida’sissa ei ole kumpaakaan. Täällä meksikolainen ruoka tulkitaan astetta modernimmin ja hienostuneemmin. Esimerkki: margaritalasissa ei olekaan suolareunusta, vaan drinkin päällä kelluu SUOLAINEN VAAHTO. Vinkki: tilaa cevicheä ja aguachileä. NAM. Ja margarita, tietty.

Grön, Albertinkatu 36

Annoin Tampereella asuville vanhemmilleni joululahjaksi matkan Helsinkiin ja illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Valitsivat sitten Michelin-palkitun Grönin rahapussini pään menoksi. Mutta se heille sallittakoon, koska annoin toissavuonna samanlaisen lahjan, ja kun menimme Basbasiin, olin unohtanut, että minun piti maksaa ja lopulta vanhempani joutuivat hoitamaan laskun. Hups. Vinkki: menkää Gröniin NYT, kun listalla on supertuoretta parsaa joka oli viedä minulta upeudellaan hengen. Kiitos siis iskä ja äiti ettette tulleet aiemmin. Toinen vinkki: antakaa ihmisille sellaisia lahjoja, joista pääsette nauttimaan myös itse.

Vibami.

Vibami.

Vibami, Iso Roba 3-5, Eerikinkatu 14

Iso-Roban Vibami on kuin olisi löytänyt jonkun ihanan salaisuuden. Ja anteeksi, mutten voi sille mitään, että minusta täällä tuntuu ihan kuin olisi eksynyt jollekin sivukadulle Brooklynissa. Ja hei – täällä syödessä on pakko heittää vähintään yksi pho-vitsi pho sure.

Garden by Olo, Helenankatu 2

Jos mielesi tekevi larpata italialaista puutarhajuhlaa ja olet valmis maksamaan siitä hiukan (se on kyllä ns wörttii), on Michelin-tähditetyn Olon takatasku, katettu puutarharafla Garden oikea paikka sinulle. Ja jos tarvitset larppiseuraa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi: haluan pyyhkiä muistot siitä, kun vein eksän tänne synttäri-illalliselle ja mykkäkoulutimme lähes koko illan. Fun. (Täällä olin viimeksi live jazz -illassa Olo Groupin kutsumana, mutta olen illallistanut Gardenissa myös omalla rahalla. Ihan hiljaa.)

Toukokuun mietelause

Toukokuun mietelause (ja ostoslista).

toukokuun mietelause
Mistä tunnet sä aikuisen

Tiedätkö, mistä tunnistaa aikuisen ihmisen?

On varmaan huono merkki, kun en tunne itseäni vieläkään täysipainoiseksi aikuiseksi, vaikka minulla on asuntolaina ja oma yritys ja 35 vuotta lasissa, luoja paratkoon. Olen lapsellinen, koska kiukuttelen siitä, että minun täytyy herätä ihan tavallisten ihmisten aikaan, olen huono aikuinen koska valvon yöt ja olen aina myöhässä, ja olen epäkypsä, koska minulla on aina jääkaapissani enemmän kuohuviiniä kuin tomaatteja.

Siinä se seisoo, keskellä keittiötäni, ilmiselvä aikuisuuden merkki.

Siinä se seisoo, keskellä keittiötäni, ilmiselvä aikuisuuden merkki.

Aikuisuudessa on toki paljon plussaa: saa äänestää, maksaa veroja, olla koko ajan huolissaan siitä milloin polvet pettävät ja ennen kaikkea jääkaapissa on aina kuohuviiniä eikä mitään saatanan tomaatteja. Ja olen kyllä aikuinen ihan mielelläni, mutta se vain unohtuu minulta joskus.

Kunnes joku muistuttaa minua siitä.

Luonani oli taannoin käymässä eräs minua joitakin vuosia nuorempi henkilö. Hän kommentoi useaan otteeseen sitä, ettei tahdo uskoa minun olevan näin vanha (ja nämä eivät olleet kyllä mitään uuh-näytät-niin-nuorelta -kommentteja, vaan ei-perkele-sulla-on-kyllä-epäkypsät-vitsit -kommentteja). Ja sitten hän sanoi:

“Mutta on yksi asia mistä tiedän sinun olevan aikuinen.”

Seurasin, kuinka hänen katseensa siirtyi keittiön pöytääni pitkin kohoilevalle povel- eikun pöydän reunalla seisovaan metalliseen telineeseen.

“Sulla on talouspaperia”, hän sanoi merkitsevästi, ja naputti telineessä killuvaa rullaa.

Ja niinhän mulla saatana soikoon onkin. Talouspaperia, kerta kaikkiaan (mutta on mulla myös se kohoileva povi, jos joku haluaa joskus tulla talouspyyhkeiden sijaan katsomaan esim sitä).

Olen aina sanonut, että silloin ihminen on aikuinen, kun sillä on talouspaperia, koska se on yksi turhimmista asioista mitä keksin (tosin vielä turhempi on kuvioitu talouspaperi). Mutta kaikista aikuisimmalta minusta tuntuu nyt, kun joku muu on sanonut minulle, että aikuisuuteni merkki seisoo keittiössäni paraatipaikalla terhakkaana kuin joku mikä nyt terhakkaana seisoo.

Jäin talouspaperiin koukkuun kolme vuotta sitten, kun tätä asuntoa remontoitiin. Vaikka remppa loppui, talouspaperi siirtyi vaivihkaa arkikäyttöön ja ostoslistoille, ja nyt huomaan kokevani lievää pakokauhua, kun se on lopussa. Ja jos talouspaperi on minusta ollut aikuisuuden merkkien kärjessä, on pakokauhu talouspaperin loppumisesta listan kiistattomana ykkösenä. (Suoraan sanottuna koko talouspaperi vähän nolottaa minua. Ei siksi, etten haluaisi olla aikuinen vaan siksi, että se tuntuu turhalta tuhlaukselta.)

“Mutta siis muuten minun on vaikea uskoa, että sä olet 35”, vieraani sanoi, ja kuin alleviivatakseni hänen sanojaan otin talouspaperirullasta arkin (sellaisen puolikkaan, koska vain puoliarkit sallitaan) ja työnsin sen nenääni.

No en oikeasti työntänyt. Mutta ihan yhtä hyvin olisin voinut. Todellisuudessa kerroin hänelle varmaan jonkinlaisen epäkypsän vitsin ja nauroin omalle mukahauskuudelleni niin, että minulta tirskahti vähän olutta nenästä. Ja sitten otin TALOUSPAPERIN PALAN JA PYYHIN NENÄNI SILLÄ AI ETTÄ TÄMÄ YMPYRÄ SULKEUTUI KUIN SULKEUTUIKIN LOPULTA.

7 x näin parannat elämänlaatuasi

Muistatteko kun viime kuussa kirjoitin, etten halua koskaan neuvoa ketään, koska en ole koskaan oikeassa? No väärässä olin silloinkin, koska tässä minä nyt jakelen neuvoja, vaikkei kukaan ole edes pyytänyt, ja odotan silti että jokainen lukija lankeaa polvilleen kiitollisna posket onnesta hehkuen.

Muun muassa tältä näyttää (maksullinen) elämänlaatu.

Muun muassa tältä näyttää (maksullinen) elämänlaatu.

Seitsemän sairaan hyvää (maksutonta) elämänlaadun parannusneuvoa, olkaa hyvät:

Jos taskuissasi on reikiä, parsi ne. Arki kohoaa ihan toiselle tasolle, kun ei tarvitse montaa kertaa päivässä kaivaa avaimia ja huulirasvaa ja kuulokkeita ja kahvilasta saatuja konvehteja (joita ei muuten koskaan halua syödä silloin kun sellaisen saa mutta joiden olemassaoloa ei unohda ja jotka tulevat tuiki tärkeiksi joskus myöhemmin) takin vuorin sisältä. Olen nyt kahden vuoden ajan välttänyt laittamasta takkini taskuihin sisään mitään ja kiroillut asiaa päivittäin, kun todellisuudessa reikien parsimiseen meni vartti eikä kovin paljoa tarvinnut edes kiroilla. (No okei ihan vitusti.)

Vaihda lakanat (ja tuuleta makuuhuone). Puhdasta luksusta. Ihan ilmaiseksi.

Käy kävelyllä. Tämä on kyllä ihan paska ehdotus silloin, kun taivaalta tulee räntälämpäreitä ja maa on lätäköillä vuorattu, joten sellaisina päivinä voit unohtaa kävelemisen tyystin. Annan luvan. Mutta jos sää on yhtään kiva, tai sinulla paskalämpärekelille sopivat varusteet, lähde ulos. Mielellään jonnekin, missä ei näy liikennevaloja heti, kun päänsä kääntää. Raitis ilma on ihanaa, käveleminen vielä ihanampaa, ja kävelyn jälkeen saat tuntea olosi paremmaksi ihmiseksi vähintään kännykkäsi askelmittarin armossa.

Lähetä viesti. No okei, tekstarin lähettäminen ei ehkä paranna sinun elämänlaatuasi, mutta vastaanottajalle se saattaa tehdä niin. Ja ehkä hän vastaa, ja silloin paranee myös sinun elämäsi laatu. (Rakastan viestejä ja tulen niistä laittoman onnelliseksi. Minulle saa laittaa niitä tusinoittain.)

Tekstareita tässä vaan lähettelen.

Tekstareita tässä vaan lähettelen.

Tee jotakin käsilläsi: piirrä, muovaile, ompele (hätätapauksessa edellä mainittu taskujen parsiminen riittää). Tekeleitä ei koskaan tarvitse näyttää kenellekään, jos ei halua. Siinä on aikuisuuden riemu: kukaan ei pakota perkele nostamaan esille pilalle mennyttä hedelmäkulhomaalausta, jonka banaani näyttää aina lerssiltä, vaikka mistä päin katsoisi. Itse olen yrittänyt parannella kirpparilta ostamiani kukkamekkoja käyttökelpoisimmiksi taitojeni sallimissa rajoissa: lyhentämällä helmoja ja vaihtamalla nappeja nätimpiin. Ja aissssaatana millaista tyydytystä saan, kun vaate on valmis. Silloin pallerehdin se päällä kotonani ihan muina cocochaneleina (olen muuten sen tason fäshönista että minun piti googlata, minkäs nimisiä sunnittelijoita maailmassa onkaan ollut). Ja sitten voi aina sanoa kaikille että juu kerta kaikkiaan minä tein tämän ihan itse.

Katso telkkaria. Kuten kirjoitin jo kaksi vuotta sitten: kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia tempparisinkkujen tai sitcom-hahmojen tai hääpukumyyjien kanssa, unohdan kaikki murheeni. Luksusta. Ai niin tai voit myös lukea kirjoja.

Herkuttele. Sipsipussi voi jonkun kerran olla illallisesi tai vaikka aamupalasi, ja joskus voit tilata ravintolassa kaksi jälkkäriä ihan itsellesi. Mutta herkutella voi myös kohtuudella (ja jollei ilmaiseksi, ainakin puoli-ilmaiseksi): minulla oli toimistotyöläisaikoinani tapana lorauttaa kahviin aina rasvattoman maidon sijaan kermaa. Ai että, mikä luksuksentäyteinen, syntinen nautinto lounaanjälkeisestä kahvista sukeutui – yhden pikkuruisen lorauksen ansiosta.

Hei parempaa elämää teille kaikille.

Huhtikuun mietelause

Oikeesti.

huhtikuun mietelause
Surkean ompelijan mekkotemppu

Minä, käsityömaailman Florence Foster Jenkins, olen onnistunut innokkailla, mutta varsin keskinkertaisilla ompelutaidoillani tekemään itselleni kesäksi neljä helleasua. Nyt mietit varmaan, että miten se on mahdollista (tai no oikeasti mietit varmaan että miksi helvetissä tämän pitäisi kiinnostaa minua), ja minä kerron (mutten sitä miksi tämän pitäisi kiinnostaa sinua. Koska en minä tiedä).

Löydän usein kirppikseltä hameita, jotka ovat muuten täydellisiä (sopiva koko, kiva kuosi, taskut) mutta ne ovat liian pitkiä. Joskus ostan niistä jonkun ja lyhennän sen. Joitakin viikkoja sitten keksin, että ylijäävä kangas kannattaisi ehkä käyttää jotenkin hyödyksi, mutten tiennyt miten – koska en osaa mitään. Ostin kuitenkin kangaskaupasta silitettävää liimanauhaa ja aloin testailla yksinkertaisen topin rakentelua. Ja luoja paratkoon, sehän toimi! Sain tehtyä pitkästä hameesta kokonaisuuden, jossa on (liian lyhyt) hame ja pikkuinen toppi. Kaikkien reunojen (vai ovatko ne nyt sitten päärmeitä?) päättelystä ei edes tarvitse huolehtia, koska vaate on osittain valmis: vanha helma on nykyisin topin pääntie. Parasta on, että lopputulos näyttää mekolta, mutta on mekkoa monikäyttöisempi, koska on salaa kaksiosainen.

Siitä kesäksi kiva viidakkoasu.

Siitä kesäksi kiva viidakkoasu.

Minulla ei luonnollisestikaan ole minkään valtakunnan kaavoja tai oikeastaan edes ymmärrystä siitä, miten hitossa sain nämä tehtyä. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan homma menee jotakuinkin seuraavasti:

  1. osta hame, jossa on taskut

  2. leikkaa hameesta helma

  3. askartele leikatusta helmasta olkaimet

  4. ompele leikattu helma umpeen niin, että mahdut sen sisälle

  5. ompele olkaimet kiinni edellämainittuun umpeen leikattuun helmaan ja KAS SE ON TOPPI

  6. viimeistele reunat (tai päärmeetkö ne nyt oli) sekä hameesta että topista

  7. pue päälle ja halkea ylpeydestä, koska olet ihan itse (krhm) luonut jotakin

Olen nyt tehnyt näitä neljä, enkä malta odottaa, että kesä tulee, jotta pääsen terassille ja pyöräilemään ja rannalle ja festareille ja treffeille ja valvomaan aamuun asti – hetkinen, mistäs olinkaan puhumassa? Niin siis pukeutumaan näihin asuihin.

Minulla on myös tapana ostella kirppikseltä ihania mekkoja, jotka vien osaavalle ompelijalle korjattavaksi (ja sellaiset oikeat projektit hän kyllä hoitaa edelleen), mutta olen aina unohtanut ottaa niistä ennen ja jälkeen -kuvat. Tällä kertaa muistin ottaa yhdestä hameesta kuvan ennen sen teurastamista.

Alkuperäinen hame on kiva, mutta tiedän, etten koskaan käyttäisi sitä sellaisenaan.

Alkuperäinen hame on kiva, mutta tiedän, etten koskaan käyttäisi sitä sellaisenaan.

Tässä minulla on paitsi päälläni myös käsissäni (lähes) itse tehty kesäasu.

Tässä minulla on paitsi päälläni myös käsissäni (lähes) itse tehty kesäasu.

Tällainen siitä tuli!

Tällainen siitä tuli!

Niin että jos näette minut kesällä kulkemassa tällaisissa täysin samanlaisissa asuissa niin tietäkää, että aion valehdella kaikille, että olen tehnyt ne alusta loppuun asti itse.

Teksti-ideoita sisustusviiriin: RYTMI PATE tai PARIT ET YM

Löysin vastikään vanhan PARTY TIME -kirjainviirin, jonka ostin toissavuonna äidin yllätyssynttäreitä varten. Jotta kökkö kertakäyttötavara saisi pidemmän iän, kannattaa kirjaimet tietenkin järjestellä luovasti uudelleen, jolloin tuloksena on lähes mihin tahansa tilanteeseen sopiva viiri. Siis mihin tahansa tilanteeseen, johon sopii viesti, jossa on kirjaimet P, A, R, T, Y, T, I, M ja E. (Olen tehnyt tätä ennenkin.)

IMG_2072.JPG

Esimerkiksi MARY PETTI on hyvä viesti, mutta se sopii ainoastaan melko spesifiin tilaisuuteen. Yleisempää syyllistävää viestiä kaipaava voisi kokeilla vaikka muotoa PAM, TYRIT.

Kotiseuturakkautta ja joukkuesidonnaisuutta ilmentämään sopii esim RAIPE, kotiseuturakkautta ja musamakua RYTMI PATE, joka viittaa tietenkin Mustajärveen.

Olen Tapparan naisia, mutta kyllähän Raipe on aina Raipe.

Olen Tapparan naisia, mutta kyllähän Raipe on aina Raipe.

Pikku illanistujaisissa toimii muun muassa kehotus EY, PARIT, tai jos iltaa haluaa jatkaa pidemmälle, voi kirjoittaa PARIT ET YM. Seuralainenkin saattaa siitä ymmärtää, että muunkinlaista illanviettoa voisi olla luvassa. Suoraa kommunikaatiota suosiva voi jättää seinälle vain tekstin IME.

Englanninkieliset viestit tarjoavat hiukan monipuolisempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi seinälle voisi ripustaa sanat EAT ME, PRAY viestiksi kylään tulevalle yövieraalle, että tässä järjestyksessä meillä toimitaan. Jos taas haluaa olla suorasukaisempi, käy ytimekkäämpi TAP ME. Toisaalta, jos yövieraan nimi sattuu sopimaan, häneltä voi vaikka pyytää majatalon emännälle vaivanpalkkaa järjestämällä kirjaimet muotoon TIP ME RAY.

Kun haluan korostaa kirjoittajan ammattiini, ripustan seinälle I AM TYPER. Intiimeissä tilanteissa valitsen esimerkiksi tekstin PARE MY TIT tai MY PEAR TIT tai vaikka TAP IT ja kun itsetuntoni tarvitsee boostia, I AM PRETTY. Beatboxing-illoissa (joita järjestän tosi usein) seinälle voi kirjoittaa RAP TIME, ja piirakkajuhlissa TART PIE, ja joskus, mutten tiedä vielä milloin, tulee varmasti oikea tilaisuus lauseelle ARM PIT YET.

Mitä ite kirjoittaisit?

Lue myös:

Temptation Island -esittelylauseeni

Aloitin uuden Temptation Island Suomi -kauden katsomisen eilen. Olen auttamatta myöhässä, mutta otin heti kiinni kaiken, ja nyt voin taas osallistua normaaleihin lounaspöytäkeskusteluihin kuten kunnon suomalaisen televisionkatsojan kuuluu.

Tässä kuvassa olen leikisti viidakossa sillä lailla viettelevästi. Temptation, tajuuks. Oikeasti olen keittiön pöydän ääressä verhoutuneena jättipeikonlehtiin. Jos et vaikka tajunnut.

Tässä kuvassa olen leikisti viidakossa sillä lailla viettelevästi. Temptation, tajuuks. Oikeasti olen keittiön pöydän ääressä verhoutuneena jättipeikonlehtiin. Jos et vaikka tajunnut.

Jos olet katsonut Temppareita, tiedät, että ohjelman (alun) parasta antia on se, kun sinkut esittelevät itsensä kilpaileville pariskunnille. Jos et ole katsonut, sinulle kerrottakoon, että siellä kuullaan muun muassa seuraavan tyyppisiä lauseita:

“Moi mä oon Skendis ja tänään lähtee fiilis nousuun / naiset, teidän poikaystävät pääsee illalla mun housuun.”

“Terve mä oon Lomppu ja mä oon räätäli. Yleensä puen ihmisiä mutta täällä voin myös riisua teidät.”

Maaperä on liian hedelmällinen siihen, ettei jokainen meistä miettisi, mitä kertoisi itsestään vastaavassa tilanteessa. Ai eikö? Vain minä? Nooooo mutta jos olisin Temptation Islandissa – sinkkuna, obvi – esittelisin itseni todennäköisesti jollakin seuraavista lauseista:

  • “Tiia tässä moi! Mä oon toimittaja, enkä minkään tyhjän. Paitsi jos kyse on tyhjästä sängystä, voin toimittaa sut siihen mun kanssa.”

  • “TIIA ON MUN NIMI / JA MENO AINA MAKSIMI.” (tässä pukisin kasvoilleni todella nopeat lasit viestini vahvistamiseksi.)

  • “Moikka mun nimi on Timpsi. Oon sellanen timantti että juonkin pelkkää jaloviinaa. Tajuuks.”

  • Moi oon Tiia, ja tykkään juoda skumppaa / ja sitten voidaan pumppaa.”

  • “Mää oon Tiia Tampereelta. Jos Pate Mustajärvi on Ikurin Turbiini niin mää oon Isku Sun Turpiisi. Siis en sulle mutta niinku sun muijalle tiäksää.” (myöhemmin selittäisin haastattelussa, etten oikeasti kannata väkivaltaa, ja että olin etukäteen arponut puhuisinko esittelyssä lihaa ja perunaa -biisistä vai turbiinista ja se, että olin päätynyt turbiiniin, oli virhe, jonka kanssa minun olisi tästä eteenpäin elettävä. tiäksää.)

  • “Terve, mun nimi on Tiia! Tykkään käydä ravintoloissa. Siks oon varmaan tällanen herkku!”

  • “Moi mun nimi on Tiia / mun kanssa on niin hauskaa että luulet että tää on komediia.” (ehkä pieni kiusallinen pantomiimipätkä tähän loppuun.)

  • “Moikka, oon Tiia ja mä oon podcastaaja. Onneks oon nyt lomalla ni joku muu voi cästätä mun bodya.”

Haluan alleviivata että yritin ihan tahallani tehdä noista mahdollisimman huonoja. Ja silti hävettää.

Mitä sää sanoisit Temppariesittelyssä?

Lue myös:

Maailman paras neuvo: älä neuvo ketään

Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)

Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.

Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:

  • “Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”

  • “OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”

  • “[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”

Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:

  • “En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”

  • “OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”

  • “Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.

Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.

Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)

Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

  • “Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”

  • “Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”

  • “Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”

(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)

Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.

Lue myös:

Maaliskuun mietelause
maaliskuun mietelause
Tärkein tavoitteeni työelämässä

Minulla on työelämässä yksi pyrkimys. Se ei liity etenemiseen, menestykseen tai palkkioihin. Eikä edes työkykyyn, työaikoihin, työn sisältöön tai omaan tyytyväisyyden tasooni.

Se liittyy sähköpostiin.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Jätän sähköpostilaatikkoon lukemattomiksi kaikki sellaiset viestit, jotka vaativat minulta toimenpiteitä. Lasku, jota ei ole maksettu, merkitään lukemattomaksi. Ketju, johon en ole vastannut (vaikka olen lukenut sen), merkitään lukemattomaksi. Tapahtumakutsu, johon en ole vastannut koska en vielä tiedä, haluanko osallistua tapahtumaan, merkitään lukemattomaksi.

(Huomasin kirjoittavani passiivissa “merkitään lukemattomaksi” ihan kuin minulla olisi joku jakkupukuinen tiimi, jonka kanssa on sovittu, että näin täällä meillä toimitaan. On aina toimittu ja tullaan aina toimimaan, ja keitäpäs tyttö kahvit. Todellisuudessa teen tietenkin töitä aina yksin keittiön pöydän ääressä paskaisessa tukassa ilman vaatteita. Siinä niitä meilejä sitten merkitään passiivissa menemään lukemattomiksi. Näin kauas olen vieraantunut todellisuudesta.)

Jokainen lukematon meili symboloi tehtävää, joka on tekemättä. Tehtävää, joka kuiskii alituisesti korvalehdellä, millainen luokaton ihmisperse olet, kun et ole tätäkään vielä hoitanut. Se sykkii punaisena ja syyllistävänä, irvokkaana pallerona ikonin kulmassa puhelimen ruudulla. Se näyttää numeerista paska ihminen -indeksiä selaimen välilehden otsikkopalkissa (jossa tällä hetkellä lukee Inbox (9) tiia.m.rantanen(a)gmail.com, joka ei ole hyvä, muttei huonokaan: muistan erään kuukauden, kun minusta tuntui, etten millään pääse 23 lukemattoman säköpostin alle).

Ja tehtäväni ihmisenä, yrittäjänä, tämän maailman kansalaisena, on se, että kaikki sähköpostit olisi aina luettu. Silloin on maailmassa (lue: minun sielussani) rauha (lue: mahdollisuus nukkua aamulla vielä hiukan pidempään) ja ihmisillä (lue: minulla) hyvä tahto (lue: aikaa katsoa vielä yksi true crime -dokumentti).

Ihan lähimmissä ystävissäni on ihmisiä, joiden puhelimen pikkuinen paholaisen meili-ikoni vilkuttaa jatkuvasti jotakin 3826:a lukematonta sähköpostia, ja minä kysyn heiltä MIKÄ SAATANA TEITÄ VAIVAA ja vastaan samalla itse omaan kysymykseeni, sillä saatanahan se on, vanha vihtahousu itse, joka houkuttelee lukemattomien meilien kiviselle tielle. En tiedä, miten heidät voisi pelastaa. Ehkä he selviävät. (Mutten tiedä miten. He eivät varmaan koskaan katso true crime -dokumentteja.)

Siksi minulla on nyt kaksi kysymystä: 1) kuinka monta meiliä sinulla on lukematta juuri tällä hetkellä? Ja 2) miten voit elää niiden kanssa?

Lue myös:

#bloggerlyfe eli maailman paras blogipostaus

Haluan kertoa teille päivästä joka oli viime Perjantaina elikkä kuten ulko mailla sanotaan #friyay. Aamulla tein smoohtin ja kävin koiran kera lenkkeilemässä, parasta on, kun voi lenkkeillä omassa naapurustossa, tässä muuten koirani huikean suloinen instagram, siitä tulossa postaus ensikuussa. Lenkin jälkeen tein töitä eli käsittelin blogin kuvat, on kyllä huikeaa kun voi tehdä töitä kotoa käsin, mutta siitä olikin jo aikaa että olin viimesksi ehtinyt sellaista tehdä, eli käsitellä kuvia. Sitten menimme parhaidenkavereideni kanssa sushi ravintolaan myöhäiselle lounaalle! Valko viiniä ja maki rullia ystävien kera, voiko parempaa ollakkaan. Sitten lähdimme kaupungille ottamaan huikeita asu kuvia.

Tässä kuva minusta aurinkoisena päivänä. Spring vibes.

kuva minusta

Tässä ihan erilainen kuva minusta pilvisenä päivänä. Friday feels.

kuva minusta

Ja tässä yksi kuva minusta joka on hiukan vanhenpi koska minulla ei ollut tarpeeksi uusiakuvia mutta tarvitsin postaukseen vielä yhden. Good vibes only.

kuva minusta

Kun pääsin kotiin postiluukusta kolahti mangon makuiset Skibidi-Fläm-Fläm-kuorintasukat (*tuote saatu) joita olinkin jo katsellut ja tuote tulikin todella tarpeeseen vedinkin heti sukat jalkaan ja ne tuntuivat todella ihanilta ja laadukkailta ja maistuivat ihan mangolta kiitos lahjasta Skibidi-Fläm-Fläm!

Haluan muuten kertoa, että elmääni tulee huikea suurimuutos, joka näkyy myös teille usksollisille lukioilleni. Minulle on juuri tapahtumassa jotain joka on jo melkein tapahtunut ja kerron siitä kyllä pian mutta empä vielä voi kertoa mutta kerron sitten kyllä ja siitä tulee uusipostaus pian! Huikeita uutisia!

Lue myös:

Kiiltokuvat: 5 teoriaa siitä, mitä niillä tehtiin

Olin pari viikkoa sitten Tampereella vanhempieni luona, ja löysin vanhan kiiltokuvakokoelmani. Se oli punainen, sydämin koristeltu valokuva-albumi, jonka kellastuneiden, paksujen, liimalla kyllästettyjen sivujen pinnalle, läpinäkyvien kalvojen alle olen ehkä kahdeksanvuotiaan pieteetillä asetellut kiiltokuvia kategorioittain – ja kirjoittanut alle, mitä sivuilta löytyy: “vauvoja, sukat, kukka-asetelma, tuttipullo ja poika” ihan kuin en näkisi silmillä katsomalla, millaisia kuvia kiltsikoissa on.

(Systeemi on mielestäni niin ihmeellinen, että olen jo onnistunut saamaan itseni vakuutettua siitä, että kyseessä onkin jokin melko sofistikoitunut varkaanpaljastusjärjestelmä. Se kertoo heti, jos joku on nyysinyt sukkakiltsikan, jos sellainen kerran lukee alalaidan inventaariolistassa, mutta sitä ei kerta kaikkiaan näy. Ha, järjestäytynyt kiiltokuvarikollisliiga, siitäs saatte. Sukkakiltsikka itse asiassa on hukassa.)

kiiltokuvat
kiiltokuva

Esittelin kitsikkakokoelmaani 9-vuotiaalle siskontyttärelleni, eikä hän tiennyt, mitä ne ovat. Kerroin, että ne ovat niin kuin tarroja, mutta ilman sitä tarrapintaa. Samalla tajusin, että kiiltokuvat ovat kuin piipparit: edistyneempi versio jostakin vanhanaikaisesta (lankapuhelin), mutta järkyttävän vanhanaikainen versio jostakin edistyneemmästä (kännykkä). Nykyajan lasten on niin vaikea käsittää, mitä kiiltokuvat ja piipparit olivat, että sitä alkaa itsekin epäillä, olikohan koko hommaa oikeasti edes olemassa. (Minulla on samanlainen olo paperinukeista: ne ovat edistyneempi versio paperille piirrettävistä hahmoista, mutta ihan silkkaa kökköä oikeisiin nukkeihin verrattuna.)

“Mitä te siis oikein näillä teitte”, lapsi kysyi aitoa hämmennystä äänessään, enkä minä perhana sentään osannut vastata.

Siksi olen nyt kehitellyt 5 teoriaa siitä, mihin hittoon niitä muka oikein käytettiin.

Tarhaikäisten valtapelin väline. Kiiltokuvat säästettiin harvoille ja valituille, niille, jotka olivat sosiaalisessa kastijärjestelmässä muita ylempänä. Muut joutuivat tyytymään paperinpaloihin, joissa ei ollut edes liimapint- eiku

Lasten valuutta. Kuten oravannahkoja, mutta nahkojen sijaan käytetäänkin pieniä, kohokuvioituja paperinpaloja, joissa on kissojen kuvia ja pikkuisen kimalletta. Niillä saa muuta lasten käyttötavaraa kuten nenään työnnettäviä legoja ja mustikkatahroja kolitsipaitojen hihoihin. (Oikeakin raha saisi kyllä minun puolestani olla kissoilla ja glitterillä kuorrutettua.)

Muksujen eläkerahasto. Kuten mikä tahansa, mitä joku hilloaa varastossaan vuosikymmeniä, saattaa kiltsikkakokoelma kerätä arvaamattoman arvon. Tai ainakin ne, jotka myyvät nettikirppiksellä yksittäisiä kiiltokuvia jopa hintaan 3.50€/kpl, toivovat.

Metrin mittaisten ylellisyystavara. Turhake, jota on mukava katsella, mutta jolla ei voi tehdä mitään. Niitähän ei voi liimata mihinkään, koska PILALLA. Toisaalta tarroissa on sama. Kiltsikat? Pilalla. Tarrat? Pilalla. Kaikki liimattava pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.

Aikuisten juoni. Ai, haluat 239 euroa maksavan, radio-ohjattavan, epärealistista kehonkuvaa vahvistavan, seksistisen lelun? No äiskä ei nyt voi sitä just sulle ostaa, mutta tässä lohdutukseksi kuva pikkuisesta vauvasta. Kato nyt miten hieno. Sillä on tossa nilkkojen kohdalla vähän hopeahilettä. Deal with it.

kiiltokuvat
kiiltokuva

Mitä kiiltokuvilla oikeasti tehtiin, muistaako joku? Ja jatkokysymys: ovatko ne osa jotakin suomalaista kansanperinnettä? Tätä postausta kirjoittaessani yritin selittää hollantilaiselle kaverilleni, mitä naputtelen, eikä hän ymmärtänyt sanaakaan. Kiltsikoille ei myöskään tietääkseni ole nimeä englanniksi. MITÄ TÄMÄ KAIKKI TARKOITTAA

Lue myös:

Helmikuun mietelause

Helmikuun mietelause.

helmikuun mietelause
Minä pelkään perhosia ja ruumiita vedessä – entä sinä?

Rakastan luonnonvesissä uimista, mutta myös vihaan sitä joka solullani, koska pelkään aina, että vedessä lilluu ruumis tai useampi. Jos nilkkaani hipaisee kaisla, kättäni aalto tai olkapäätäni hius, saan hillittömän paskahalvauksen, koska olen vakuuttunut, että ruumishan se siinä yrittää kietoutua ympärilleni, johonkin makaaberiin vesitanssiin varmaan.

Ruumiitahan tämäkin kaislikko on väärällään. Pakkasella, kun kaikki on jäässä, ne eivät onneksi ajelehdi syliin.

Ruumiitahan tämäkin kaislikko on väärällään. Pakkasella, kun kaikki on jäässä, ne eivät onneksi ajelehdi syliin.

Vaikka joku on ehkä jossakin saattanut törmätä vedessä ruumiiseen, ei pelkoni kuitenkaan ehkä ole sitä kaikkein järkevintä laatua. Ainakaan jos todennäköisyyksiä laskeskellaan. (Toisaalta pelkään myös perhosia, että tuota ei tässä ihan täysillä vedellä muutenkaan.)

Avauduin pelostani Instagramissa ja sain koko liudan viestejä ihmisiltä, joilla on sama pelko (joku sanoi, ettei suostu uimaan muissa kuin kristallinkirkkaissa vesissä, joissa ruumiit eivät pääse yllättämään. Muutama kertoi uivansa vain suihkutossut tai crocsit jalassa. Ilmeisesti ne suojelevat ruumiilta, duly noted) tai jokin muu järjenvastainen, epälooginen pelko. Kyselin niitä lisää ja nyt jaan ne täällä, koska vertaistukihan tätä maailmaa pyörittää. Ja sitten toisaalta jotkut näistä naurattavat kovasti. Huomio: en naura pelkääjille vaan heidän kanssaa- eikun siis heidän peloilleen, kuten myös omalleni. Sitä paitsi olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta: Irrationaaliset pelkotilat, top 6.

Viestejä tuli ihan poskettomia määriä, KIITOS, joten olen yrittänyt jakaa pelot kategorioihin (todella köppäisesti, mutta silti). Älkää suuttuko, jos sitaatit eivät ole sanatarkkoja – vastausten kerääminen oli työläämpää kuin ajattelin tai siis tarkoitan oikeasti sitä että en ole kovin järjestelmällinen ihmisenä. Ja muistakaa: kommenttikentässä saa pelätä lisää!

Kotona

Norman Bates. Suihkussa voi ihan oikeasti käydä Psyko-kohtaus.
Tiskirätit. Joku varmasti huljuttaa niitä vessanpöntössä kun selkänsä kääntää.
Hämähäkit. Ne menevät korvaan yöllä, joten nukkumaan mennessä korvat täytyy aina peittää peitolla.
Lusikat. Jogurttia syödessä saattaa vahingossa nielaista lusikan ja tukehtua siihen. “Jugut yms tulee syödä äärimmäistä varovaisuutta noudattaen.”
Veitset. Pelottaa, että veitsi tippuu yhtäkkiä pöydältä ja kärki uppoaa jalkapöytään. “Olen krooninen veitsien keskemmälle pöytää tai lähemmäs seinää siirtelijä.”
Joku lattialla. “Pimeällä ei voi pitää jalkoja lattialla, koska jokin käpälä (ehkä ruumis) saattaa tarttua nilkasta. Myös autolla ajaessa.”
Joku sängyn alla. “Pakko katsoa sängyn alle, ettei siellä vaani joku. Mutta vain silloin, kun on yksin. Jos samassa sängyssä nukkuu joku muu, on turvana tieto siitä, että se toinen murhataan ensin.”

Vessassa

Spiderman. Vessan katossa saattaa olla esim se.
Dinosaurukset. Huom: elävät. Kuolleet on fine. “Itsehän olen pienestä pitäen pelännyt ulkohuusseja, koska Jurassic Park ja T-Rex.”
Käärme. Käärme tai rapu kurkkaa vessanpöntöstä. “Kattelee toosaa ja haluaa haukata. Puree perseeseen ja lipoilee menemään.” (Käärme voi kuulemma tulla myös avoimesta ikkunasta, joten ikkunoita ei voi koskaan pitää auki, vaikka asuisi keskellä kaupunkia kuudennessa kerroksessa.)

Vedessä

Kala. Se voi uida pyllyyn.
Krottikala. Tiedätkö ne syvänmeren kalat, joilla on lamppu päässä? Paino sanalla SYVÄN. Tulevat varmasti uimarannan matalikossa vastaan.
Mustekala. Sellainen jolla on miljoonia hampaita ja pienet, ohuet lonkerot. Aina kun ui niin syvällä, ettei näe tai yllä pohjaan, se on siellä valmiina nappaamassa.
Mureenat. Ne luolissa elävät jättiläiskäärmekalat.
Hait. Merissä, mutta varsinkin uimahalleissa ja suomalaisissa järvissä. Varpaitakaan ei voi huljuttaa vedessä, etenkään vieraissa rannoissa, koska valkohaihan mahtuu joka laiturin alle ja vaanii kaikkialla. “En oo vielä nähnyt yhtäkään, mutta vielä koittaa se hetki, kun mökillä hai nappaa kiinni ja syö.”
Esihistorialliset merihirviöt. Maailman meristä on vain murto-osa tutkittu – merihirviöitähän siellä syvyyksissä on.
Pohja. Jos siellä makaa vaikka joku Titanic.
Karhu. Järvessä. “Pelkään luonnonvesissä sitä, että sukelteleva karhu nappaa jalasta ja vie mukanaan. Mutta voin ihan huoletta polskutella vedessä, jos joku toinen on syvemmällä. Se on sitten se, joka ekana menee.”

Eläimet (ei vedessä)

Linnut. “Koolla ei ole väliä. Niillä kaikilla on paholaisen silmät, jotka tuijottaa ja haluaa tappaa. Jos pitäisi valita vaikka metsässä, menisikö sinne missä on a) susi b) karhu c) lintu, valitsisin minkä tahansa muun kuin linnun.”
Tikat ja palokärjet. “Joskus iltaisin googlettelen tikkakuvia samalla tavalla kuin muut katsovat kauhuleffoja.”
Oravat. Jos orava puree, se puree niin pitkään, että sen hampaat osuvat yhteen. ELI SUN KÄDESTÄ LÄPI.
Perhoset. Ne oikein yrittävät tulla lähelle ja hyökätä kimppuun, hyi.
Varaanit. “Olen kerran nähnyt kuvan, jossa varaani soittaa ovikelloa ja pyrkii sisään. Kalliossa asuminen kuumottaa aina välillä, kun tiedän että Sturenkadulla Tropicariossa ne vaan odottavat siellä hyvää hetkeä lähteä minun perääni.”

Putoaminen

Savupiippuun. Mitä jos putoaa savupiippuun ja jää sinne jumiin?
Sillalta. Sillalla kävely pelottaa, koska jostakin välistä saattaa luiskahtaa mereen tai autotielle.
Laivan viereen. “Pahin pelkoni on pudota laiturissa olevan Silja Linen ja laiturin väliin. Ja tietenkin se, että joku kävelisi vahingossa nilkkojeni päältä kun nukun.”
Rullaportaissa. Jos vaikka kengännauha tarttuu kiinni, rullaportaat vievät mukanaan pimeään pudotukseen, kadotukseen tai alamaailmaan, josta ei ole paluuta.

Tukehtuminen

Lapset. Ne voivat spontaanisti tukehtua minä hetkenä hyvänsä.
Minä itse yksin kotona. “Olenkin miettinyt tekeväni lapun valmiiksi naapureille että TUKEHDUN AUTA LYÖ SELKÄÄN.”
Pillerit ja tabletit ja niiden nieleminen. Pelottaa, että lääke jää suuhun pyörimään tai siihen tukehtuu.
Ahtaat paikat. Mutta vain vaakatasossa. Esimerkiksi jos makaa sängyssä seinää vasten ja joku toinen makaa vieressä.

Yliluonnolliset

E.T. Jos nukkuu selkä ovelle päin, E.T. hiipii sormi ojossa tökkimään.
Ufot. Ikkunaverhot täytyy teipata kiinni, jotteivät ufot tule ja kurkkaa. Toim. huom. Kurkkaaminen onkin pahin, mitä ne voivat tehdä.
Pennywise. Taloyhtiön saunassa ei voi käydä, koska Pennywise alkaa huudella takuulla viemäristä.
Kauna. Nukkumaan mennessä on suorastaan pakko taittaa pussilakana jalkojen alle, ettei Kauna ryömi jalkopäästä peiton sisälle.
Zombivallankumous. “Mitä mun kissalle tapahtuu, kun tulee zombivallankumous ja kissanruoat loppuu, eikä se kotikissana osaa saalistaa itselleen syötävää?”

Jos silmään sattuu

Sojottavat sormet. Jos joku osoittaa sormella liian lähellä naamaa, pelottaa ihan sairaasti että kohta sormi on korvassa tai silmässä. “Kerran ajoin melkein tieltä ulos, kun kaveri halusi testata pelkoani ja alkoi heilutella sormeaan kasvojeni edessä. Ei kokeillut toista kertaa.”
Paperi. Jos joku heiluttaa paperia naaman lähellä, pelottaa, että silmään tulee paperihaava.
Ovenkahvat. “Pahin pelkoni on, että silmäkulma (siis sieltä silmän sisältä) tarttuu ovenkahvaan kiinni. Siis sehän ei varmaan ole millään lailla edes mahdollista.”

Kategorisoimattomat

Roskapussi. Hirveä pelko siitä, että roskapussi leviää, kun sitä kantaa. Siksi sitä pitää kantaa kuin lasta sylissä. Näyttää fiksulta.
Muovipussi. “Joka kerta kun näen kadulla muovipussin jonka sisällä on jotain, olen varma, että siellä on irtonainen ihmisen pää. Pelottaa ihan sikana, mutta on pakko käydä potkaisemassa.”
Metasimpukat. Simpukoiden sisässä kasvavat pienet simpukat.
Kuu. “Se muistuttaa planeetoista ja avaruudesta, joka pelottaa. Olen valinnut yhden asunnon sen perusteella, ettei kuu näy sinne.”
Kusikypärä. Jos pyöräkypärän jättää pyörään kiinni, joku kusee varmana kypärään.
Avoimet kaapinovet. Pelottaa, että kaapista voi tulla joku tai jotakin. Jos tietää, että jossakin asunnossa on kaapinovi auki, ei voi nukahtaa, vaikkei edes näkisi koko ovea.
Kaukana jäällä tai kuumailmpallossa olevat ihmiset. Niitä ei voi katsoa, koska mitä jos ne tippuu tai upahtaa, eikä voi tehdä mitään, koska on niin kaukana?
Pumpuli. “En tiedä mitään oksettavampaa. Pelkään aina että joudun joskus taas koskettamaan sitä. Se kuulostaakin hirveältä, jos joku hinkkaa sitä vaikka sormien välissä. Kukaan mun lähipiirissä ei ole saanut enää vuuuuuuooooosiin ostaa/käyttää/säilyttää pumpulia.”
Hammassheivaus. “Kamalinta olisi, jos joku raastaisi hampaita karvanajohöylällä.”

Nämä asiat pelottavat myös: reiät (trypofoobikkoja ilmoittautui koululuokallinen!), ilmapallot, möröt lehtikasoissa, äänekkäät aivastukset, valkoiset pakettiautot, kimppuun hyökkäävät veneet ja laivat, sillalla järjen menettäminen niin että heittää puhelimen tai lompakon tai arvotavarat tai kaverin tai itsensä yli laidan, rumien lapsien saaminen.

Lisäksi muutama kertoi ihan oikeista ruumis vedessä -kokemuksista, enkä takuulla ui enää ikinä. Että kiitos vaan.

Lue myös:

8 asiaa, mitä opin Islannista

Olin viime viikonloppuna Icelandairin kutsumana pressimatkalla Islannissa, ja siis vitsi se paikka on uskomaton. Nautimme Reykjavikista ja lähialueista ystäväni Einon kanssa kolmen päivän ja kolmen yön ajan, ja opin Islannista ainakin nämä seuraavat asiat:

1. Koko maa on asuttavaksi kelpaamaton enkä ymmärrä, miten ensimmäiset islantilaiset ovat voineet ajatella, että “hei muutetaan tänne”.
Pikkuruinen saari on olemassa vain siksi, että kukaan tai mikään ei voisi elää siellä, ja se, mikä yrittää, tuhotaan. Kaikki on karua, missään ei kasva mitään, maa on kovaa, kökköä kiveä, (joka muuten syöksee savua ja laavaa välillä huvikseen) ja jos jossakin sattuu olemaan vettä, se on niin kuumaa, että se polttaa sinut kuoliaaksi. Siis kuka siellä muka asuu??? No islantilaiset. No biggie.

2. Kaikki on joko ihan lähellä tai helvetin kaukana.
Joka paikkaan kestää Reykjavikissa 10 minuuttia. Kävimme muutamassa ravintolassa, jotka olivat täysin eri etäisyyksillä jopa toisistaan, ja joka ikiseen kesti maagiset kymmenen minuuttia kävellä. Jos lähtee muualle, menee “vähän” kauemmin (ks. kohta 4), mutta se on sen arvoista, koska siellä on JUMALAUTA VESIPUTOUKSIA JA GEYSIREITÄ JA KAIKKEA. Plus tietenkin helvetisti kovaa, kökköä kiveä ja silmänkantamattomiin ei-mitään.

3. Paikallinen kieli on käsittämätöntä, mutta sitä ymmärtää.
Kaikki puhuvat hirveän hyvää englantia. Mutta aika paljon islantia ymmärtää, jos puhuu vähän ruotsia, ja lisää joka toisen sanan jatkeeksi esimerkiksi “hikkur” tai “ekkir”. Ai niin ja yleisin miehen nimi on Palli, ja morjestellessaan ihmisiä voi sanoa “Bless”. Huumoriosasto siis taattu.

4. Islantilaiset ovat pohjoismaisia lattareita.
Bussit ovat myöhässä, aikataulut täysin sekaisin, meininki hyvin suurpiirteistä ja kaiken voi perua viime hetkellä. Mutta toisaalta takkinsa ja laukkunsa voi jättää mihin hyvänsä vahtimatta, eikä kukaan nyysi mitään. Toisin sanoen koko ajan ärsyttää niin maan pirusti, mutta yhtä aikaa sitä on ihan että aaaawwws.

5. Joka paikassa on wifi.
Jopa bussissa. Parasta.

6. Ruoka ja juoma on herkullista.
(Mietit varmaan että missä ruoka ja juoma nyt eivät olisi herkullisia. No minä kerron missä: venäläisen pikkukaupungin hotellissa, jossa yövyin kesällä 2010, ja jossa tarjoiltiin aamupalaksi muovilautaselta kaksi mikrossa lämmitettyä, rustoista nakkia ja yksi harmaa kananmuna.) Reykjavikissa ehdin viikonlopun aikana tehdä kolme tuiki tärkeää ruoka- ja juomahuomiota. 1: ravintoloissa tarjoillaan paljon ihanaa, tuoretta turskaa ja mehevää lammasta. 2: melkein kaikissa suklaapatukoissa on suklaan lisäksi lakritsia. 3: GT:n voi tilata halutessaan tuplana ja/tai kompaktina, ja koska minä en ollut koskaan kuullutkaan kompaktista gin tonightista, minulle kerrottiin, että siinä on vähemmän tonicia, jotta itse alkoholin aromit tulevat parhaiten esiin (koska juuri niitähän me haluamme maistella).

7. Sää on ookoompi kuin uskoisi.
Kaikki luulevat, että Islannissa on tosi kylmä, vaikka oikeasti lämpötilat ovat melko siedettäviä (jos sattuu tuulemaan, lähtee tukka päästä, mutta muuten on aika lämmin). Siksi turistit tunnistaa Sorelin ubermegatalvisaappaista (joita kieltämättä googlailin itsekin ennen lähtöä) ja pakasta vedetyn näköisistä, tuulenkestävistä asuista, jotka sihisevät ja suhisevat ohi mennessään – paikalliset taas farkuista ja tennareista.

8. Paikallinen Tinder on tulessa.
Porukka on Islannissa kaikissa deittisovelluksista todella aktiivista, suorapuheista ja valmista oikeastaan mihin hyvänsä. Älkää kysykö, mistä tiedän tämän. Mutta uskokaa mitä sanon.

Kiitos matkan tarjoamisesta Icelandair, matkakumppanuudesta Eino ja paikallistietämyksestä Liina! Paikat, joissa Icelandairin piikkiin kävimme:

Lue myös:

6 ärsyttävää tilannetta, jotka vain silmälasipäiset ymmärtävät

Minulla on ollut silmälasit yhdeksänvuotiaasta asti. Rakastan silmälaseja, ja minusta on vaikea katsella naamaani ilman niitä. Mutta joskus ne tekevät lempo soikoon elämästä vaikeaa. Ne painavat, putoavat, narisevat, lipsuvat, tarttuvat, ovat tiellä ja todella usein, varsin paradoksaalisesti, niiden läpi ei näe jumalauta mitään.

Lupaan, että kaikki, joilla on silmälasit päässä valtaosan ajasta, ymmärtävät seuraavien tilanteiden vittumaisuuden. (No okei ei minulla ole valtuuksia luvata yhtään mitään kenellekään. Mutta enhän minä voi kirjoittaa tähän totuuttakaan, sillä se olisi “luulen että ehkä joku Säynätsalossa tai vaikka Puolangassa, vai sanotaanko se nyt Puolangalla, saattaa voida samaistua tähän, mutta ei hän tätä tekstiä varmaan koskaan lue, joten ei sinunkaan todennäköisesti kannata” eikä sellaista ole kiva kirjoittaa. Tai myöskään lukea.)

Kun olet pitänyt niitä keskimäärin kaksi sekuntia otsalla:

silmalasit hiukset

Kun sataa lunta:

silmälasit lumisade

Kun sataa vettä:

silmälasit vesisade

Kun niitä ei ole:

siristys

Kun ulkona on kylmä mutta sisällä lämmin:

silmälasit huurussa

Kun yrität tehdä facepalmia ja kaksi ainoaa ulottuvillasi olevaa vaihtoehtoa ovat nämä:

facepalm silmälasit

Bubbling under: kun ne tippuvat tanssilattialla hikiseltä nenältä kesken sensuellin pyörähdyksen ja lentävät salin poikki etkä näe etsiä niitä – osittain siksi, että sinulla ei ole silmälaseja, osittain siksi, että silmämunasikin ovat aivan hiessä ja osittain myös siksi, että olet saattanut nauttia noin yhdeksäntoista lasillista samppanjaa. Tilanteesta ei ole kuvamateriaalia. (Luojan kiitos.)

Lue myös: